I.
Julianuksen isä ja äiti asuivat linnassa, joka oli rakennettu keskelle metsää, kukkulan rinteelle.
Lyijysuomukset peittivät kulmissa olevain neljän tornin suippoja kattoja ja muurit nojasivat kalliopohjaan, joka laskeutui jyrkästi vallihautaan.
Pihan kivitys oli siloinen kuin kirkon laattia. Pitkistä, lohikäärmeenkidan muotoisista räystäskouruista syöksyi sadevesi säiliöitä kohti, ja ikkunalaitteilla kukkivat joka kerroksessa basilika ja heliotrooppi maalatuissa saviruukuissaan.
Seipäillä eristetyn aitauksen sisäpuolella oli ensin hedelmäpuutarha, sitten kenttä, jossa oli erilaatuisten kuvioiden muodossa kukka-istutuksia, lisäksi varjoisia viiniköynnosmajoja ja leikkirata linnan poikia varten. Toisella puolella oli koirakoppi, tallit, leipomatupa, viininpuserrushuone ja vilja-aitat. Viheriä laidunnurmi levisi ympärillä, sekin vahvan orjantappura-aidan ympäröimänä.
Oli eletty rauhan aikoja niin kauan, että nostoristikko ei enää laskeutunut; vallihaudat olivat täynnä vettä; pääskyset tekivät pesiään rintasuojuksen ampumaloviin; ja jousimies, joka päivät päästään kulki valleilla, palasi vahtitorniin niin pian kun aurinko paahtoi liian kuumasti, ja torkahti uneen kuin luostariveli.
Sisällä kiiltelivät joka suunnalla rautakiskoitukset; seinäverhot suojelivat huoneita kylmältä, kaapit olivat täyteen sullotut liinavaatteita, viinitynnyreitä oli kellarissa rivi rivin päällä ja tammiarkut rutisivat rahasäkkien painosta. Asesalissa nähtiin lippujen ja jalojen eläinkallojen keskellä aseita eri ajoilta ja eri kansoilta, alkaen Amalekitien lingoista ja Garamanttien heittokeihäistä Saraseenien miekkoihin ja Norrmannien panssaripaitoihin saakka.
Keittiön vanttera emäntä sai härjän padassa kääntymään. Kappeli taas oli komea kuin kuninkaan rukoushuone. Olipa eräässä kolkassa roomalainen saunakin, mutta linnanherra kieltäytyi sitä käyttämästä pitäen sitä pakanallisena tapana.
Kääriytyneenä ketunnahkaturkkiinsa hän kuljeskeli talossaan, jakoi oikeutta vasalleilleen ja sovitteli naapuriensa riitoja. Talvella seuraili hän lumihiutaleiden putoamista tai luetutti itselleen vanhoja tarinoita. Ensimäisenä kauniina päivänä teki hän muulillaan pieniä retkiä vihertäville viljavainioille ja antautui juttuun maamiesten kanssa sekä jakoi heille neuvoja. Monen seikkailun jälkeen oli hän ottanut vaimokseen erään ylhäissukuisen neidon.
Tämä oli hyvin vaalea, ylpeäluontoinen ja vakava. Hänen päähineensä heltat hipoivat ovien kamanoita, hänen pukunsa laahustin viisti maata kolme askelta hänen perässään. Palveluskuntaansa piti hän luostarimaisessa järjestyksessä; joka aamu määräsi hän palvelijoille heidän tehtävänsä, piti itse huolta hilloista sekä lääkkeistä ja voiteista, kehräsi ja ompeli koruneulouksia alttariliinoihin. Hartaasti Jumalaa rukoiltuaan sai hän pojan.
Silloin syntyi linnassa suuri ilo, ja tapahtuman johdosta pantiin toimeen pidot, joita kesti kolme päivää ja neljä yötä ilotulien valaistuksessa, harppujen soidessa, vihreissä lehmustoissa. Siellä syötiin mitä harvinaisimpien maustimien ohella kanoja, jotka olivat suuria kuin lampaat, vieraille huviksi oli kääpiö sotkettu leivokseen ja sukelsi siitä juhlan aikana esiin; ja kun kivivadit vierasjoukon alati kasvaessa eivät enää riittäneet, juotiin norsunluusarvista ja kypäristä.
