XVI.
ENNEN TAKAA-AJOA.
Koko don Fernandon kertomuksen ajan oli el Zapote huolettoman näköinen, kuten täysin itseensä tyytyväinen mies ainakin, milloin nyökäyttäen vahvistavasti päätään, milloin hymyillen tyytyväisen kainosti. Kun don Fernando vihdoinkin lopetti, katsoi hän sopivaksi puhua vuorostaan.
"Kuten näette, hyvät herrat", sanoi hän sovittavalla äänellä, "en ole tehnyt mitään vaikeuksia seuratessani tätä kunnioitettavaa caballeroa. Toisin sanoen, minä olen valmis tottelemaan teitä kaikessa, mitä suvaitsette toimekseni antaa."
Don Fernando hymyili pahankurisesti.
"Tämä on, hyvä herra", vastasi hän, "kohteliaisuus, jonka osoitteen eilinen yllätys nähtävästi on muuttanut."
"Mitä sanottekaan, teidän armonne!" huudahti paimen siveellisesti pahoillaan muka.
"Mutta", jatkoi don Fernando, "minä en kiinnitä huomiotani siihen, sinun salaiset aikomuksesi ovat minulle aivan yhdentekeviä. Luulen täydelleen osoittaneeni sinulle jo aikoja sitten, etten minä millään tavoin pelkää sinua. Sen vuoksi rajoitunkin vain varmuuden vuoksi kiinnittämään huomiotasi siihen, että minulla on monta kertaa ollut henkesi vallassani, minun milloinkaan koettamatta sitä sinulta riistää, koska olen sinua jalomielisempi."
"Minä olenkin teille hyvin kiitollinen sen johdosta, teidän armonne."
"Loruja, señor Zapote!" vastasi don Fernando kohauttaen olkapäitään. "Sinä pidät minua nähtävästi jonakin muuna. Minä en usko sinun kiitollisuuteesi enempää kuin sinun hyviin aikomuksiisi minua kohtaan, ja olenkin maininnut tämän vain herättääkseni huomiotasi siinä tarkoituksessa, että vaikka tähän asti olenkin ollut taipuvainen antamaan sinulle anteeksi, niin on nyt koko se määrä lempeyttä, mikä minulla on ollut käytettävissä sinun varaltasi, kokonaan lopussa, jonka vuoksi asia siis ensi kerralla tulee ratkaistavaksi aivan toisella tavalla keskenämme."
"Käsitän täydellisesti mitä nyt suvaitsette minulle sanoa, armollinen herra, mutta Jumalan avulla ei sellaista tilaisuutta, siitä olen varma, milloinkaan tule. Uudistan kerta kaikkiaan, että olen antanut sanani, ja kuten tiedätte, kunnon mies…"
"Hyvä on", keskeytti don Fernando, "toivon itsesi vuoksi, että niin olisi asian laita. Joka tapauksessa pyydän sinua hyvin tarkkaavasti kuuntelemaan, mitä nyt sanon."
"Minä olen pelkkänä korvana, teidän armonne, en kadota sanaakaan siitä, mitä sanotte minulle, olkaa varma siitä."
"Vaikka olenkin vielä varsin nuori, señor Tonillo", jatkoi don Fernando, "olen kuitenkin pannut merkille erään hyvin tärkeän asian, vaikka se paha kyllä ei ensinkään ole ihmiskunnalle kunniaksi; nimittäin että kun tahtoo saada jonkun henkilön kiintymään itseensä ja voittaa hänen luottamuksensa, niin ei pidä vedota hänen hyviin puoliinsa, vain päinvastoin hänen vikoihinsa. Sinä olet rikaslahjaisimpia henkilöitä, mitä tunnen."
Tämän kohteliaisuuden kuullessaan paimen kumarsi kainosti.
"Armollinen herra", sanoi hän, "te saatte minut hämilleni, sellainen kiitos…"
"On hyvin ansaittu", jatkoi don Fernando. "Olen nähnyt vain harvoilla ihmisillä olevan niin hirveän paljon vikoja kuin sinulla, hyvä herra. Olen siis ollut tilaisuudessa tekemään vertailuja, mutta kaikista näistä vioista on sinulla eräitä kehittyneempiä kuin muilla. Niinpä on esimerkiksi ahneus sinussa kehittynyt todellakin valtavaksi. Olen siis päättänyt käyttää hyväkseni ahneuttasi."
