XV.
KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Kello oli noin neljä iltapäivällä ja yhä viistompaan lankeavat auringon säteet tekivät puiden varjot suhteettoman pitkiksi. Linnut palasivat nopeasti lentäen pesiinsä yöksi ja piiloutuivat miten parhaiten voivat lehtien väliin, viserrellen ja kirkuen korvia huumaavasti. Joitakin parvia punaisia susia alkoi näkyä kaukana tunnustellen tuulen suuntaa ja valmistautuen yömetsästykseensä korkeassa ruohikossa. Siellä täällä näkyivät hirven ja metsäkauriin suuret, haaraiset sarvet, eläinten äkkiä heittäessä päänsä taaksepäin ja lähtiessä pakoon huimaavaa vauhtia. Aurinko oli nyt melkein taivaanrannan tasalla ja näkyi puiden runkojen välistä enää vain tavattoman suurena tulipunaisena pallona.
Kaikki osoitti pikaista yön tuloa.
Eräässä aarniometsässä, noin kaksisataa penikulmaa San Lucarin presidiosta, jossa viimeksi kerrotut hirvittävät kohtaukset tapahtuivat, istui suurella avonaisella paikalla kaksi meksikolaisten gambucinojen pukuun puettua miestä kuivettuneilla bisonin pääkalloilla kirkkaasti palavan tulen ääressä, josta ei enää noussut savua.
Nämä miehet olivat don Estevan Diaz, don Pedro de Lunan majordomo, ja Luciano Pedralva, capatazi. He pitivät kivääriään reittä vasten, nähtävästi siltä varalta, että voisivat käyttää sitä heti hälyytyksen kuultuaan. Vaihtamatta sanaakaan he polttivat maissipiippujaan.
Joitakuita peoneja ja muulinajajia makasi siellä täällä muutamien kuormamuulien vieressä, jotka täysin suin pureksivat maahan levitetyille loimille pantua maissiannostaan. Kahdeksan tai kymmenen hevosta oli pantu liekaan vähän matkan päähän lehväksistä tehdystä majasta, jonka sisäänkäytävän eteen oli kiinnitetty zarapee oveksi. Erään kapean puron reunalla, kivääri olalla liikkumatta seisova peoni valvoi yleistä turvallisuutta.
Kaikenlaisista ylt'ympäri maassa olevista, ruohon kokonaan peittävistä jätteistä ja erään mahonkipuun alimmaisilla oksilla riippuvista riistan paloista saattoi helposti huomata, ettei edellä kuvattu leiripaikka ollut noita satunnaisia pysähdyspaikkoja, joita metsänkävijät valitsevat yösijakseen ja jättävät ne taas auringon ensi kerran noustessa, vaan tuollainen vakinainen leiripaikka, joita metsästäjät usein laittavat erämaahan kohtaamispaikakseen metsästyskautena.
Zarapee kohotettiin majan sisäpuolelta ja don Pedro ilmestyi.
Hän oli kalpea, murheellisen ja miettivän näköinen. Hän silmäsi tutkivasti ympärilleen ja lausui levottomasti, lähestyen tulen ääressä istuvia miehiä:
"No?"
"Ei mitään vielä", vastasi don Estevan.
"Tämä viipyminen on käsittämätöntä, ei milloinkaan tähän asti ole don
Fernando viipynyt näin kauan", lausui don Pedro liikutettuna.
"Aivan niin, hän on nyt ollut poissa kohta kolmekymmentä tuntia — kunhan ei häntä vain olisi kohdannut jokin onnettomuus!"
"Ei", sanoi Estevan, "don Fernando tuntee erämaan tarpeeksi hyvin, hän on siksi kauan risteillyt täällä, ettei mikään sattuma ole mahdollinen."
"Ajattelehan missä olemme", väitti don Pedro; "tässä melkein tutkimattomassa seudussa maleksii vaarallisia käärmeitä ja vilisee petoeläimiä."
