II.
Hän liittyi erääseen ohikulkevaan seikkailijajoukkueeseen.
Hän sai kärsiä nälkää, janoa, kuumetta ja syöpäläisiä. Hän tottui taistelujen melskeeseen ja näkemään kuolevia. Tuuli karkaisi hänen ihonsa. Hänen jäsenensä kovenivat alituisessa aseiden käyttämisessä, ja koska hän oli hyvin vahva, rohkea, hillitty ja neuvokas, sai hän helposti johtajan aseman joukkueessa.
Taistelun alkaessa tempasi hän sotilaansa mukaansa rohkeasti heiluttamalla miekkaansa. Myrskyn heilutteleman köyden varassa kiipesi hän öisin linnoitusten muureja pitkin, sillä aikaa kun kreikkalaisen tulen liekit tarttuivat hänen haarniskaansa ja kiehuva pihka ja sulatettu lyijy virtasi ampumareijistä. Usein kivi pudotessaan särki häneltä kilven. Liian täyteen ahdetut sillat sortuivat hänen allaan. Voimakkain miekan sivalluksin vapautti hän itsensä kahdestatoista ritarista. Kaksintaistelussa voitti hän kaikki, jotka uskalsivat ryhtyä siihen hänen kanssaan. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa luultiin häntä kuolleeksi.
Kuin Jumalan erikoisesta armosta suoriutui hän kaikesta, sillä hän suojeli papistoa, orpoja, leskiä ja ennen kaikkea vanhoja. Kun hän näki vanhuksen kulkevan edessään, niin huusi hän hänelle, jotta saisi nähdä hänen kasvonsa, ikäänkuin olisi peljännyt, että tappaisi hänet vahingossa.
Karanneet vangit, kapinalliset talonpojat, hurjat rosvot ynnä muut maankiertäjät kerääntyivät hänen lippunsa alle ja hän muodosti heistä armeijan.
Se kasvoi. Julianus tuli kuuluisaksi. Hänen apuansa etsittiin.
Milloin auttoi hän Ranskan perintöruhtinasta, milloin Englannin kuningasta, Jerusalemin temppeliherroja, Parttien valtijasta, Abessinian negusta ja Kalikutin keisaria.
Hän taisteli voitokkaasti suomupanssareihin puettuja skandinaavialaisia vastaan, neekereitä vastaan, joiden pyöreät kilvet olivat virtahevon nahasta ja jotka ratsastivat punaisten aasien selässä, sekä ruskeaihoisia intialaisia vastaan, jotka väläyttelivät otsakoristeensa ylitse suuria peilikirkkaita sapeleitaan, Hän voitti niin hyvin luolalaiset kuin ihmissyöjätkin. Hän kulki niin kuumien seutujen lävitse, että auringon paahtaessa hiukset syttyivät itsestään palamaan kuin liekit, ja niin kylmien, että käsivarret irtautuen ruumiista putoilivat maahan, sekä seutujen, joissa oli niin paksulta sumua, että kuljettiin kuin aaveiden ympäröiminä.
Ahdingossa olevat tasavallat kysyivät häneltä neuvoa. Valtojen lähetit antoivat hänelle odottamattomia tehtäviä. Jos jokin hallitsija käyttäytyi liian yksinvaltiaasti, tuli Julianus häntä varoittamaan. Hän vapautti kansoja. Torneihin suljetut kuningattaret pääsivät vapaaksi hänen avullaan. Hänpä tappoi Milanon jättiläisen ja Oberbirbachin lohikäärmeenkin.
Mutta tapahtuipa, että Lännen Keisari, taisteltuaan Espanjan mahomettilaisia vastaan, oli ottanut rakastetukseen Kordovan kalifin sisaren; heidän tytärtään piti keisari luonaan ja kasvatti hänet kristityksi. Mutta kalifi, tekeytyen halukkaaksi kääntymään kristinuskoon, tuli suuren turvajoukon seuraamana hänen luokseen, löi kuoliaaksi koko hänen linnanväkensä ja sulki hänet ahtaaseen vankikoppiin, jossa kidutti häntä toivossa saada tietoja hänen aarteistaan.
Julianus kiiruhti hänen avukseen, tuhosi uskottomien armeijan, piiritti kaupungin, tappoi kalifin, leikkasi irti hänen päänsä ja heitti sen kuin pallon vallituksen ylitse. Sitten vapautti hän keisarin vankilasta ja nostatti hänet koko hovin läsnäollessa jälleen valtaistuimelle.