Nuori äiti ei ollut läsnä näissä juhlissa. Hän pysyi rauhallisena vuoteessaan. Eräänä iltana heräsi hän ja huomasi ikkunasta sisään katsovan kuun valossa varjon liikkuvan. Se oli munkkikaapuun puettu vanhus, köysi vyöllä, kerjäläisreppu olalla, ulkomuodoltansa täydellisesti erakkoa muistuttava. Hän lähestyi nuoren äidin vuoteen pääpuolta ja sanoi hänelle liikkumattomin huulin: "Iloitse, oi äiti, pojastasi on tuleva pyhimys!" Linnanrouva oli huutaa, mutta kuun juovaa myöten varjo kohosi hiljaa ilmaan ja katosi. Ilolaulut pidoista kaikuivat entistä kovemmin. Hän kuuli kuin enkelien ääniä ja hänen päänsä vaipui päänalukselle, jonka yläpuolella riippui marttyyrin luu kiiltokivikehyksessä.
Seuraavana päivänä kysyttiin palvelijoilta, olivatko he nähneet erakkoa, mutta he vastasivat kaikki kieltävästi. Olipa se unta tai todellisuutta, sen täytyi olla taivaan ilmestys; mutta rouva varoi kertomasta siitä kenellekään, sillä hän pelkäsi, että häntä syytettäisiin ylpeydestä. Päivän valjetessa lähtivät vieraat pois; mutta juuri kun Julianuksen isä ulkoportin luona saatteli viimeistä vierastaan, nousi hänen eteensä yht'äkkiä aamusumusta kerjäläinen. Se oli mustalainen, jolla oli letitetty parta, hopeiset renkaat käsivarsissa ja kiiluvat silmäterät. Hän sammalsi haltioituneen näköisenä yhteen menoon seuraavat sanat:
"Ah, sinun poikaasi! … Paljon verta! … Paljon kunniaa!… Aina onnellinen! Valtijaan sukua!"
Ja kumartuessaan ottamaan hänelle heitettyä almua, katosi hän ruohistoon.
Linnanherra katseli oikealle ja vasemmalle ja huusi häntä kiihkeästi palaamaan takaisin. Turhaan! Tuuli heräsi, aamun sumut hälvenivät.
Hän arveli tämän näyn johtuneen väsymyksestä, koska oli nukkunut liian vähän. Jos puhun siitä muille, pilkkaavat he minua, arveli hän.
Kuitenkin hänen pojalleen ennustettu kuuluisuus häikäisi häntä, vaikkakaan tuo lupaus ei ollut selvä, ja hänen täytyi epäillä, ettei ollut sitä oikein ymmärtänyt.
Aviopuolisot kätkivät kumpikin toisiltaan salaisuutensa. Mutta molemmat hoitelivat lasta samalla rakkaudella ja kunnioittaen häntä Jumalan valittuna osottivat he rajatonta huomaavaisuutta häntä kohtaan. Hänen vuoteensa oli hienointa untuvaa; kyyhkysen muotoinen lamppu paloi alituisesti hänen vuoteensa yläpuolella; kolme imettäjää tuuditti häntä käsivarsillaan, ja käärittynä kapaloihinsa punakkana ja sinisilmäisenä, kirjailtuine peitteineen ja helmillä koristettuine myssyineen, muistutti hän Jeesus-lasta. Hänen hampaansa puhkesivat hänen kertaakaan itkemättä.
Kun hän oli seitsemän vuotias, opetti äiti häntä laulamaan. Jotta hän tulisi rohkeaksi, nosti isä hänet suuren hevosen selkään. Lapsi hymyili mielissään, ja oppi näin jo varhain käsittelemään ratsua.
Eräs vanha viisas munkki opetti hänelle Pyhää Sanaa, arabialaisen laskutavan, latinalaiset kirjaimet ja taidon maalata pergamentille pieniä sieviä kuvia. He työskentelivät tornihuoneessa, kaukana kaikesta melusta.
Tunnin loputtua menivät he yhdessä puutarhaan, jossa he kuljeskelivat edestakaisin, tutkien kasveja.