"Mitä se merkitsee, don Pedro?" vastasi Estevan lujasti. "Te unohdatte, että don Fernando ja Kivisydän on sama henkilö, että olemme juuri sillä paikalla, missä hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja missä hän on monta vuotta pyytänyt mehiläisiä ja koonnut kaskarillan kuorta! Ei, sanon minä, ystäväämme ei ole kohdannut mikään onnettomuus."
"Mutta selitähän sitten minulle, mikä on syynä tähän käsittämättömään viipymiseen."
"Tehän tiedätte, don Pedro, kuinka uhrautuvasti ystävämme on tarjonnut meille apuaan, kun me epätoivoissamme doña Hermosan äkkinäisen katoamisen johdosta, mielipuolina surusta ja aivan lamautuneina emme tietäneet mitä tehdä, löytääksemme kadoksiin joutuneen jäljet. Presidiosta olemme tulleet tänne jälkien ohjaamina, joita meidän silmämme ei näe, mutta jotka don Fernandon tottumus lukea erämaan salattua kirjaa erotti erittäin helposti ja selvästi. Päästyämme tänne ovat jäljet äkkiä kadonneet niin, että on ollut mahdotonta tarkimmallakaan tiedustelulla ja sitkeimmillä ponnistuksilla niitä enää löytää. Kahdeksan päivää olemme maanneet täällä, joka aamu ennen auringonnousua nousee don Fernando, jota esteet näyttävät enemmän yllyttävän kuin masentavan, hevosen selkään ja alkaa taas tiedustelunsa, jotka tähän asti ovat näyttäytyneet turhiksi. Eilen läksi hän tapansa mukaan vähän ennen auringon nousua. No niin! Kenties syy hänen pitkälliseen viipymiseensä on se, että hän on hyvin kaukana täältä löytänyt niin kauan turhaan etsimämme jäljet."
"Jumala suokoon niin, ystäväni! Samoin olen itsekin ajatellut, mutta onkohan mitään sellaista mahdollisuutta olemassa kaikkien jo tekemiemme turhien yritysten jälkeen?"
"Te unohdatte, don Pedro, että olemme tekemisissä apachi-intiaanien kanssa, toisin sanoen kaikkein kavalimpien erämaan rosvojen, jotka parhaiten osaavat peittää jälkensä."
"Hst!" sanoi capatazi, viitaten heitä kuuntelemaan; "minä kuulen hevosen nelistystä!"
"Niinpä todellakin!" huudahti don Pedro vilkkaasti ja iloisena.
"Niin", sanoi don Estevan, "minäkin kuulen tuon äänen, kuitenkin sillä erotuksella, että se yhden asemasta nähtävästi johtuu kolmesta tai neljästä."
"Mutta don Fernandohan läksi leiripaikalta yksinään", huomautti don
Pedro vilkkaasti.
"Hän on luultavasti tavannut jonkun matkalla", vastasi don Estevan.
"On paha", sanoi haciendero huolestuneena, "laskea pilaa sellaisissa olosuhteissa kuin missä me nyt olemme, se on melkein loukkaus minun tuskantunnettani kohtaan."
"Jumala varjelkoon minua sellaisesta ajatuksesta, don Pedro. Ääni lähenee nopeasti. Me saamme kohta tietää mitä meidän on tehtävä. Minä en näe mitään erikoista siinä, että don Fernando on mahdollisesti ottanut kiinni jonkun intiaanikulkurin tämän yrittäessä pensaihin piiloutuneena vakoilla leiripaikkaamme ja pitää silmällä liikkeitämme."
"Koira vieköön! Niinhän todella onkin tapahtunut", huudahti capatazi iloissaan; "katsokaahan vain!"
Samassa vastasi don Fernandon luja, sointuva ääni vahdin kysymykseen: "Kuka siellä?" ja kaksi ratsastajaa sukelsi esiin tiheästä metsiköstä, joka ympäröi leiripaikkaa ja muodosti jonkunlaisen rintavarustuksen sille.