Palkinnoksi tällaisesta palveluksesta tarjosi keisari hänelle suuria rahasummia; Julianus ei niistä välittänyt. Luullen, että hän halusi enemmän, tarjosi keisari hänelle kolme neljäsosaa rikkauksistaan; uusi kielto; sitten lupasi hän jakaa valtakunnan hänen kanssaan, mutta Julianus ei suostunut siihenkään. Keisari suri tätä salaa, tietämättä millä tavalla osoittaa hänelle kiitollisuuttaan, kunnes hän äkkiä näytti muistavan jotain ja sanoi sanan hovimiehensä korvaan. Seinäverhot avautuivat ja nuori tyttö tuli näkyviin.
Hänen suuret mustat silmänsä paloivat kuin kaksi tyynesti loistavaa lamppua. Hänen huulillaan oli ihastuttava hymy. Hänen hiuskoristeensa ja avokaulaisen pukunsa jalokivet kimaltelivat ja ohuen harson alta saattoi aavistaa hänen ruumiinsa nuoren sulon. Hän seisoi siinä niin suloisena, kainona ja solakkana.
Julianuksessa syttyi heti rakkaus, joka oli sitä valtavampi, kun hän tähän saakka oli viettänyt hyvin siveää elämää.
Hän sai puolisokseen keisarin tyttären; tytön äiti lahjoitti heille linnan ja häiden päätyttyä lähtivät nuoret matkaan kohteliaiden juhlamenojen jälkeen.
Äidin lahjoittama linna oli valkeata marmoria. Se oli maurilaiseen tyyliin rakennettu ja sijaitsi järveen pistävällä niemellä, oranssimetsässä. Kukkapenkereet laskeutuivat järven rantaan saakka, jossa punaiset näkinkengät murskautuivat askelten alla.
Linnan takana levisi päivänviuhkon muotoinen metsä. Taivas oli alati sininen ja puut taipuivat vuoroin mereltä, vuoroin vuorilta puhaltavan tuulen alla ja etäämpänä sulkivat vuoret taivaanrannan.
Hämäriä huoneita valaisivat seinien syvennyksissä olevat soihdut. Korkeat pylväät, hennot kuin ruo'on korret, kannattivat kupoolien holvia, joita koristivat korkokuvat jäljitellen luolien vuotokiviä.
Saleissa oli vesisuihkuja, mosaikkeja; pihoilla koristettuja väliseiniä, tuhansia rakennustaiteen hienouksia, ja kaikkialla vallitsi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla liinan kahinan tai huokauksen kaiun.
Julianus ei käynyt enää sotaa. Hän lepäili rauhallisen kansan ympäröimänä, ja joka päivä kansanjoukko kulki hänen ohitsensa osoittaen hänelle kunniaa polvien notkistamisella ja kätten suutelemisella itämaiseen tapaan.
Purppuraan puettuna makasi hän kyynäspäähän nojaten ikkunakomerossa muistellen muinoisia metsästyksiään; hän olisi tahtonut ajaa takaa gaselleja ja kamelikurkia aavikolla, kätkeytyä bamburuovostoon vaanimaan leopardeja, kulkea metsien halki, jotka olivat täynnä sarvikuonoja, kiivetä vaikeapääsyisimpien vuorten huipuille tähtäämään kotkia ja pyydystämään jääkarhuja meren jäätiköillä.
Joskus unissaan näki hän itsensä kuten isämme Aatami keskellä Paratiisia, kaikkien eläinten ympäröimänä; oikaisemalla käsivarttaan tappoi hän ne; tai kulkivat ne hänen ohitsensa parittain suuruuden mukaan elefanteista ja leijonista aina kärppiin ja sorsiin saakka aivan niinkuin sinä päivänä, jolloin ne astuivat Noakin arkkiin. Pimeässä luolassa heitti hän niitä keihäillään, jotka sattuivat maaliin; toisten kimppuun kävi hän salaa; hänen metsästyksellään ei ollut mitään loppua ja hän heräsi silmissä hurja intohimo.
Hänen prinssi-ystävänsä kutsuivat häntä metsästysretkille. Hän kieltäytyi aina, luullen tällaisella katumuksenteolla voivansa välttää onnettomuuttaan, sillä hänestä tuntui kuin eläinten tappamisesta riippuisi hänen vanhempainsa kohtalo. Mutta hän kärsi siitä, ettei voinut nähdä noita eläimiä, ja tämä hänen mielihalunsa kävi sietämättömäksi.