Joskus nähtiin laaksossa vaeltava juhtajono, jota saattoi jalkamies puettuna itämaiseen tapaan. Linnanherra, joka tunsi hänet kauppiaaksi, lähetti palvelijan hänen luokseen. Muukalainen poikkesi kutsun saatuaan tieltään ja saatettuna vierastupaan hän otti arkustaan silkki- ja samettiesineitä, jalokiviä, maustimia, omituisia kauppatavaroita, joiden käyttöä ei tunnettu. Lopuksi kelpo kauppias poistui saatuaan runsaan korvauksen tavaroistaan, ilman että hänelle oli tehty minkäänmoista väkivaltaa linnassa. Toisinaan taas joukko pyhiinvaeltajia kolkutti linnan portille.
He kuivasivat vaatteitaan lieden edessä; ja kun he olivat syöneet, kertoivat he matkoistaan, haaksirikoista vaahtoavalla merellä, jalkamatkoista polttavilla hiekka-aroilla, pakanoiden julmuudesta, Syyrian luolista, Seimestä ja Pyhästä Haudasta. Sitten antoivat he nuorelle linnanherralle näkinkenkiä kaapujensa laskoksista.
Usein pani linnanherra toimeen juhlia vanhoille asetovereilleen. Juoden muistelivat he sotiaan, muurinmurtajilla suunnattuja rynnäkköjään linnoituksia vastaan ja lukuisia haavojaan. Julianus kuunteli heitä ihastuksesta huudahdellen; silloin ei hänen isänsä epäillyt, ettei hänestä kerran tulisi valloittaja. Mutta illalla messusta tullessaan, kun Julianus kulki köyhien anojien ohitse, tyhjensi hän heille kukkaronsa sellaisella kainolla hienotunteisuudella, että hänen äidissään syntyi varma toivo nähdä hänet kerran arkkipiispana.
Hänen paikkansa kappelissa oli vanhempiensa vieressä; ja olivatpa jumalanpalvelukset kuinka pitkiä tahansa, koko ajan seisoi hän polvillaan rukousjakkarallaan, lakki maassa ja kädet ristissä.
Eräänä päivänä huomasi hän messun aikana kohottaessaan päätään pienen valkean hiiren, joka hiipi esiin seinässä olevasta reiästä. Se hyppäsi alttarin ensimäiselle portaalle, ja tehtyään pari kolme kierrosta oikealle ja vasemmalle, pakeni se samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Seuraavana sunnuntaina se ajatus, että hän voisi nähdä sen uudelleen, häiritsi häntä. Se palasi; ja joka sunnuntai odotti hän sitä, se vaivasi häntä, hän rupesi vihaamaan sitä ja päätti tappaa sen.
Suljettuaan siis oven ja siroteltuaan leivoksenpalasia portaille asettui hän reiän eteen, keppi kädessään.
Pitkän ajan kuluttua tuli näkyviin punainen turpa, sitten itse hiiri.
Hän löi keveästi ja hämmästyi, kun huomasi, ettei tämä pieni ruumis enää liikkunut.
Veripisara tahrasi kiveä. Hän pyyhki sen pois nopeasti hihallaan, heitti hiiren ulos, eikä puhunut asiasta mitään kenellekään.
Kaikellaiset linnunpojat nokkivat siemeniä puutarhassa. Hän keksi panna herneitä onttoon ruo'onkorteen. Kun hän kuuli viserrystä eräästä puusta, lähestyi hän sitä hiljaa, sitten kohotti hän ruo'on, pullisti poskensa ja lintusia putoili hänen hartioilleen niin runsaasti, ettei hän voinut olla nauramatta, onnellisena kepposestaan. Eräänä aamuna, kun hän palasi linnanpihan kautta, näki hän vallituksen harjalla suuren kyyhkysen, joka pöyhisteli auringossa. Julianus pysähtyi katselemaan sitä, ja koska muuri oli tältä kohdalta rikkoutunut, sai hän käsiinsä kiven sirpaleen. Hän heitti sen, ja se osui lintuun, joka putosi vallilta linnanhautaan.
Hän syöksyi sinne alas repien itseään pensaikossa ja haeskellen joka paikasta, ketterämpänä kuin nuori koira.
Kyyhkynen, murtunein siivin, värisi kuusaman oksilla.
Sen sitkeähenkisyys kiusasi lasta. Hän rupesi kuristamaan sitä, ja linnun kouristukset saivat hänen sydämensä sykkimään, herättivät hänessä hurjaa, raakaa nautintoa. Kun se vihdoin heitti henkensä, tunsi poika omituista voimattomuutta.
