XVII.

TAKAA-AJOSSA.

Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pitkien väliaikojen perästä jaguarin ulvonta lähteellä tai erämaakoiran haukunta kolossaan. Don Fernando ei ollut liikahtanut ystäviensä jätettyä hänet, hän oli niin liikkumaton, että olisi luullut hänen nukkuvan ilman satunnaista silmien välähdystä pimeydessä. Yht'äkkiä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän hypähti hetkessä pystyyn. Don Estevan seisoi hänen vieressään. Hän tervehti tätä hymyillen.

"Sinulla on minulle jotain kerrottavaa", sanoi hän.

"Niin on", sanoi don Estevan istuutuen hänen viereensä, "Odotin toisten nukkuvan, ennenkuin etsin sinut. Suunnittelet jotain uskaliasta tekoa — ehkäpä retkeä Tiikerikissan leiriin?"

Don Fernando vastasi hymyllä.

"Olenko arvannut oikein?" kysyi majordomo.

"Ehkäpä olet, Estevan, mutta miten se sinua liikuttaa?"

"Enemmän kuin luuletkaan, Fernando. Sellainen retki on niin vaarallinen kuin kuvitella saattaa, sinä itse sanoit niin. En aio sinun sallia tehdä niin suurta typeryyttä kuin yrittää yksinäsi. Muistapa vain, että aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien olemme olleet vastustamattomasti kiintyneet toisiimme; meitä sitoo yhteen ystävyyden siteet, joita mikään ei voi katkaista. Kaiken tulee olla yhteistä välillämme. Kuka voisi arvata vaarat, joihin joutuisit aikomallasi retkellä! Kas tämän tulin kertomaan sinulle: puolet tuosta vaarasta on minun, tulin vaatimaan osuuden, jota sinulla ei ole oikeutta kieltää minulta."

"Veliseni", vastasi don Fernando liikutettuna, "pelkäsin näin käyvän, kavahdin juuri tekemääsi vaatimusta. Voi, olet arvannut oikein, retki on todellakin epätoivoinen, ja kuka voi sanoa, onnistunko minä siinä? Mutta miksi liittyisit ikävään kohtalooni? Eikö koko elämäni ole ollut pitkää surua? Minä tulen onnelliseksi voidessani uhrata sen isä raukan puolesta, joka kuihtuu häneltä riistetyn lapsensa vuoksi. Jokaisella on kohtalonsa tässä maailmassa, minun osanani on olla kurja. Anna minun täyttää se. Sinun kohtalosi hymyilee sinulle, ja sinulla on äiti, joka jumaloi sinua. Minä olen yksin. Jos menehdyn, ei kukaan sinua lukuunottamatta kaipaa minua. Jos kaatuisit rinnaltani, jättäisit minulle elinaikaisen surun siitä, että olen aiheuttanut kuolemasi. Eivät mitkään elinvuodet voisi pyyhkiä pois sitä mielipahaa."

"Fernando, päätökseni on peruuttamaton. Mitä sanotkin, seuraan sinua. Uskollisuus kulkee perheessämme perintönä, ja minun on tehtävä tänään, mitä isäni ei epäröinyt tehdä kauan sitten perheen puolesta, johon olemme kiintyneet. Toistan vielä kerran, Fernando, velvollisuuteni pakottaa minut lähtemään kanssasi."

"Älä ajattelekaan sitä, Estevan, ajattele äitiäsi ja hänen murhettaan."

"En ajattele mitään muuta kuin mitä kunnia käskee."

"Estevan, en voi suostua toivomukseesi. Sanon vielä kerran, ajattele äitiäsi ja hänen suruaan, jos hän menettäisi sinut."

"Äitini, Fernando, käskisi ensimmäisenä minun lähtemään, jos hän olisi täällä."

"Puhuttu miehen lailla!" sanoi vieno ääni heidän takanaan. He kääntyivät ja näkivät ña Manuelan. "Olen kuullut kaiken", hän sanoi, "kiitos, don Fernando, että puhuitte noin, en koskaan unohda sanojanne. Mutta Estevan on oikeassa, velvollisuus pakottaa häntä seuraamaan teitä. Tuhlaatte aikaa yrittäessänne taivuttaa häntä. Hän polveutuu rodusta, joka ei koskaan tingi velvollisuudestaan. Antakaa hänen lähteä kanssanne. Jos hän kaatuu, tulen itkemään — ehkäpä kuolemaankin, mutta kuollessani siunaan häntä, sillä hän kaatuisi palvellessaan niitä, joita viiden sukupolven ajan olemme vannoneet palvelevamme."