Tulija oli todellakin don Fernando, Mutta hänellä oli mukanaan mies, jonka hän, nähtävästi peläten hänen pakenevan, oli sitonut lujasti hevoseen kiinni.
Vanki tuntui muuten kärsivällisesti suhtautuvan onnettomuuteensa, sillä hän heilutteli miellyttävästi ruumistaan satulassa, piti päänsä pystyssä ja oli niin huolettoman näköinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tultuaan tulen ääreen, jossa tuttavamme istuivat, tervehti hän kohteliaasti eikä näyttänyt ollenkaan levottomalta sen kylmäkiskoisuuden johdosta, jolla hänet otettiin vastaan.
Tämä mies ei tosiaan ollutkaan kukaan muu kuin Tonillo el Zapote, tuo rehellinen vaquero, jonka jo useita kertoja olemme esittäneet lukijalle.
Don Fernando taas otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja sydämellisimmin. Hänen ystävänsä, joiden uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, halusivat kiihkeästi kysellä häneltä, varsinkin kun avoin, melkein iloinen ilme hänen kasvoillaan antoi heille aiheen otaksua, että hän toi hyviä uutisia.
Puristettuaan hänelle heti ojennettua kolmea kättä, nousi don Fernando hevosen selästä, irroitti satulavyön, joka hevosen vatsan alla sitoi vangin jalat ja laski hänet vapaaksi.
"Uh!" sanoi vaquero; "minä kiitän teitä, don Fernando. Aloin jo saada kyllikseni tuosta, voin vakuuttaa. Sääriä pistelee, aivankuin niihin olisi työnnetty tuhat nuppineulaa."
Hän hyppäsi satulasta; mutta hän oli puhunut totta, puutuneet jalat eivät voineet kannattaa hänen ruumiinsa painoa ja hän kaatui raskaasti maahan. Capatazi riensi nostamaan hänet pystyyn.
"Ei se merkitse mitään", sanoi Tonillo kohteliaasti. "Kiitoksia, caballero, viiden minuutin kuluttua on verenkierto ennallaan ja kaikki on hyvin taas. Mutta yhtä kaikki, don Fernando", lisäsi hän, "toisella kertaa pyydän teitä olemaan vetämättä aivan niin tiukkaan."
"Se riippuu teistä itsestänne, Zapote. Luvatkaa minulle, ettette yritä paeta, niin jätän teidät rauhaan."
"Ellei ole mistään muusta kysymys", sanoi vaquero iloisesti, "niin on välimme heti selvä: minä vannon, niin totta kuin kuoltuani toivon pääseväni paratiisiin, etten pakene."
"Hyvä on, minä luotan teihin, huomatkaa se."
"Kunnon miehen tulee pysyä sanassaan", vastasi el Zapote. "Te ette voi moittia minua ensinkään siinä suhteessa; minä olen lupaukseni orja."
"Sitä parempi teille, jos niin on asianlaita, mutta minä epäilen sitä suuresti, etenkin päättäen tavastanne kohdella minua viime aikoina, huolimatta minulle lausumistanne vakuutuksista ja tarjouksistanne palvella minua."
Vaquero ei ensinkään nolostunut tästä suoranaisesta syytöksestä.
"Erinäisillä sydämen ominaisuuksilla varustettujen ihmisten osaksi tulee, että heitä tuomitaan väärin", sanoi hän mielistelevällä äänellä, "minä en ole milloinkaan rikkonut teille antamaani lupausta."
"Ette edes silloinkaan, kun petettyänne meidät päästitte intiaanit presidioon ja toisten kaltaistenne lurjusten kanssa laaditte yhteisesti ansan minulle ja annoitte minun joutua halpamaisen väijytyksen uhriksi?"
Vaquero hymyili sukkelasti.
"Niin, señor don Fernando", vastasi hän, "siinäkin tilaisuudessa, jota tarkoitatte, olin teille uskollinen."