Illallista syödessä selitti isä, että poika oli jo siinä iässä, että hänen pitäisi oppia metsästämään, ja hän meni hakemaan vanhan vihon, joka sisälsi kysymysten ja vastausten muodossa kaikki metsästyksen salaisuudet. Opettaja neuvoi oppilastaan harjoittamaan koiria ja kesyttämään haukkoja, virittämään ansoja; kuinka saattoi eroittaa hirven sen jätteistä, ketun sen jäljistä, suden sen kuopista, keinon löytää niiden tiet, millä tavalla niitä ahdistella, missä niiden suojapaikat tavallisesti ovat ja mitkä ovat suotuisimmat tuulet. Vielä hän antoi oppilaalleen luettelon eläinten huutotavoista ja osotti mikä osa saaliista oli annettava koirille.
Kun Julianus osasi luetella ulkoa kaikki nuo asiat, lahjotti isä hänelle koiratarhan.
Ensiksikin kuului siihen 24 berberiläistä vinttikoiraa, jotka olivat nopsempia kuin gasellit, mutta kiivaita raivostumaan; sitten 17 paria bretagnelaisia koiria, valkea- ja punatäpläisiä, horjumattomia urhoollisuudessaan, vahvarintaisia ja kovia ulvomaan. Ahdistamaan villisikoja ja etsimään eläinten vaarallisia piilopaikkoja sai hän 40 verikoiraa, karvaisia kuin kontiot.
Tartasolaisten kahlekoirien, jotka olivat aasin korkuisia, tulen värisiä, leveäselkäisiä ja suorakoipisia, oli määrä ahdistaa bisonihärkiä. Viiriäiskoirien mustat karvat kiilsivät kuin satiini; sitä paitsi oli laumassa koiria, joiden haukunta muistutti laulua. Sivupihalla ulvoi kahleita puistaen ja silmiä muljautellen kahdeksan alanilaista verikoiraa, hirvittäviä eläimiä, jotka repivät vihamieheltä vatsan, eivätkä peljänneet edes jalopeuroja.
Kaikki söivät komeasti juustoleipää, joivat kivipurtiloista, ja kaikilla oli sointuvat nimet. Haukkapiha vei ehkä vielä voiton koiratarhasta; linnanherra oli rikkauksillaan hankkinut itselleen petolintuja Kaukasiasta, sinihaukkoja Babyloniasta, korppikotkia Saksanmaalta ja leivohaukkoja, jotka olivat pyydystetyt kallioilta, kylmien merten rannoilta, etäisistä maista. Ne asuivat olkipeitteisessä vajassa, missä ne olivat kiinnitettyinä riviin orrelle; edessään oli niillä kenttä, jonne ne päästettiin toisinaan oikomaan jäseniään.
Kaniininsatimia, onkikoukkuja, ketunloukkuja ja kaikenlaisia pyydysneuvoja valmistettiin talossa.
Usein vietiin lintukoirat kentälle, missä ne opetettuina pysähtyivät alalleen. Silloin metsämiehet lähestyivät niitä hiipien ja levittivät varovaisesti niiden vankkojen ruumiiden ylitse suunnattoman suuren verkon. Käskystä rupesivat koirat haukkumaan, viiriäiset lensivät hajalle, ja naiset, joita oli kutsuttu lähiseuduilta puolisoineen, lapsineen ja palvelijattarineen, kiiruhtivat esiin ja saivat linnut helposti käsin kiinni.
Toisen kerran taas karkotettiin rummun pärinällä jänikset ulos pesistään. Ketut putoilivat niitä varten kaivettuihin kuoppiin, ja ansan laukeava jänne kävi kiinni suden jalkaan.
Mutta Julianus halveksi tällaisia metsästystapoja; hän metsästi mieluimmin hevosineen ja haukkoineen kaukana ihmisasunnoista. Melkein aina oli hänellä mukanaan suuri skyyttalainen haukka, valkea kuin lumi. Sillä oli höyhentöyhtö päässä ja kultakulkuset helisivät sen sinisissä jaloissa. Se istui jäykkänä herransa käsivarrella hevosen laskiessa täyttä laukkaa ja maisemien ympärillä vaihdellessa. Julianus hellittäen juoksunuoraa päästi sen äkkiä irti; haukka kohosi rohkeasti suoraan ilmaan kuin nuoli ja kohta nähtiin ilmassa kahden erilaisen täplän kaareilevan, käyvän yhteen ja katoavan sinisiin korkeuksiin.