Hänen vaimonsa kutsui laulajia ja tanssijattaria viihdyttelemään häntä.
Hän teki puolisonsa kanssa retkiä maalle avonaisessa kantotuolissa; toisin vuoroin taas katselivat he, nojautuen purren laidan ylitse, kalojen sukeltelua vedessä, joka oli kirkas kuin taivas. Usein hänen vaimonsa heitti kukkia hänen kasvoilleen; maaten hänen jalkainsa juuressa soitteli hän kolmikielisellä mandoliinillaan; sitten pannen molemmat kätensä hänen olkapäilleen kysyi hän ujolla äänellä: — "Mikä teidän on, rakas herra?"
Julianus ei vastannut tai puhkesi hän nyyhkytyksiin; vihdoin uskoi hän eräänä päivänä vaimolleen tuon hirveän ajatuksensa.
Mutta hänen vaimonsa ei voinut sitä uskoa ja selitteli asian näin: hänen isänsä ja äitinsä olivat luultavasti kuolleet; jos hän joskus näkisi ne jälleen, niin mikä sattuma tai mikä tarkoitus veisi hänet tuohon hirveään tekoon? Siis ei hänen pelollaan ollut mitään syytä, eikä mikään estänyt häntä rupeamasta uudestaan metsästämään.
Julianus hymyili tätä kuunnellessaan, mutta ei päättänyt tyydyttää mielihaluaan.
Eräänä elokuun iltana, kun he olivat huoneessaan ja hänen vaimonsa oli juuri mennyt levolle sekä hän itse polvistui rukoukseen, kuuli hän ketun haukahtelua, sitten keveitä askeleita ikkunansa takaa ja hän näki vilahdukselta varjossa ikäänkuin eläinten hahmoja. Kiusaus oli liian suuri. Hän otti viinensä naulasta. Hänen vaimonsa hämmästyi. "Seuratakseni sinun tahtoasi teen tämän", sanoi Julianus, "mutta auringon noustessa palaan".
Hänen vaimonsa pelkäsi onnettomuutta tuottavaa seikkailua.
Julianus rauhoitti häntä; sitten lähti hän itsekin kummastellen epäjohdonmukaista menettelyään.
Hetken kuluttua linnan poika tuli ilmoittamaan, että kaksi tuntematonta tahtoi tavata linnan rouvaa, koska herra oli poissa.
Ja kohta astui huoneeseen vanha mies ja vanha vaimo, kyyryisinä, pölyisinä, pellavapukimissa, kumpikin keppiinsä nojautuen.
He rohkaisivat itseään ja selittivät, että toivat Julianukselle tietoja hänen vanhemmistaan.
Linnanrouva kumartui kuuntelemaan heitä.
Mutta neuvoteltuaan toistensa kanssa katseillaan, kysyivät he häneltä rakastiko Julianus vielä vanhempiaan ja puhuiko hän heistä joskus.
"Ah, kyllä!" sanoi hän.
Silloin huudahtivat he:
"Niinpä, me olemme hänen vanhempansa!" Ja he istahtivat kovasti uupuneina ponnistuksistaan.
Ei mikään todistanut nuorelle vaimolle, että hänen puolisonsa olisi heidän poikansa.
He antoivat siitä todistuskappaleita selittämällä muutamia omituisia merkkejä, joita Julianuksella oli ihossaan. Silloin hyppäsi linnanrouva vuoteestaan, kutsui palvelijansa, ja heille tarjottiin ateria.
Vaikkakin heillä oli kova nälkä, eivät he voineet syödä, ja linnanrouva huomasi syrjästä kuinka heidän luisevat kätensä vapisivat, kun he tarttuivat pikariinsa.
He kyselivät lukemattomia asioita Julianuksesta. Linnanrouva vastasi kaikkiin, mutta varoi mainitsemasta mitään siitä surullisesta asiasta, joka koski heitä.
He olivat lähteneet linnastaan, koska heidän poikansa ei ollut palannut; ja he olivat kulkeneet useita vuosia hämärien viittauksien mukaan kadottamatta toivoaan. Niin paljon rahaa oli kulunut jokien ylikulkuihin ja majataloihin, ruhtinasten veroituksiin ja vorojen anastuksiin, että heidän kukkaronsa oli tyhjä ja että heidän nyt täytyi kerjätä. Mutta vähät siitä, kun nyt pian saivat tilaisuuden syleillä poikaansa. He ylistivät onnelliseksi häntä, jolla oli niin hyvä vaimo, eivätkä lakanneet tätä katselemasta ja suutelemasta.