Don Fernando tuijotti ihailevasti äitiä, joka ei epäröinyt uhrata poikaansa velvollisuutensa tähden, huolimatta rajattomasta rakkaudesta, jota hän tunsi tätä kohtaan. Hän tunsi itsensä heikoksi verrattuna tähän itsensä kieltäymykseen. Hän ei löytänyt sanoja vaan joutui eleillä ilmaisemaan suostumuksensa niin voimakkaasti esitettyyn toivomukseen.

"Mene, poikani", hän jatkoi nostaen silmänsä taivaaseen pyhän haltioitumisen ilmein, "Jumala, joka näkee kaiken, näkee sinun uhrautuvaisuutesi. Hän palkitsee sinut. Pahojen valta maailmassa on lyhyt, Kaikkivaltiaan suojelus on kanssasi, se puolustaa sinua kaikissa vaaroissa. Mene ilman pelkoa, Hän ilmaisee minulle, että tulet menestymään yrityksessäsi. Hyvästi!"

"Hyvästi, äiti!" vastasivat molemmat miehet aina kyyneliin asti liikutettuina.

Jalo nainen puristi heidät vasten rintaansa, jonka jälkeen hän irroittautui mitä suurimmalla ponnistuksella sanoen:

"Muistakaa mitä korkein kunnian laki vaatii: 'tee velvollisuutesi joka tapauksessa!' Hyvästi! Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja palasi telttiin, sillä huolimatta pontevista yrityksistä pidättää kyyneliään, tunsi hän niiden tunkeutuvan esiin, eikä hän halunnut näyttää nuorukaisille, että hän itki, peläten siten horjuttavansa heidän päätöstään.

Nuorukaiset istuivat hetkisen ääneti mietteissään, katsellen telttiin päin.

"Nyt näet, ystäväni", sanoi don Estevan viimein. "äitini itse käskee minun seuraamaan sinua."

"Tapahtukoon sitten, kuten tahdot, Estevan", vastasi don Fernando huoahtaen pidätetysti, "minä en nyt enää saa vastustaa toivomustasi."

"No vihdoinkin!" huudahti majordomo iloisesti.

Metsästäjä katseli tarkkaavasti taivasta.

"Kello on kaksi aamulla", sanoi hän, "kello puoli neljä valkenee päivä, meidän täytyy lähteä."

Vastaamatta haki don Estevan omansa ja metsästäjän hevosen, jotka satuloitiin heti. He läksivät leiristä, kannustivat hevosiaan ja kiitivät tiehensä tuulen nopeudella.

Auringon nousuun olivat he kulkeneet kuusi penikulmaa. He ratsastivat nyt pitkin erään tuntemattoman joen viheriöivää rantaa, jollaisia jokia erämaassa risteilee kaikkiin suuntiin ja jotka ennemmin tai myöhemmin laskevat johonkin suurempaan virtaan.

"Pysähtykäämme hetkiseksi", sanoi metsästäjä; "ensiksikin antaaksemme hevostemme hiukan huo'ahtaa ja sitten ryhtyäksemme muutamiin välttämättömiin varokeinoihin."

He hyppäsivät hevosen selästä ja ottivat hevosilta suitset suusta, jotta ne voisivat vapaasti syödä joen rannalla kasvavaa mehukasta ruohoa.

"Nyt on aika", sanoi don Fernando toverilleen, "perehdyttää sinut erääseen menettelyyn, joka on aivan välttämätön pelastuaksemme meitä uhkaavista pahimmista vaaroista ja ilmoittaakseni sinulle erään salaisuuden, jonka vain me mehiläismetsästäjät tunnemme. Vajaan kahden penikulman päässä täältä tulemme käärmeseutuun, ja meidän täytyy sen vuoksi ryhtyä suojelustoimenpiteisiin niiden kuolettavia pistoja vastaan, sillä me tapaamme matkallamme kaikkein myrkyllisimpiä matelijoita."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi don Estevan kalveten hiukan.