Ei viipynyt kauvan ennenkuin haukka laskeutui alas rikkirevitty lintu mukanaan ja palasi istumaan värisevin siivin herransa metsästyskintaalle.
Tällä tavalla saavutti Julianus lennossa haikaran, haarahaukan, variksen ja korppikotkan. Jahtitorvella soittaen seurasi hän mielellään koiria, jotka juoksivat pitkin kukkuloiden rinteitä, hyppivät ojien ylitse ja tunkeutuivat metsään. Kun hirvi alkoi vaikeroida koirain puremien tuottamista tuskista, löi hän sen reippaasti kuoliaaksi; sitten nautti hän nähdessään sitä raivoa, millä verikoirat kävivät sen kimppuun ja repivät sen vielä lämpimänä palasiksi.
Sumuisina päivinä lähti hän suomaille vaanimaan hanhia, saukkoja ja sorsanpoikia.
Aamun valjetessa odotti häntä kolme asemiestä hänen porttinsa edustalla; turhaan linnan vanha munkki nojautuen ulos ikkunastaan pyysi häntä palaamaan; Julianusta ei mikään pidättänyt. Hän lähti polttavassa auringon paahteessa, sateessa, myrskyssä; hän joi kädestään lähdevettä, söi samoillessaan metsän hedelmiä, ja jos hän oli väsynyt, lepäsi hän tammen alla. Hän palasi kotiin keskellä yötä verisenä ja likaisena, okaita hiuksissa ja tuoden mukanaan villipetojen tuoksun. Hän tuli niiden kaltaiseksi. Kun hänen äitinsä suuteli häntä, otti hän kylmästi vastaan hänen syleilynsä ja näytti siltä kuin olisi hän ajatellut syvällisiä asioita.
Hän tappoi karhuja veitsellään, härkiä kirveellään, villisikoja heittokeihäillä, ja kerran kun hänellä ei enää ollut muuta asetta kuin keppi, puolusti hän itseään sillä susia vastaan, jotka jyrsivät ruumiita erään hirttopaikan luona.
Eräänä talvipäivänä lähti hän matkalle ennen päivän nousua, hyvin varustettuna, jousi olalla ja viini satulassa.
Hänen tanskalainen ratsunsa, astuen tasaisessa tahdissa kahden mäyräkoiran seuraamana, tömisteli maata kavioillaan.
Jääriite tarttui hänen vaippaansa, ankara pohjoistuuli puhalsi.
Osa taivaanrantaa kirkastui, ja hämärässä valossa näki hän kaniinien hyppivän pesänsä laidalla. Mäyräkoirat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja pian olivat ne repineet useita niistä. Sitten saapui hän metsään. Kylmästä kankea teiri nukkui oksalla, pää piilossa siiven alla. Julianus löi siltä jalat poikki miekallaan, jätti sen siihen ja jatkoi matkaansa.
Kolme tuntia matkustettuaan saapui hän korkean vuoren huipulle. Sieltä näytti taivas melkein mustalta. Hänen edessään oli pitkän muurin kaltainen kalliorinne, joka vietti jyrkästi syvään rotkoon; ja kallion äärimmäisellä kielellä kaksi villiä pukkia katseli syvyyteen.
Koska Julianuksella ei ollut nuolia mukanaan, sillä hän oli jättänyt hevosensa, päätti hän hiipiä niiden luo; kyyryssä, avojaloin lähestyi hän ensimäistä pukkia ja iski väkipuukkonsa sen kylkeen. Toinen hypähti säikähtyneenä ilmaan. Julianus karkasi sen kimppuun, mutta silloin oikea jalka luiskahti ja hän lankesi kuolleen pukin ylitse, kasvot vasten kuilua, käsivarret levällään.
Laskeuduttuaan tasangolle, seurasi hän pajujen reunustamaa rantaa. Kurjet lentelivät hyvin alhaalla hänen päänsä ylitse. Julianus tappoi niitä piiskallaan eikä ollut yhtään, jota hän ei olisi satuttanut.