"Tuhat tulimaista!" huudahti don Fernando, alkaen menettää malttinsa. "Olisi hauska saada tietää, millä tavalla te silloin olitte minulle uskollinen."
"Kissa nähköön, teidän armonne, minä olin teille uskollinen omalla tavallani."
Tämä vastaus oli niin erinomainen ja siksi odottamaton läsnäolijoille, että heidät valtasi niin mieletön naurunpuuska, että he tilanteen vakavuudesta huolimatta purskahtivat raikuvaan nauruun.
El Zapote kumarsi kainosti, omituisen ylpeän nöyrästi, kuten on tapana epäilyttävän arvoisten ihmisten, jotka pitävät itseään väärin käsitettyinä neroina.
"Hyvä on", sanoi don Fernando, kohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, "saammehan kohta nähdä. Minä otan selvän siitä, kuinka pitkälle tuo venyvä uskollisuus ulottuu."
El Zapote ei vastannut. Hän vain kohotti silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin ottaakseen sen todistajaksi häntä kohdanneelle vääryydelle, ja hän pani kätensä ristiin rinnalleen.
"Ennenkuin kerron mitään, niin antakaa minulle ruokaa", sanoi don Fernando, "minä ihan menehdyn nälkään. Sitten leiristä lähdettyäni en ole saanut märkää enkä kuivaa suuhuni."
Estevan kiiruhti asettamaan hänen eteensä muutamia ruokia, jotka maistuivat hyvin don Fernandolle ja tämän luvalla hänen vangilleen. Ateria päättyi kuitenkin pian, sillä don Fernando oli pian tyydyttänyt nälkänsä, ja sammutettuaan janonsa puron kirkkaalla vedellä hän tyytyväisesti huoahtaen istuutui, minkä jälkeen hän, panematta ystäviensä uteliaisuutta uudelle koetukselle, selitti heille mitä seikkaperäisimmin syyn pitkälliseen viipymiseensä.
Don Estevan oli arvannut oikein, sillä don Fernando oli todellakin löytänyt jälleen nuo niin kauan turhaan etsityt jäljet, jotka johtivat lounaiseen suuntaan kohti kaukaisen lännen tutkimattomimpia seutuja.
Hän oli seurannut niitä monta tuntia metsästäjille ominaisella kärsivällisyydellä, ollakseen varma siitä, ettei hän ollut joutunut minkään intiaanikujeen leikkikaluksi, vaan että nämä jäljet todellakin olivat oikeat.
Kun punanahat pelkäävät, että heitä ajetaan takaa, sotkevat he jälkensä niin, kulkemalla ristiin rastiin sekä edestakaisin, milloin eivät voi niitä hävittää, että on aivan mahdotonta erottaa oikeita jälkiä vääristä. Tällä kertaa he olivat käyttäneet tätä keinoa niin kätevästi ja kekseliäästi, että jos he olisivat olleet tekemisissä kenen muun kanssa tahansa, paitsi Kivisydämen, olisivat he vetäneet tätä nenästä ja täydelleen johtaneet hänet harhaan. Mutta don Fernando, joka oli tottunut heidän kujeihinsa, ei antanut pettää itseään, ainakin mikäli hän saattoi huomata erinäisistä tuntomerkeistä, jotka häntä vähemmän tottuneelta henkilöltä olisivat jääneet huomaamatta.
Iloissaan tästä havainnosta oli don Fernando heti palannut leiriin, lyömättä kuitenkaan laimin mitään niistä varovaisuustoimenpiteistä, joita on viisainta noudattaa maassa, missä joka puun ja joka pensaan takana voi piillä näkymätön vihollinen. Silloin hän oli huomaavinaan korkean ruohon liikkuvan tavalla, joka ei ollut luonnollista. Hän liukui senvuoksi hiljaa hevosen selästä, ja aseenaan vain puukkonsa, joka tupettomana riippui hänen vyössään olevasta rautarenkaasta, läksi hän epäilyksen alaista paikkaa kohti, ryömien käsin ja jaloin, ääneti ja nopeasti kuin ruohikossa mateleva käärme.