"Minä neuvon sinua. Kun olemme pukeutuneet haarniskaamme, voimme huoletta polkea peloittavimpiakin käärmeitä."

"Koira vieköön!" huudahti don Estevan, "sepä verraton salaisuus!"

"Saat heti itse päättää. Seuraa minua. Sinä tunnet kaiketi guaconin?"

"Tunnen kyllä, olen monesti nähnyt sen taistelevan käärmeiden kanssa."

"Hyvä. Mutta sinä et luultavasti tiedä mitä keinoa tuo viisas lintu käyttää parantaakseen näissä, aina käärmeen kuolemalla päättyvissä taisteluissa saamansa haavat?"

"Myönnän, etten milloinkaan ole tullut tutkineeksi tuota seikkaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi don Fernando nauraen, "on onni, että minä olen huolehtinut meistä molemmista. Tule, minä näen muutaman askeleen päässä tästä joitakuita mikania-köynnöksiä kietoutuneina korkkitammien ja mezquitien ympärille; näitä juuri tarvitsemme, poimimme muutamia guaco-liaanin lehtiä."

Yrittämättäkään käsittää ystävänsä tarkoitusta seurasi don Estevan tämän esimerkkiä ja alkoi poimia sanotun liaanin lehtiä. Käyden innokkaasti työhön käsiksi, saivat he pian poimituksi varsin melkoisen kasan näitä lehtiä. Kun don Fernando arveli saaduksi riittävän määrän, kokosi hän ne zarapeehensa ja palasi sille paikalle, mihin he olivat jättäneet hevosensa.

Selittämättä enempää alkoi metsästäjä hienontaa lehtiä litteällä kivellä, jonka hän sitä varten oli noutanut joen rannalta.

Tahtomattaankin huvitettuna tästä salaperäisestä menettelystä, alkoi don Estevan puristaa lehtien mehua maljaan, sitä mukaa kuin don Fernando antoi hänelle niitä.

Tämä työ kesti noin tunnin, ja malja tuli reunoihin asti täyteen vihertävää nestettä.

"Mitä me nyt teemme?" sanoi don Estevan yhä enemmän ymmällään.

"Niin", sanoi don Fernando nauraen, "nyt alkaa asian tukalin puoli, ystäväni, nyt täytyy meidän riisuutua ja sitten veitsen kärjellä leikata rintaan, käsivarsiin, sääriin, sormien ja varpaiden väliin jotenkin syvät haavat, niin että niistä vuotaa verta, jonka jälkeen meidän on näihin haavoihin huolellisesti hierottava äsken valmistamaamme viheriää nestettä. Rohkenetko tällä tavoin hieroa vereesi tuota nestettä?"

"Tietysti, ystäväni, vaikka menettely luullakseni onkin jotensakin tuskallinen. Mutta mitä hyötyä meillä on siitä?"

"Vain sen verran, että siten tulemme haavoittumattomiksi, niin että vaaratta voimme astua noiden lukemattomien käärmeiden päälle, joiden purema silloin on meille yhtä vaaraton kuin neulanpisto."

Metsästäjä riisuutui pitemmittä puheitta ja alkoi kylmäverisesti leikellä haavoja ruumiiseensa. Don Estevan seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.

Viileskeltyään siten kilvan haavoja ihoonsa hieroivat he niihin liaanimehua, seisoivat sitten vielä hetkisen paikoillaan, antaakseen nesteen oikein hyvin tunkeutua lihaan, ja pukeutuivat sitten taas.

"Kas niin, nyt se on tehty", sanoi don Fernando. "On tarpeetonta ottaa hevosia mukaan, eläinraukat kuolisivat ehdottomasti, sillä ne eivät ole, kuten me, suojeltuja käärmeen puremalta. On siis parasta, että jätämme ne tähän ja otamme ne palatessamme; mutta meidän on pantava ne liekaan, jotteivät ne juokse liian etäälle."

Satulat ja suitset piiloitettiin huolellisesti pensaisiin, jonka jälkeen nuo rohkeat seikkailijat läksivät matkaan jalkaisin, kivääri olalla ja kädessään vain hoikka, notkea mezquitiraippa, tappaakseen tiellä mahdollisesti tapaamansa käärmeet.