Sillä välin oli lämmennyt ilma sulattanut kuuran, laajat usvapilvet hajaantuivat ja aurinko pisti esiin. Hän näki etäällä kimmeltävän lyijynvärisen hyytyneen järven. Keskellä sitä oli eläin, jota Julianus ei tuntenut, mustaturpainen majava. Huolimatta etäisyydestä, sattui hänen nuolensa siihen, ja hän oli pahoillaan, ettei voinut ottaa mukaansa sen nahkaa.
Sitten ratsasti hän eteenpäin suurien puiden välitse, joiden latvat muodostivat ikäänkuin kunniaportin metsään tullessa. Metsäkauris hypähti esiin pensaikosta, kuusipeura näkyi tienristeyksessä, metsäsika tuli esiin kuopastaan, riikinkukko levitteli pyrstöään nurmella; ja kun hän oli tappanut kaikki nämä, tuli uusia metsäkauriita esille, uusia kuusipeuroja, uusia metsäsikoja, uusia riikinkukkoja ja rastaita, närhiä, hillerejä, kettuja, siiliä, ilveksiä, suunnaton joukko eläimiä, jotka lisääntyivät joka askeleella. Ne kiertelivät hänen ympärillään, vapisten, lempeä ja rukoileva ilme katseessaan.
Mutta Julianus oli väsymätön tappamaan, vuoroin jännittäen joustaan, paljastaen miekkaansa ja pistäen säilällään ei hän ajatellut mitään eikä muistanut mitään. Kun hän oli metsästämässä, eivät aika ja paikka merkinneet hänelle mitään, ja kaiken toimitti hän niin helposti kuin unessa. Omituinen näky sai hänet pysähtymään. Laakso oli täynnä hirviä, jotka olivat asettuneet ympyrän muotoiseen kehään, ja näin rivissä toinen toisensa vieressä lämmittelivät ne toisiaan hengityksellään, mikä näkyi sumussa.
Hetken ajan näin runsaan saaliin toivo herätti hänessä iloa. Sitten laskeutui hän alas hevosen selästä, kääri ylös hihansa ja rupesi ampumaan.
Ensimäinen nuoli singahti, ja kaikki hirvet käänsivät yhdellä kertaa päätään. Aukkoja muodostui laumaan, valittavia ääniä kuului ja hirvien seassa syntyi suuri liike.
Laaksoa ympäröivät kalliot olivat liian korkeat, jotta niiden yli olisi voinut päästä. Hirvet hyppelehtivät sinne tänne tuolla ahtaalla alalla koettaen päästä pakoon. Julianus tähtäsi, ampui, ja nuolet putoilivat kuin rankkasade. Hirvet tappelivat raivoissaan keskenään, nousivat takajaloilleen toinen toisensa päälle, ja niiden ruumiit sarvineen muodostivat korkean kasan, joka liikkui ja siirtyili, kukistuen ja kohoten taas uudelleen.
Pian makasivat ne kuolleina, hajallaan kentällä, vaahto suussa, sisälmykset ulkona ruumiista ja niiden vatsojen aaltomainen liike heikkeni vähitellen. Sitten oli kaikki hiljaa.
Yö saapui, ja metsän takaa oksien lomitse punoitti taivas kuin veriliina.
Julianus nojautui puuta vasten. Hän katseli avoimin silmin tuota veristä ruumiskasaa eikä ymmärtänyt, miten hän oli voinut sen tehdä. Laakson toisella puolella, metsän reunassa näki hän uros- ja naarashirven sekä hirvenvasikan.
Uroshirvellä, joka oli musta ja suunnattoman suuri kooltaan, oli haaraiset sarvet ja valkea parta. Naarashirvi, vaalea kuin kellastunut lehti, söi ruohoa, ja täplikäs hirvenvasikka imi äitinsä nisiä seuraten mukana tämän kulkiessa.
Vielä kerran jousi singahti ja tappoi heti hirven vasikan. Silloin sen äiti katsoen taivasta kohti kiljahti syvällä, sydäntä vihlovalla äänellä.
Julianus tähtäsi kiukustuneena suoraan sen rintaan ja kaatoi sen maahan.