Ryömittyään noin neljännestunnin tällä tavoin, pääsi hän epäilyksen alaiselle paikalle, ja hän tarvitsi nyt kaiken malttinsa ja tahdonvoimansa voidakseen olla huudahtamatta ilosta ja ihmettelystä, kuten hän oli tekemäisillään, nähdessään el Zapoten mukavasti istuvan maassa hevosensa ohjat vasemman käden ympärillä ja lopetellen vahvanlaista suurusta.
Don Fernando läheni häntä vielä muutaman askeleen, ollakseen varma miehestään, jonka jälkeen hän, arvioituaan tarkkaan välimatkan, loikkasi kuin jaguari, tarttui vaqueron kurkkuun, ja ennenkuin tämä oli tointunut hämmästyksestään tämän äkkinäisen ja odottamattoman hyökkäyksen johdosta, oli hän sidottuna ja kykenemätön vähimpäänkään vastarintaan.
"Oh", sanoi nyt don Fernando, asettuen vankinsa viereen, "mikä kummallinen sattuma! Mitä kuuluu, Zapote ystäväni?"
"Kiitoksia paljon", vastasi tämä vakavana, "minulla on vähän yskää."
"Oi voi, caballero parka, toivoakseni se pian menee ohi."
"Niin toivon minäkin, teidän armonne. Kuitenkin on minun tunnustettava, että olen hiukan levoton."
"Pyh! Rauhoitu, minä lupaan parantaa sen."
"Niinkö, tiedättekö siihen keinon, teidän armonne?"
"Tiedän, vieläpä aivan erinomaisen, ja minä aion parantaa sinut."
"Kas vain, miten ystävällistä teiltä. Mutta ei kai teillä ole siitä vaivaa?"
"Ei vähintäkään", vastasi metsästäjä. "Päätä itse, minä nimittäin aion ampua luodin pääsi läpi."
Vaquero tunsi väristyksen käyvän suonissaan, mutta hän ei osoittanut sitä.
"Luuletteko sen keinon auttavan?" sanoi hän.
"Ehdottomasti, siitä olen varma."
"Hm! Omituista, teidän armonne, mutta huolimatta velvollisuudestani teitä kohtaan, täytyy minun tunnustaa, etten ollenkaan ole samaa mieltä kanssanne tässä asiassa."
"Siinä sinä olet väärässä", vastasi metsästäjä virittäen kylmäverisesti pistoolinsa hanan, "saat heti nähdä, että keino auttaa."
"Ja te luulette, teidän armonne, ettei ole muuta keinoa kuin ehdottamanne?"
"En, totta vie, tiedä muuta."
"Nähkääs, asian laita on niin, että minun mielestäni tuo keino on varsin ankara."
"Pyh! Sinä vain luulet niin. Saat pian nähdä, että olet väärässä."
"Mahdollista kyllä, minä en rohkene väitellä kanssanne, armollinen herra. Tahdotteko välttämättä antaa lääkkeenne minulle tässä paikassa?"
"Minäkö? En ensinkään. Tiedätkö kenties jonkun muun sopivamman paikan?"
"Luullakseni, teidän armonne."
"Vai niin! Ja mikä paikka se olisi, toveri?"
"Oh, koira vieköön, kenties erehdyn, mutta olisi mielestäni vahinko, jos niin ihmeellinen salaisuus, kuin tuo lääkitseminen, joutuisi hukkaan todistajien puutteessa. Niinmuodoin toivoisin saavani viedä teidät sellaiseen paikkaan, missä niitä olisi saatavissa."
"Hyvä! Ja tiedätkö sellaisen paikan tässä lähellä?"
"Tiedän, caballero, ja luulenpa teidän ihastuvan tavatessanne henkilöt, joita teille siellä esitän."
"Riippuu siitä, keitä nuo henkilöt ovat."
