XVIII.
EL VOLADERO DE LAS ANIMAS.
Olemme maininneet, että don Fernando eli Kivisydän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä erämaassa. Tiikerikissan kasvattamana mehiläismetsästäjän vaaralliseen ammattiin oli hän sattumoisin useampia kertoja osunut samoille seuduille, missä hän nyt oli. Myöskin tunsi hän El Voladero de las Animas'in kaikkine salaisine piilopaikkoineen. Useamman kerran oli hän etsinyt suojaa luolasta, johon doña Hermosa nyt oli piiloitettu. Hän löysi siis varsin helposti luolan, vaikkakin maan luonnollinen epätasaisuus peitti niin hyvin sen suun läheltäkin katsoen, että kuka muu tahansa olisi saanut sangen kauan etsiä sitä.
Tämä luola, joka oli paikkakunnan omituisimpia luonnon ilmiöitä, jakaantui kahteen osaan, jotka ulottuivat syvälle vuoren sisään ja joiden molemmat pääkäytävät, kahden jättiläisikkunan tavoin, olivat toistatuhatta jalkaa korkealla tasangon yläpuolella, eikä vuoren omituisen rakenteen vuoksi voinut huomata muuta kuin puiden latvat.
Metsästäjä oli astunut luolaan, jota — omituista sekin — pitkin pituuttaan valaisi päivänvalo, tullen lukemattomista raoista, minkä vuoksi helposti voi erottaa esineet kahdenkymmenen, jopa viidenkolmattakin askeleen päästä.
Nuori mies oli levoton, Tiikerikissan ehdot vaivasivat häntä vaistomaisesti.
Hän mietti mitä vanha päällikkö tarkoitti vaatimuksellaan, että hänen piti jäädä tytön kanssa kahden kesken vuorelle kahdeksi päiväksi, ennenkuin hän sai palata leiripaikalle.
Hän epäili tässä ehdossa piilevän jonkun vaaran, mutta minkä? Sitä juuri don Fernando koetti turhaan käsittää.
Hän tunkeutui hitaasti luolaan, silmäillen oikealle ja vasemmalle, koettaen löytää etsimänsä, huomaamatta puoleen tuntiin kuitenkaan mitään jälkeäkään nuoren tytön siellä olosta.
Hänen päästyään vuorta peittävän metsävyöhykkeen rajalle, oli aurinko jo laskemaisillaan taivaanrannan taakse. Luola, joka päivälläkin oli jotenkin hämärä, oli nyt melkein pilkkopimeä. Metsästäjä kääntyi takaisin hakemaan soihtua, jatkaakseen etsiskelyään, jonka pimeys oli keskeyttänyt.
Päästyään luolan suulle silmäili hän päivän viime hohteessa ympärilleen ja huomasi silloin muutamia ocotepuisia soihtuja, huolellisesti järjestettyinä riviin luolan suulle. Hän otti esille tulineuvonsa iskeäkseen tulta, ja sytytti sitten soihdun sekä läksi päättävästi luolan sisään.
Kun hän jo, tutkittuaan tuloksetta moniaita käytäviä, alkoi epäillä Tiikerikissan petkuttaneen häntä, huomasi hän melkoisen matkan päässä heikon valon, joka vähitellen kuitenkin suureni hänen lähestyessään sitä, ja loisti viimein kyllin vahvasti, niin että hän saattoi erottaa doña Hermosan.
Nuori tyttö piti myös kädessään soihtua ja kulki hitain, epävarmoin askelin, pää painuksissa, kuten syvän surun vaivaama henkilö.
Doña Hermosa läheni yhä, ja pian oli hän enää vain noin viidenkymmenen askeleen päässä metsästäjästä. Tietämättä millä tavoin voisi herättää tytön huomiota, aikoi metsästäjä huutaa hänelle, kun tyttö sattumoisin kohotti päätään. Huomattuaan miehen edessään pysähtyi hän ja kysyi jonkun verran ylhäisesti:
"Miksi tulette tähän käytävään? Ettekö tiedä, että päällikkönne on kieltänyt, ettei kukaan saa tulla häiritsemään minua täällä?"
"Suokaa anteeksi, señorita", vastasi metsästäjä liikutettuna, "minä en tietänyt tuosta kiellosta."
"Taivaan nimessä!" huudahti nuori tyttö; "tuo ääni! Hyvä Jumala, näenkö minä unta?"
Ja pudottaen soihtunsa alkoi hän juosta metsästäjää kohti, joka vuorostaan riensi häneen päin.
"Don Fernando!" huudahti tyttö, tuntiessaan metsästäjän; "don Fernando täällä, tässä kauheassa luolassa! Hyvä Jumala, minkälainen onnettomuus minua vielä uhkaakaan! Oi, enkö ole saanut kärsiä vielä kyllin?"