Kun uroshirvi näki tämän, hypähti se ilmaan. Julianus ampui siihen viimeisen nuolensa. Se sattui hirven otsaan ja jäi siihen.
Mutta hirvi ei näyttänyt sitä tuntevan; hyppien kuolleiden ylitse, läheni se yhä Julianusta ja aikoi karata hänen kimppuunsa, raadella hänet, mutta Julianus peräytyi sanomattoman kauhun vallassa. Silloin tuo suunnaton eläin äkkiä pysähtyi ja silmät säkenöivinä, juhlallisena kuin patriarkka tai tuomari lausui se kolmeen kertaan, kellojen soidessa etäällä, seuraavat sanat:
"Kirottu! kirottu! kirottu! Se päivä on koittava, julma sydän, jolloin sinä tapat isäsi ja äitisi!" Sitten horjahti se, sulki hiljaa silmänsä ja heitti henkensä.
Julianus hämmästyi ensin, sitten valtasi hänet äkillinen raukeus, ja kyllästymisen ja surumielisyyden tunne lamauttivat hänet. Nojaten päätään molempiin käsiinsä itki hän kauvan aikaa.
Hän oli kadottanut hevosensa; hänen koiransa olivat jättäneet hänet; yksinäisyys, joka ympäröi häntä, tuntui hänestä ennustavan lukemattomia vaaroja. Kauhun takaa-ajamana suuntasi hän silloin kulkunsa kentän halki, valitsi umpimähkää erään polun ja pian oli hän linnan portilla.
Yöllä ei hän nukkunut. Lampun lekottavassa valossa näki hän aina uudelleen ja uudelleen tuon suuren mustan hirven. Sen ennustus kiusasi häntä; hän koetti taistella sitä vastaan. "Ei! ei! ei! minä en voi tappaa heitä!" sitten ajatteli hän: "Jos minä kumminkin tahtoisin sen tehdä?"… ja hän pelkäsi, että paholainen herättäisi hänessä tuon halun.
Kolmen kuukauden ajan äiti rukoili tuskissaan poikansa vuoteen ääressä, ja isä kulki huoaten lakkaamatta edestakaisin käytävässä. Isä kutsui linnaan mainioimmat lääkärit, jotka määräsivät joukon rohtoja. Syynä Julianuksen tautiin sanoivat he olevan vaarallisen sään tai rakkauden ikävän. Mutta nuorukainen pudisti vain päätään kaikkiin kysymyksiin.
Hänen voimansa palasivat vähitellen; vanhan munkin ja linnanherran tukemana käveli hän pihalla.
Kun hän oli täydellisesti toipunut, kieltäytyi hän jyrkästi enää metsästämästä.
Isä, tahtoen ilahuttaa poikaansa, lahjoitti hänelle suuren saraseeniläisen miekan.
Se riippui pylväästä asehuoneessa. Tarvittiin tikapuut sen alasottamista varten. Julianus nousi niille. Ylen raskas miekka putosi hänen kädestään ja hipaisi linnanherraa niin läheltä, että hänen takkinsa sai läven. Julianus luuli tappaneensa isänsä ja pyörtyi.
Siitä saakka pelkäsi hän aseita. Paljaan miekanterän näky sai hänet kalpenemaan. Tämä hänen heikkoutensa tuotti suurta surua hänen vanhemmilleen.
Vihdoin vanha munkki Jumalan kunnian ja esi-isien nimessä kehoitti häntä ryhtymään aatelismiehelle kuuluviin aseharjoituksiin.
Joka päivä harjoittelivat aseenkantajat huvikseen keihäänheittoa. Julianus osoittautui siinä pian taitavaksi. Hän heitti keihäänsä pullon suihin, rikkoi tuuliviirien hampaat ja osasi sadan askeleen päästä oven nauloihin.
Eräänä kesäiltana niin myöhään, että sumu teki esineet epäselviksi, huomasi hän ollessaan puutarhan lehtimajassa kaukaa kaksi valkeaa siipeä liitelevän sälehäkin korkeudella. Hän luuli varmaan tuntevansa linnun haikaraksi ja heitti siihen keihäänsä.
Vihlova huuto kuului.
Se oli hänen äitinsä, jonka päähineen pitkät heltat jäivät kiinninaulituiksi seinään. Julianus pakeni linnasta, eikä häntä enää siellä näkynyt.