Seutu oli jo aivan toisennäköinen. Niiden jotenkin leveiden polkujen asemasta, joita he tähän asti olivat kulkeneet, täytyi heidän nyt astella äärettömien järvien reunoja, joilla surisi miljoonia moskiitteja ja joiden vihertävästä vedestä kohosi haisevia, myrkyllisiä kaasuja. Mitä pitemmälle he menivät samaan suuntaan, sitä lukuisammin näitä järviä esiintyi.

Nuoret miehet kulkivat reippaasti eteenpäin peräkkäin, heilutellen raippojaan oikealle ja vasemmalle, karkoittaakseen kaikenlaisia matelijoita, ja seuraten jotenkin runsaslukuisen ratsujoukon jättämiä jälkiä. Äkkiä huomasivat he edessään kamalasti pöhöttyneen, mätänemistilassa olevan ruumiin, jonka yli heidän täytyi astua.

"Haa!" sanoi don Fernando, "tuossa makaa joku raukka, joka nähtävästi ei ole tuntenut guaco-liaania."

Samassa kuului terävä sähinä ja pieni, kaunis, pikkusormen vahvuinen ja korkeintaan seitsemän, kahdeksan tuuman pituinen käärme ryömi esiin ruumiin alta, ja kohoten pyrstönsä varaan hyppäsi uskomattoman nopeasti ilmaan ja tarttui metsästäjän oikeaan reiteen.

"Suo anteeksi, ystäväni", sanoi tämä kylmäverisesti, "sinä erehdyt"; ja tarttuen käärmeen pyrstöön hän kiepautti sitä kerran ja musersi sen pään. "Se on nauhakäärme", lisäsi hän. "Sen purema tappaa yhdessätoista minuutissa; ruumis turpoaa ja kuolema seuraa samassa. Ainoana lohdutuksena on, että väri vielä muuttuu vihreästä mustaksi. Eikö olekin kummallista, Estevan?"

"Koira vieköön", vastasi tämä jonkun verran peloissaan, "kuulehan, tuo sinun keinosi ei ollut niinkään tuhma, Fernando."

"Eipä niinkään", vastasi viimemainittu, "ilman sitä olisimme jo olleet kuolleina molemmat."

"Luuletko niin, rakas ystävä?"

"Sehän on selvää, totta vie. Mutta etkö tahtoisi iskeä kuoliaaksi tuota korallikäärmettä, joka kiipee pitkin säärtäsi?"

"Kas vain tuota pientä veitikkaa! Olet oikeassa, tuo lurjus ei häpeä yhtään, kissa vieköön!" Näin sanoen hän tarttui käärmeeseen ja musersi sen pään.

"Eikö olekin ihana maa?" jatkoi don Fernando. "Varsin hauskaa kuljeksia täällä! Kas tuossa on useampia ruumiita. Tällä kertaa ovat hevonen ja ratsastaja saaneet tehdä seuraa toisilleen. Eläin parka!" lisäsi hän pilkallisesti hymyillen.

Sillä tavoin kulkivat he koko päivän. Kuta pitemmälle he tunkeutuivat sitä enemmän käärmeitä he tapasivat; niitä oli kolme, neljäkin yhdessä. Siellä täällä virui edelleen ruumiita poikkipuolin heidän seuraamiaan jälkiä, osoittaen että he yhäkin olivat oikealla tiellä ja että Tiikerikissa oli jättänyt useimmat seuralaisensa jälkeensä. Rohkeudestaan huolimatta eivät nuoret miehet voineet olla kauhistumatta sitä kamalaa näytelmää, jota he aina aamusta alkaen olivat saaneet katsella kulkiessaan tässä hirveässä seudussa.

Äkkiä metsästäjä pysähtyi, kumartui eteenpäin, ja viitaten toveriaan olemaan hiljaa, kuunteli tarkkaavasti.

"Minä en erehtynyt", sanoi hän hetken kuluttua matalalla äänellä, "joku tulee tännepäin."

"Joku?" vastasi don Estevan ihmeissään; "se on mahdotonta."