Liikutuksen valtaamana menetti nuori tyttö tajuntansa ja kaatui pyörtyneenä don Fernandon syliin. Epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä kuinka menettelisi, saadakseen tytön tointumaan, alkoi metsästäjä kiireesti kantaa häntä luolan suulle, toivoen raittiin ilman tekevän hänelle hyvää. Hän asetti tytön varovasti kuivalle lehtikasalle ja vetäytyi ujosti muutamien askelten päähän.
Don Fernando oli huimapäisyyteen asti rohkea mies. Lukemattomia kertoja oli hän hymyillen katsonut kuolemaa silmiin. Mutta nähdessään nuoren tytön kalpeat kasvot, tämän maatessa liikkumatta ja aivan kuin kuolleena hänen edessään, tunsi hän joka jäsenensä vapisevan, kylmä hiki helmeili hänen otsallaan ja kuumat kyyneleet, ensimmäiset hänen vuodattamansa, vierivät hänen poskillaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti hän, puhjeten sydäntä vihloviin nyyhkytyksiin, "minä olen surmannut hänet!"
"Kuka puhuu?" lausui raukealla äänellä nuori tyttö, jonka luolaan tunkeutuva raikas ilma taas vähitellen oli saanut tuntoihinsa, "olenko pettynyt, luullessani tunteneeni don Fernandon, tai onko hän todellakin täällä?"
Metsästäjä astui hiljaa tytön luo.
"Kyllä minä olen tässä, minä todellakin, Hermosa", vastasi hän sortuneella äänellä. "Rauhoittukaa, minä pyydän, ja suokaa anteeksi, että olen aiheuttanut! teille tämän tuskallisen mielenliikutuksen."
"Ah", sanoi tyttö, "minunhan pitäisi päinvastoin olla iloinen tietäessäni teidän olevan lähelläni, don Fernando, ellei teidän läsnäolonne tällä onnettomalla paikalla ennustaisi minulle uutta onnettomuutta."
"Rauhoittukaa, señorita", vastasi don Fernando, "minun täällä oloni ei ennusta mitään, jota teidän tarvitsisi pelästyä, päinvastoin."
"Miksi yritätte pettää minua, ystäväni?" sanoi neito raukeasti hymyillen; "tiedänhän, että tekin olette tuon ihmishaahmoisen hirviön vankina, joka niin kauan on pitänyt minua vankinaan."
Hän oli jälleen noussut seisaalleen, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä metsästäjälle, jota tämä, yhä polvillaan ollen, hellästi puristi, peittäen sen palavilla suuteloilla.
"Nyt meitä on kaksi kärsivää", sanoi neito, luoden metsästäjään pitkän katseen.
"Kallis Hermosa", vastasi tämä, "teidän ei tarvitse kärsiä enää, onnettomuutenne ovat lopussa, toistan sen vielä kerran; te tulette päinvastoin onnelliseksi."
"Mitä tarkoitatte, don Fernando? En ymmärrä teitä, tehän puhutte minulle onnesta tällä onnettomalla paikalla, kun molemmat olemme Tiikerikissan käsissä?"
"Ei, señorita, te ette ole Tiikerikissan käsissä, te olette vapaa."
"Vapaa!" huudahti doña Hermosa rajusti, hypähtäen pystyyn. "Oi, onko se mahdollista? Oi, isäni, rakas isäni! Saankohan vielä joskus nähdä sinut?"
"Te saatte nähdä hänet taas pian, Hermosa, isänne on vähän matkan päässä täältä don Estevanin, Manuelan, ja kaikkien niiden kanssa, jotka rakastavat teitä."
"Oi!" sanoi doña Hermosa kuvaamattomin ilmein. Ja langeten polvilleen pani hän kätensä ristiin ja lähetti taivaaseen pitkän, palavan rukouksen.
Don Fernando katseli häntä kunnioittavasti ihaillen. Tuo tavaton riemu, joka uhkui nuoren tytön äsken niin synkiltä kasvoilta, herätti hänessä sanomattoman suloisen tunteen. Hänestä tuntui ihanammalta kuin milloinkaan ennen.
Doña Hermosa oli kauan rukoukseen vaipuneena; kun hän nousi, oli hän rauhallisen näköinen.
"Nyt, don Fernando", sanoi hän sointuvalla äänellä, "koska sanotte, että olemme vapaat, niin istukaamme tuonne ulos, ja kertokaa minulle tarkoin, mitä on tapahtunut aina siitä päivästä asti, kun minut niin äkkiä temmattiin isäni luota."
He läksivät luolasta. Oli lämmin ja hyvätuoksuinen yö. He istuutuivat vierekkäin ruohomättäälle, ja don Fernando alkoi kertoa mitä tyttö oli häneltä pyytänyt.