"Oh, te tunnette ne aivan hyvin, armollinen herra. Muuan niistä on
Tiikerikissa, varsin rakastettava herra."
"Ja sinä sitoudut viemään minut sinne?"
"Milloin vain haluatte, nyt heti, jos tahdotte."
Metsästäjä pisti pistoolin takaisin vyöhönsä.
"Ei aivan heti", sanoi hän; "meidän täytyy ensin mennä leiripaikalle, jossa ystäväni odottavat minua. Minun mielestäni ei tautisi ole niin paha, että lääkettä täytyy käyttää heti, voimmehan aina turvautua siihen keinoon, jos tarvis vaatii."
"Niinpä niin, eihän sillä ole mitään kiirettä, caballero, sen vakuutan", vastasi vaquero kohteliaasti. Näin sovittiin asia miesten välillä, jotka tunsivat toisensa jo vanhastaan ja siis hyvin tiesivät mitä heidän oli toisiltaan odotettavissa.
Don Fernando ei vähääkään luottanut Tonilloon. Sen vuoksi hän viisaasti varoikin antamasta hänelle tilaisuutta karkaamaan, jättämällä hänet vapaalle jalalle, eikä paimen siitä ensinkään ollut pahoillaan.
Kun heidän keskustellessaan kuitenkin jo oli tullut yö, asettuivat he, miten parhaiten voivat, nukkumaan siihen, missä olivat ja jättivät leiripaikalle lähdön seuraavaan päivään.
Pari kolme kertaa yön kuluessa yritti paimen salavihkaa vapautua siteistään, mutta joka kerta kun hän aikoi panna tämän tuumansa täytäntöön, näki hai metsästäjän siniset silmät häntä tarkastamassa.
"Voitteko pahoin, hyvä herra?" kysyi metsästäjä ivallisesti, hänen viime yritystä tehdessään.
"En ensinkään, en ensinkään, armollinen herra", vastasi paimen.
"Vai niin, suokaa sitten kaikin mokomin anteeksi, luulin teitä sairaaksi. Tuo pitkällinen unettomuus saattoi minut levottomaksi teidän tähtenne", sanoi metsästäjä merkitsevästi.
Paimen otti tämän huomioonsa. Hän sulki heti silmänsä eikä aukaissut niitä ennen auringonnousua.
Metsästäjä oli jo valmiina ja hevoset satuloituna.
"Kas vain, luulen että olette jo hereillä", sanoi! hän, "oletteko nukkunut hyvin?"
"Erinomaisesti! Jäseneni tuntuvat vain vähän jäykiltä. Luullakseni pieni jaloittelu tekisi minulle hyvää ja saisi verenkierron entiselleen."
"Se johtuu aamukasteesta", vastasi metsästäjä järkähtämättömästi, "yöt alkavat käydä kylmiksi."
"Tuhat tulimaista, kunhan en vain saisi luuvaloa", sanoi paimen irvistäen.
"Mitä vielä, eihän se ole luultavaa, ratsastaminen tekee teille hyvää."
Tällä välin oli don Fernando nostanut kumppaninsa olalleen ja heittänyt hänet poikittain hevosen selkään; mutta tarkemmin mietittyään hän irroittikin hänen jalkansa, koska hän ei tarpeettoman huonolla kohtelulla tahtonut ärsyttää henkilöä, joka tarpeen tullen voisi antaa hänelle arvokkaita tietoja.
Paimen, joka oli pelännyt saavansa tehdä matkan tavaramytyn tavoin hevosen selässä poikkipuolin, tunsi kiitollisuutta päästessään puolittain vapaaksi, eikä tehnyt mitään huomautusta sen varovaisuustoimenpiteen johdosta, johon metsästäjä ryhtyi sitomalla hänen jalkansa kiinni hevosen vatsan alle.
Tällä tavoin miehet sitten kulkivat, kunnes tulivat leiripaikalle, jutellen keskenään kaikenlaisia asioita ja näköjään kuin parhaat ystävät maailmassa.