Leperon silmät kiiluivat ahnaasti.
"Mitä haluatte minulta?" sanoi hän.
"Suo minun ensin mainita mitä tahdon antaa, sitten selitän mitä vaadin sinulta. Kuuntele siis minua tarkkaavasti. Toistan vielä, että asia todellakin maksaa vaivan."
Rosvon näädännaama kävi vakavan näköiseksi ja hän kumartui don
Fernandon puoleen, kyynärpäät polvia vasten ja silmät puoliummessa.
Don Fernando jatkoi, korostaen joka sanaa:
"Sinähän tiedät, että minä olen rikas? Voin siis täydelleen täyttää sitoumukseni sinulle. Kuitenkin välttääksemme ajanhukkaa ja riistääkseni sinulta kaikki verukkeet pettääksesi minut, annan sinulle samalla kolme timanttia, joista jokainen on kahdentuhannen viidensadan piasterin arvoinen. Sinä tunnet siksi hyvin jalokivet, jotta voit arvioida ne ensi silmäyksellä. Nämä timantit ovat sinun, minä lahjoitan ne sinulle. Kuitenkin sitoudun, jos pidät siitä enemmän, maksamaan sinulle niiden arvon rahassa, toisin sanoen antamaan sinulle seitsemäntuhatta viisisataa piasteria [noin 36,750 mk] vaadittaessa ja saadessani timantit takaisin, heti kun tulemme San Lucarin presidioon."
"Ja teillä on timantit mukananne?" kysyi paimen liikutuksen tukahuttamalla äänellä.
"Tässä ne ovat", vastasi don Fernando, vetäen povestaan pienen hirvennahkaisen pussin, jonka hän avasi ja otti siitä kolme melkoisen suurta jalokiveä, ojentaen ne rosvolle.
Tämä tarttui niihin ihastuneena, koettamattakaan salata mielihyväänsä, katseli niitä hetkisen ilosta säkenöivin silmin, jonka jälkeen hän pisti ne poveensa hyvin huolellisesti.
"Hetkinen vielä!" sanoi don Fernando hymyillen; "minä en ole vielä maininnut ehtojani."
"Minä suostun niihin ehdottomasti, armollinen herra, olkoon ne minkälaiset tahansa!" huudahti jätkä innokkaasti. "Herra nähköön! Seitsemäntuhatta viisisataa piasteria, sehän on kokonainen omaisuus minunlaiselleni köyhälle raukalle. Puukonpisto ei milloinkaan, vaikka siitä hyvinkin maksettaisiin, tuottaisi minulle sellaista summaa."
"Sinä olet siis jo ajatellut asiaa?"
"Koira vieköön! Luullakseni hyvinkin. Kuka minun on nitistettävä?"
"Ei ketään", vastasi don Fernando kuivasti; "kuulehan, mitä sanon: on yksinkertaisesti kysymys vain viedä minut sinne, mihin Tiikerikissa on paennut."
Paimen pudisti päätään tyytymättömän näköisenä, tämän ehdotuksen kuullessaan.
"Minä en voi tehdä sitä, armollinen herra", sanoi hän, "ikuisen autuuteni nimessä se on minulle mahdotonta."
"Vai niin, hyvä on!" sanoi don Fernando. "Mutta tosiaankin olen unohtanut mainita sinulle erään seikan."
"Minkä sitten, teidän armonne", sanoi paimen, jotenkin levottomana sen käänteen johdosta, minkä keskustelu alkoi saada.
"Aivan yksinkertaisesti sen, että ellet suostu ehdotukseeni, niin minä ammun heti paikalla luodin pääsi läpi."
El Zapote katsoi puhuttelijaansa hetkisen hyvin tarkkaavasti. Rosvoille ominaisella vaistolla hän huomasi, että nyt oli kaikki pila lopussa ja että keskustelu alkoi kääntyä traagilliseksi.
"Sallikaa minun kuitenkin selittää, teidän armonne", sanoi hän.
"Tee hyvin, muuta en pyydäkään; minulla ei ole ensinkään kiire", vastasi don Fernando kylmästi.
"Minä en kylläkään voi viedä teitä sinne, mihin Tiikerikissa on paennut, mutta minä voin osoittaa sen teille ja sanoa paikan nimen."