"Kuinka niin?" kysyi metsästäjä. "Olemmehan mekin täällä, miksi ei muita voisi olla yhtähyvin?"

"Aivan niin", vastasi don Estevan. "Mutta kukahan se lienee?"

"Sen saamme pian tietää; tule!" Ja hän veti ystävänsä mukanaan tiheään pensaikkoon, jonka taakse he piiloittautuivat.

"Viritä pyssysi, Estevan", sanoi don Fernando, "eihän tiedä kenen kohtaamme."

Majordomo totteli empimättä, ja molemmat seisoivat liikkumatta, odottaen sen henkilön tuloa, jonka askeleet he nyt kuulivat läheltä.

Jo noin tunnin matkan oli polku, jota tiedustelijamme kulkivat, noussut jotenkin jyrkästi, koukistellen tuon tuostakin. Se oli varma merkki siitä, että he pian pääsisivät ulkopuolelle järvialuetta ja tulisivat siihen vyöhykkeeseen, jonne käärmeet eivät nousseet.

Pian huomasi metsästäjä varjon muutamien askelien päässä, eräässä polun mutkassa, ja näkyviin tuli mies, jonka don Fernando kookkaasta vartalosta ja pitkästä, valkeasta parrasta heti tunsi: se oli Tiikerikissa.

Metsästäjä kumartui nopeasti ja kuiskasi toverinsa korvaan muutamia sanoja, jonka jälkeen hän, tehden pitkän loikkauksen, hypähti keskelle polkua, korkeintaan kymmenen askeleen päähän Tiikerikissasta.

Hänen odottamaton ilmestymisensä ei ensinkään näyttänyt ihmetyttävän tätä.

"Olin juuri menossa tapaamaan sinua", sanoi hän rauhallisella äänellä ja pysähtyi.

"Siinä tapauksessa ei teidän tarvitse mennä etemmäksi", vastasi nuori mies kuivasti, "koska nyt olette tavannut minut."

"Kyllä minun täytyy mennä vielä vähän matkaa, sillä kun sinä lähdet minun leiripaikkaani, menen minä sinun."

"Niinkö luulette?" sanoi metsästäjä ivallisesti.

"Niinpä kyllä. Et kai aijo sulkea minulta tietä?" sanoi Tiikerikissa ilkkuvalla äänellä.

"Miksikä en? Eikö teidänkin mielestänne jo ole aika meidän selvittää välimme?"

"Sitä en ensinkään pidä tarpeellisena, mitä minuun tulee. Ethän sinä kaiketi etsi minua, luullakseni?"

"Siinä erehdytte. Päinvastoin etsin juuri teitä."

"Minua ja erästä toista henkilöä", jatkoi Tiikerikissa viekkaasti hymyillen.

"Teitä ennen kaikkea", huomautti metsästäjä, "sillä meillä on jotenkin pitkä tili tehtävänä."

"Älkäämme enää hukatko aikaa", sanoi Tiikerikissa kärsimättömästi. "Kuulehan nyt mitä sanon ja koeta ymmärtää minua. Doña Hermosa on vähän matkan päässä täältä, hän odottaa sinua, ja minä olen luvannut saattaa teidät yhteen. Olen saanut häneltä toimekseni ilmoittaa eräitä asioita hänen isälleen… minun täytyy siis mennä sinun leiripaikallesi, mutta ensin vien sinut omaan leiriini, joka nyttemmin on varsin kurja", lisäsi hän huokaisten, "sillä kaikista uskollisista miehistäni on enää vain neljä elossa, muut ovat kuolleet."

"Niin, olen tavannut heidän ruumiinsa tiellä, te itse olette syypää heidän kuolemaansa… miksi olette tuonut heidät tänne?"

"Yhdentekevää, tehtyä ei saa tekemättömäksi. No, aika rientää, tahdotko seurata minua vai etkö? Menettelen rehellisesti sinua kohtaan."

"En, sitä en usko. Mistä syystä olette vetäytynyt tähän kamalaan seutuun?"

"Etkö voi käsittää sitä, lapsi? Sen vuoksi, että vain täällä saatoin olla varma siitä, ettei saalistani ryöstettäisi minulta."