Huoneiston rikkaus kummastutti heitä suuresti; ja vanhus kysyi tarkasteltuaan seiniä, minkätähden heillä oli Lännen keisarin vaakuna. Linnanrouva vastasi: "Hän on minun isäni." Silloin säpsähti vanhus muistaen maankiertäjän ennustuksen, ja vanha äiti ajatteli erakon sanoja. Epäilemättä hänen poikansa kunnia ei ollut muuta kuin ikuisen kirkkauden aamuruskoa; ja molemmat jäivät sanattomina seisomaan pöydällä palavien kynttiläin valossa.
He olivat varmaankin olleet hyvin kauniita nuoruudessaan. Äidillä oli vielä paksu tukka, jonka hienot suortuvat putoilivat kuin lumi poskille; isä komeine ryhtineen ja suurine partoineen muistutti kirkon kuvapatsasta. Julianuksen vaimo kehoitti heitä menemään levolle eikä odottamaan poikaansa. Hän jätti heille oman vuoteensa; sitten sulki hän ikkunaristikon; he vaipuivat uneen. Päivä alkoi jo valjeta, ja ikkunan takana pienet linnut rupesivat laulamaan.
Julianus oli jättänyt linnan puiston ja kuljeskeli nyt metsässä kevein askelin nauttien nurmen pehmeydestä ja ilman lauhkeudesta.
Puiden varjot laskeutuivat sammalille. Toisinaan muodosti kuu valkeita täpliään aukeisiin paikkoihin ja hän epäröi kulkea eteenpäin luullen näkevänsä vesilammikon tai tyynten merten pinnan sekaantuvan ruohon väriin. Kaikkialla vallitsi suuri hiljaisuus, eikä hän nähnyt yhtään niistä eläimistä, jotka joku hetki sitten olivat harhailleet hänen linnansa ympärillä.
Metsä tiheni, pimeys kasvoi yhä. Lämpimät tuulenpuuskat puhaltelivat täynnä mietoa tuoksua. Hän syventyi kuolleiden lehtien kasaan ja nojautui tammea vasten hengäistäkseen hiukan.
Äkkiä hyppäsi hänen selkänsä takaa jotain mustaa, villisika. Julianus ei ehtinyt tarttua jouseensa ja suri sitä kuin onnettomuutta.
Sitten huomasi hän tultuaan ulos metsästä suden, joka livahti pitkin pensasaitaa.
Julianus ampui sitä kohti nuolen. Susi pysähtyi, käänsi päätään katsellakseen häntä ja jatkoi matkaansa. Se kulki eteenpäin aina samalla etäisyydellä hänestä, pysähtyi tuon tuostakin, ja niin pian kuin hän tähtäsi, rupesi se pakenemaan.
Julianus kulki tällä tavalla loppumattomien tasankojen halki, sitten santaröykkiöiden ylitse ja saapui vihdoin laajalle ylätasangolle. Siellä täällä oli litteitä kiviä hautakammioiden raunioiden välissä. Hän kompastui kuolleiden luihin; sammaltuneet ristit kallistuivat surullisen näköisinä. Mutta hautakumpujen epäselvässä varjossa liikkui hahmoja ja tuli esiin hyenoja kauhistuneina ja läähättävinä. Iskien kynsillään hautakiviin tulivat ne yhä lähemmäksi häntä ja haistelivat häntä kita auki niin että ikenet näkyivät. Hän veti miekkansa tupesta. Ne hajaantuivat heti joka suunnalle ja katosivat taas etäälle tomupilveen.
Tunnin kuluttua tapasi hän rotkelmassa raivostuneen härän, joka sarvet etukumarassa kuopi maata jalallaan. Julianus tähtäsi keihäänsä sen rintaan. Se kumahti ikäänkuin eläin olisi ollut pronssista; hän sulki silmänsä odottaen kuolemaa. Kun hän avasi ne jälleen, oli härkä kadonnut.
Silloin hänen sielunsa lamautui häpeästä. Jokin salaperäinen mahti lannisti hänen voimansa, ja päästäkseen jälleen entiselleen palasi hän metsään.
Köynnöskasvit sulkivat häneltä tien; kun hän iski niitä poikki miekallaan, puikahti äkkiä näätä hänen jalkojensa välistä, pantteri hypähti hänen olkansa ylitse ja käärme kiemurteli pitkin saarnipuun oksia.