"No, sehän on jo jotakin. Asia edistyy. Olen varma siitä, että me lopultakin ymmärrämme toisemme. Olen pahoillani, että minun aina täytyy sinun kanssasi mennä epämiellyttäviin äärimmäisyyksiin."
"Kuitenkin olen puhunut totta, armollinen herra. Kuulkaahan, kuinka asian laita on: paettuaan presidiosta kokosi Tiikerikissa parikymmentä päättäväistä miestä — niiden joukossa olin minäkin — jotka nähdessään, että Meksikon liittovaltain alue tulisi joksikin aikaa liian kuumaksi heille, päättivät tunkeutua syvemmälle erämaahan, antaakseen myrskyn rauhoittua. Kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta noin kolme viikkoa sitten muutti Tiikerikissa äkkiä suuntaa ja sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin apachialueen läpi, poikkesi hän sivulle ja vei meidät kohti mehiläis- ja kaskarillaseutua."
"Onko hän tehnyt niin todellakin!" huudahti don Fernando hypähtäen hämmästyksestä ja kauhusta.
"On, armollinen herra. Kuten voitte käsittää, en minä ensinkään halua panna henkeäni alttiiksi seuduissa, joissa maleksii verenhimoisia petoja ja ennen kaikkea käärmeitä, joiden purema tappaa. Huomattuani, että Tiikerikissa oli jyrkästi päättänyt paeta näihin kamaliin seutuihin, niin, minun täytyy todellakin myöntää, teidän armonne, minut valtasi pelko, ja vaarassa nääntyä nälkään erämaassa tai joutua intiaanien nyljettäväksi, jäin varsin koreasti jälkeen ja käytin ensiksi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseni, hiipiäkseni pois Tiikerikissan seurasta."
Don Fernando loi rosvoon sellaisen silmäyksen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sydämensä syvyyteen, mutta paimen kesti sen silmää räpäyttämättä.
"Hyvä on", sanoi don Fernando, "sinä et ole valehdellut, tiedän sen.
Kuinka pitkä aika on siitä kun erosit Tiikerikissasta?"
"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta, niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."
"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät viedä?"
"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.
Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.
"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet itse käärmeitten pesään!"
Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.
"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.
"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä, joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein mahdoton suojella itseään."
"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti don Pedro epätoivoissaan.
"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt vuorelle, niin on hän turvassa."
"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse antautumatta varmaan kuolemaan."
Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta siis, kaikki ei vielä ole hukassa."
Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon lausumat sanat — miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti luotti — palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa, jonka hän jo oli menettänyt.
"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että voit antaa minulle varmat tiedot siitä."
"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua, pelätessään hänen väsyvän."
Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.
Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.
"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi hän.
"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan. Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen näin:
"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen, että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden kuluttua saat palata ystäviesi luo."
Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.
Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:
"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta. Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi, tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."
"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä parhaiten."
Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.
Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki? Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.
Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.
Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.
Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä. Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi, ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti, ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata mukana.
Manuela toimitti retkeläisten kaikki taloustehtävät, huolehtien tarkkaan heidän aineellisista tarpeistaan, hoitaen sairaat ja ollen tavallaan näiden viidentoista tai kahdenkymmenen miehen emäntänä. He kunnioittivatkin häntä erittäin suuresti, ja ikänsä takia hän voi antaa heille hyviä neuvoja. Hän ei kuitenkaan milloinkaan yrittänyt puuttua heidän suunnitelmiinsa muuten kuin koettamalla lohduttaa heitä ja ylläpitää heidän rohkeuttaan.
Manuela piti huolta ruokatavaroista matkalla. Heti yön saavuttua toi hän majasta virvokkeita, joita säilytettiin hacienderon erityisissä pakkalaatikoissa, ja hän jakoi ne täysin tasapuolisesti retkikunnan kaikille jäsenille, niin hyvin isännille kuin palvelijoillekin.
Tuo kunnioitettava nainen oli, vaikkakin näkymättömissä ollen, kuullut jätkän kuulustelun. Hänen sydäntään ahdisti, kun hän kuuli Zapoten kertomuksen, mutta hän tukahdutti tuskansa, jottei lisäisi don Pedron levottomuutta, ja kuivin silmin sekä hymyilevän näköisenä tuli hän paikalle ja asettui muiden joukkoon.