Kertomus kesti kauan, sillä doña Hermosa keskeytti sen monesti, pyytäen toistamaan erityisiä hänen isäänsä koskevia seikkoja. Kun don Fernando vaikeni, nousi aurinko; koko yö oli siis kulunut miellyttävään keskusteluun.
"Nyt on teidän vuoronne, señorita", sanoi don Fernando lopuksi, "kertoa minulle, mitä teille on tapahtunut."
"Ooh, mitä minuun tulee", sanoi neito hurmaavasti hymyillen, "niin on tämä kuukausi kulunut katkerissa tuskissa, ajatellessani kaikkia poissa olevia, joita niin suuresti rakastan. Totuuden nimessä on mainittava, että se mies, joka niin inhottavasti ryöväsi minut, on aina kohdellut minua kunnioittavasti. En voi valittaa mistään loukkauksesta, ja useita kertoja on hän", lisäsi doña Hermosa, luoden katseensa maahan nuoren miehen silmäillessä häneen hehkuvin katsein, "nähdessään minut olevan liian surullisella päällä, koettanut lohduttaa minua, sanoen toivovansa, että pian kenties saisin nähdä ne, joita rakastan, ja taas pääsisin heidän luokseen."
"Tuon miehen menettely tuntuu minusta käsittämättömältä", lausui don Fernando uneksivasti. "Miksi hän on ryövännyt teidät niin rohkeasti, vapauttaakseen muutamien päivien kuluttua teidät taas niin helposti, kuin hän on tehnyt?"
"Niin", vastasi doña Hermosa, "se on todellakin kummallista. Mitä hän on sillä tarkoittanut? Mutta nyt olen joka tapauksessa vapaa, ja pian saan taas nähdä isäni, Jumalan kiitos!"
"Huomenna lähdemme etsimään häntä."
Doña Hermosa katsoi häneen ihmetellen ja levottomasti.
"Huomennako?" sanoi hän. "Miksi emme tänään, nyt aamulla, nyt heti?"
"Ah!" huudahti don Fernando. "Olen vannonut, etten lähde täältä ennenkuin huomenna. Ainoastaan sillä ehdolla Tiikerikissa suostui laskemaan teidät vapaaksi."
"Sehän on omituista!" mutisi doña Hermosa; "miksi tuo mies tahtoo pidättää meidät täällä?"
"Syyn siihen ilmoitan teille heti", sanoi don Estevan, tullen äkkiä paikalle.
"Estevan!…" huudahtivat molemmat yht'aikaa, nousten ja rientäen häntä vastaan.
"Mikä onnellinen sattuma tuo sinut tänne takaisin, ystäväni?" kysyi metsästäjä.
"Ei mikään sattuma, ystäväni, vaan Jumala, joka on sallinut minun kuulla erään Tiikerikissan varomattoman lausunnon, mikä on paljastanut hänen suunnitelmansa yhtä selvästi, kuin hän itse olisi ne minulle ilmaissut."
"Selitä, hyvä ystävä", sanoivat molemmat.
"Eilen, sanottuamme jäähyväiset, läksi don Fernando tänne luolaan, jota vastoin me muut käännyimme takaisin metsään päin. Lähtiessäni tuntui mieleni raskaalta, en tiedä miksi. Erosin sinusta kaivaten. Kuvittelin mielessäni, että Tiikerikissan osoittamassa lempeydessä piili jokin ansa, johon sinä joutuisit. Läksin sen vuoksi vain hitaasti ja epäröiden kulkemaan laaksoa kohti. Kun saavuttiin metsän ensimmäisten puiden luo huomasin, ettei päällikkö enää ollutkaan mukana. Hän oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta, hykerrellen käsiään ja hymyillen paholaisen tavoin, luoden leimuavia silmäyksiä luolaan päin, ja minä kuulin hänen selvästi lausuvan seuraavat sanat: 'Tällä kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani!' Näistä sanoista käsitin kaiken. Tuon hirviön paholaistuuma oli nyt minulle selvillä kaikessa kauheudessaan ja esiintyi aivan täydelleen silmieni edessä. Muistat kai, Fernando, mitenkä tulimme tuttaviksi?"
"Muistan kyllä, ystäväni, tuo muisto on minulle siksi kallis, etten voisi sitä milloinkaan unhottaa."
"Muistatko keskustelusi Tiikerikissan kanssa saarella, jonka keskustelun satuin kuulemaan, ja tuon miehen viittaukset, hänen sammumattoman vihansa don Pedroa kohtaan, jonka hän avoimesti myönsi?"