"Siinä olette kuitenkin erehtynyt, koska minä nyt olen täällä."

"Kenties", vastasi Tiikerikissa hymyillen käsittämättömästi. "Tehkäämme loppu asiasta. Kas tässä, ota pyssyni ja sano ystävällesi, jonka kiväärin näen välkkyvän tuolta oksien välistä, että hän tulee tänne. Kun teitä sitten on kaksi aseistettua miestä yhtä aseetonta vastassa, niin et kai pelkää seurata minua."

Metsästäjä oli vaiti hetkisen.

"Tule tänne, Estevan", sanoi hän sitten.

Estevan oli pian hänen vieressään.

"Pitäkää pyssynne", jatkoi don Fernando kääntyen Tiikerikissaan, "ei kukaan saa kulkea aseettomana erämaassa."

"Kiitos, Fernando!" vastasi vanha päällikkö. "Olet huomannut, ettei metsänkävijä saa luopua pyssystään; kiitoksia! Seuratkaa minua älkääkä pelätkö mitään."

Tiikerikissa läksi heti liikkeelle, molemmat nuoret miehet kantapäillään.

Tunnin kuluttua saapuivat he päällikön leiriin, joka oli
Voladero-vuoren puolivälissä, jotenkin avarassa luolassa.

Tiikerikissa oli puhunut totta: kaikista hänen seuralaisistaan oli jäljellä vain neljä.

"Ennenkuin menemme etemmäs, tahdon esittää sinulle vaatimukseni."

"Esitättekö te vaatimuksiakin?" vastasi metsästäjä, painostaen ivallisesti joka sanaa.

Tiikerikissa kohautti olkapäitään.

"Viittauksestani lävistävät nämä miehet tikareillaan säälimättä doña
Hermosan", sanoi hän; "kuten näet, voin esittää vaatimuksiakin."

Don Fernando tunsi kaikkien jäseniensä vapisevan kauhusta.

"Puhukaa", sanoi hän vihasta tukahtuneella äänellä.

"Minä jätän sinut yksinäsi tänne doña Hermosan kanssa, samalla kun minä, toverisi ja jäljellä olevat neljä miestäni heti lähdemme täältä. Kahden päivän kuluttua, mutta ei ennen, lähdet sinä täältä ja menet leiriisi, jossa minä odotan sinua."

"Miksi asetatte tällaisia ehtoja?" kysyi nuori mies epäillen.

"Se ei kuulu sinulle. Onko tämä ehto sitten niin äärettömän vaikea, ettet voi siihen alistua? Muuten ei minulla ole sinulle mitään selitettävää, vastaa minulle siis myöntävästi tai kieltävästi, ilman sitä et saa nähdä doña Hermosaa."

"Kuka takaa hänen olevan elossa?" jatkoi metsästäjä.

"Mitä hyötyä minulle olisi hänen surmaamisestaan?"

Don Fernando epäröi hetkisen.

"Olkoon sitten!" sanoi hän viimein; "minä suostun ehtoihin ja jään tänne kahdeksi päiväksi."

"Hyvä on! Mene nyt, me poistumme."

"Vielä hetkinen. Vastaatko sinä toverini turvallisuudesta? Tiedän, että voin luottaa sanaasi."

"Vannon sinulle, että pidän häntä ystävänäni, niin kauan kuin hän on seurassani, ja että löydät hänet terveenä leiripaikalta."

"Hyvä on! Näkemiin, Estevan, rauhoita don Pedroa ja sano hänelle, millä ehdoilla hänen tyttärensä on jätetty minulle."

"Minä kyllä sanon sen hänelle", sanoi Tiikerikissa hymyillen omituisesti.

Don Estevan ja don Fernando syleilivät toisiaan, jonka jälkeen metsästäjä läksi nopeasti astumaan luolaan, Tiikerikissan, hänen neljän seuralaisensa ja majordomon lähtiessä tasangolle päin.

Päästyään ensimmäisten puiden luo pysähtyi Tiikerikissa hetkeksi ja kääntyi luolaan päin, johon don Fernando juuri meni.

"Ah!" mutisi hän hymyillen pahaenteisesti, hykertäen käsiään, "tällä kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani."

Hän jatkoi matkaansa ja katosi puiden sekaan.