Sillävälin aika kuitenkin kului, levolle menon hetki tuli ja peonit olivat toinen toisensa jälkeen kääriytyneet zarapeihinsa ja vaipuneet uneen, lukuunottamatta niitä, joiden oli vartioitava kaikkien turvallisuutta. Nojaten päätään vasempaan käteensä oli don Fernando ollut pitkän aikaa vakaviin mietteisiin vaipuneena. Hänen ystävänsä vaihtoivat vain silloin tällöin muutaman sanan, etteivät häiritsisi häntä. He aavistivat nimittäin, että metsästäjä mietti jotakin rohkeata suunnitelmaa, joka hänen täytyi saada valmiiksi. Jätkä vain oli tavallisella huolettomuudellaan paneutunut pitkäkseen maahan ja välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui valmistautui nukkumaan. Hänen silmäluomensa kävivät jo raskaiksi ja hän oli jo tullut siihen tilaan, jolloin ei nukuta eikä olla valveilla, kun don Fernando äkkiä herätti hänet tästä puolittaisesta horrostilastaan, ravistamalla häntä voimakkaasti.
"Mitä nyt, teidän armonne, mitä haluatte?" sanoi jätkä nousten nopeasti istualleen ja hieroen silmiään.
"Voitko sinä olla todella uskollinen?" kysyi metsästäjä innokkaasti.
"Te olette jo kerran ennenkin kysynyt minulta sitä, teidän armonne", sanoi jätkä, "ja minä olen vastannut myöntävästi, jos saan hyvän maksun, ja nyt olette maksanut minulle kuninkaallisesti. Ainoa, joka olisi voinut saada etusijan sydämessäni, oli don Torribio Quiroga, mutta hän on kuollut. Te olette siis yksin jäljellä, puhukaa… ei koirakaan tottelisi teitä varmemmin kuin minä teen vähimmästäkin viittauksestanne."
"Minä en tällä hetkellä pane tuota tuoretta uskollisuuttasi liian kovalle koetukselle", sanoi don Fernando, "rajoitun nyt vain jättämään sinut tänne. Mutta muista, että menettelet vilpittömästi ja ilman salajuonia minua kohtaan, sillä samoin kuin en ole arvellut antaessani sinulle käsirahaa sopimuksemme johdosta, samoin voit olla vakuutettu siitä, etten epäile hetkeäkään surmaamasta sinua heti paikalla, jos petät minut; ja ole varma siitä, ettei mikään paikka maailmassa, olkoon se kuinka piilossa tahansa, voi siinä tapauksessa suojella sinua kostoltani."
Jätkä kumarsi ja vastasi vilpittömällä äänellä, joka oli tavatonta sellaiselle rosvolle:
"Señor don Fernando, kautta Vapahtajamme, joka on kuollut meidän synteimme sovitukseksi, vannon minä rehellisesti antautuvani teidän palvelukseenne."
"Hyvä!" sanoi metsästäjä, "minä uskon sinua, Zapote. Nyt saat nukkua, jos haluat."
Jätkä ei jäänyt odottamaan toista käskyä vaan kierähti pitkälleen ja oli pian sikeässä unessa.
"Señores", sanoi don Fernando, kääntyen ystäviensä puoleen, "teidän on aika käydä levolle. Mitä minuun tulee, täytyy minun hieman pohdiskella. Olkaa huoleti, don Pedro, asemamme ei ole ollenkaan toivoton. Kuta enemmän mietin, sitä varmempi olen, että tulemme riistämään Tiikerikissalta hänen saaliinsa, jota hän pitää kynsissään ja jonka hän haluaa ahmaista. Älkää olko liian levoton; ja jos ette näkisi minua huomenna, älkää millään syyllä jättäkö leiriä ennen paluutani; en tule olemaan kauan poissa. Hyvää yötä kaikille!" Tämän sanottuaan don Fernando risti kädet rinnalleen ja palasi mietiskelyihinsä.
Hänen ystävänsä, kunnioittaen hänen toivettaan olla yksinään, vetäytyivät syrjään; ja kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki leirin asukkaat, paitsi don Fernando ja vartiat, nukkuivat tai näyttivät nukkuvan.