"Muistan kyllä, ystäväni, kaikki on tuoreessa muistissani, mutta minä en kuitenkaan käsitä mihin tähtäät."
"Seuraavaan seikkaan, ystäväni: huomattuaan ettei hän voi päästä don Pedroon itseensä käsiksi, on Tiikerikissa tahtonut kostaa hänelle hänen tyttärensä kautta. Tässä tarkoituksessa on hän kauan hautonut suunnitelmaa, jota varten hän sinun tietämättäsi on tehnyt sinut kanssarikollisekseen. Sinä rakastat doña Hermosaa, olet tehnyt kaikkesi pelastaaksesi hänet, Tiikerikissa ehdottaa vapauttavansa hänet; mutta sillä ehdolla, että jäät tänne kahdeksi vuorokaudeksi kahdenkesken hänen kanssaan… ymmärrätkö nyt?"
"Voi, tuohan on kauheaa!" huudahti don Fernando sangen suuttuneena.
Doña Hermosa peitti käsillään kasvonsa ja puhkesi itkuun.
"Suokaa anteeksi, että olen tuottanut teille tuskaa, ystäväni", lausui don Estevan, "mutta minä olen tahtonut pelastaa teidät itseltänne, eikä se käynyt päinsä muuten kuin säälimättä paljastaa tuon miehen inhoittavat juonet. Mutta mistähän johtuu hänen katkera vihansa don Pedroa kohtaan? Sitä ei voi itse paholainenkaan sanoa. Mutta sehän koskee meihin nyt varsin vähän. Hänen suunnitelmansa on paljastettu, meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan."
"Kiitoksia, Estevan!" sanoi doña Hermosa, ojentaen hänelle kätensä.
"Mutta mitenkä olet voinut päästä takaisin tänne, ystäväni?" kysyi don
Fernando.
"Oh, sehän oli hyvin helppoa. Menin varsin yksinkertaisesti Tiikerikissan luo ja huomautin hänelle, ettei minua enää huvittanut olla hänen seurassaan. Miehemme hölmistyi tästä pontevasta selityksestä eikä osannut vastata mitään. Eikä minullakaan puolestani ollut mitään muuta sanottavaa hänelle, minkä vuoksi minä ensi tienmutkassa varsin yksinkertaisesti jätin hänet, ja olen nyt täällä."
"Sepä oli mainio tuuma, ystäväni, josta vilpittömästi kiitän. Mutta mitä arvelet meidän nyt pitävän tehdä? Minähän olen antanut sanani."
"Mitä tyhjää, rakas ystävä, oletko hullu, luuletko, että täytyy pitää sanansa sellaisiin ihmisiin nähden, jotka ovat sen pakolla saaneet vahingoittamistarkoituksessa? Jos tahdotte totella neuvoani, niin lähdemme päinvastoin tiehemme heti, estääksemme teidän odottamattoman esiintymisenne avulla tuon miehen uudelleen punomat juonet."
"Niin, niin!" huudahti doña Hermosa vilkkaasti, "Estevan on oikeassa!
Seuratkaamme hänen neuvoansa ja lähtekäämme heti."
"No, tehkäämme sitten niin, koska välttämättä tahdotte. Omasta puolestani en toivo muuta kuin päästä pois tästä onnettomasta luolasta, mutta mitenkä saamme doña Hermosan viedyksi metsän läpi?"
"Samalla tavalla kuin jo kerran ennen olen kulkenut sen lävitse", huomautti neito päättävästi.
"Selittäkäähän", sanoi Estevan.
"Eräänlaisilla paareilla, joiden pitäisi vielä olla täällä, ja joita kaksi miestä kantoi. Kuten tiedätte, eivät käärmeet, etenkin pienenpuoleiset, hyppää varsin korkealle."
"Aivan niin, muuten käärimme teidät bisonintakkiin, joten olette suojassa kaikilta vaaroilta."
Don Estevan meni heti hakemaan paaria, jotka hän helposti löysi. Sillä aikaa pani don Fernando kuntoon bisonintakin. Kaikki oli valmiina muutamassa minuutissa.
"Me pysymme sovituissa ehdoissa", sanoi Estevan hymyillen ystävälleen.
"Kuinka niin?" sanoi tämä. "Mitä tarkoitat?"
"Etkö ole luvannut palata leiripaikalle tänään?"
"Olen, todellakin", vastasi don Fernando, "ja se olisi ollut mahdotonta, ellemme olisi lähteneet matkalle ennen määrättyä aikaa."
"Hm! Kenties on Tiikerikissa ottanut senkin seikan huomioon", huomautti don Estevan.
Tämä huomautus antoi ajattelemisen aihetta kaikille kolmelle, heidän jatkaessaan matkaansa, pitkittämättä niin nopeasti keskeytynyttä keskusteluaan.