Lehdikössä oli naakka, joka katseli Julianusta, ja siellä täällä tuikki oksien välissä säihkyviä pilkkuja, ikäänkuin taivaankansi olisi pudotellut metsään kaikki tähtensä. Ne olivat metsäkissojen, oravien, pöllöjen, papukaijojen ja apinain silmiä.
Julianus tähtäsi niitä kohti nuolensa, jotka sulkineen tarttuivat oksiin kuin valkeat perhoset. Hän heitti niitä kivillä, mutta kivet putoilivat maahan koskematta niihin. Hän sadatteli itseään, olisi tahtonut tapella, kiroili ja oli pakahtua raivosta.
Ja kaikki eläimet, joita hän oli ahdistanut, tulivat esiin muodostaen ahtaan piirin hänen ympärilleen. Toiset olivat istuvassa asennossa, toiset taas seisoivat takajaloillaan. Hän jäi seisomaan niiden keskelle, kivettyneenä kauhistuksesta, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Mitä suurimmalla voiman ponnistuksella sai hän ottaneeksi askeleen; ne, jotka istuivat puissa, avasivat siipensä; ne, jotka olivat maassa, liikahuttivat jäseniään ja kaikki seurasivat häntä.
Hyenat kulkivat hänen edellään, susi ja villisika hänen perässään. Härkä hänen oikealla puolellaan pyöritteli päätään, ja vasemmalla puolella käärme kiemurteli ruohistossa, sillävälin kuin pantteri selkäänsä käyristäen seurasi sametin-pehmein askelin ja pitkin hyppäyksin. Hän kulki niin hitaasti kuin mahdollista, jottei ärsyttäisi niitä, ja hän näki pensaikon syvyydestä tulevan esille piikkisikoja, kettuja, kyykäärmeitä, sakaaleja ja karhuja.
Julianus rupesi juoksemaan; eläimet juoksivat myös. Käärme sähisi, pahanhajuinen kuola valui eläinten kidoista. Villisika hipaisi hänen kantapäitään torahampaillaan, ja susi hänen kämmentään turpakarvoillaan. Apinat nipistelivät häntä irvistellen, ja näätä pyöriskeli hänen jaloissaan. Karhu löi häneltä lakin päästä käpälällään ja pantteri tempasi nuolen hänen viinestään.
Eläinten röyhkeä käytös oli täynnä ivaa. Koko ajan pitäen häntä silmillä, näyttivät ne miettivän kostontuumaa, ja kuurona hyönteisten surinasta, linnun pyrstöjen pieksemänä, hengitysten tukahuttamana kulki hän käsivarret ojennettuina, silmäluomet suljettuina kuin sokea, eikä hänellä ollut edes voimaa huutaa "armoa!"
Kaukaisuudesta kuului kukon laulu. Toiset vastasivat siihen; päivä oli valjennut, ja hän huomasi oranssien takaa palatsinsa katon harjan.
Sitten näki hän pellon pientareella, aina kolmen askeleen päässä toisistaan, punaisia peltopyitä, jotka lentelivät sänkipellossa. Hän irroitti vaippansa ja heitti sen niiden päälle kuin verkon.
Kun hän taas otti pois vaippansa, ei hän löytänyt kuin yhden ainoan peltopyyn ja sekin oli kuollut jo aikoja sitten ja mädännyt.
Tämä aistimien petos saattoi hänet suunniltaan. Saaliinhimo sai hänessä uudelleen vallan ja eläinten puutteessa olisi hän tahtonut tappaa ihmisiä.
Hän kiipesi kolmen penkereen ylitse, löi auki portin nyrkin iskulla, mutta portaita noustessaan muisto rakkaasta puolisosta lauhdutti hänen sydäntään. Hän nukkui varmaankin, ja Julianus tahtoi yllättää hänet.
Riisuttuaan jaloistaan sandaalinsa, väänsi hän hiljaa lukkoa ja astui sisään.
Lyijyristikolla varustetut ikkunat lisäsivät aamuhämärää. Julianuksen jalat tarttuivat vaatteisiin, jotka olivat maassa ja vähän etempänä kompastui hän tarjoilupöytään, jolla oli astioita. "Hän on varmaankin syönyt", ajatteli Julianus ja meni vuoteen luo, joka oli pimeässä huoneen perällä. Kun hän tuli vuoteen laidalle, suudellakseen vaimoaan, kumartui hän päänaluksen ylitse, jossa kaksi päätä lepäsi vierekkäin. Silloin tunsi hän parran karkeuden suutaan vasten. Hän peräytyi luullen tulleensa hulluksi; mutta hän palasi vuoteen luo ja hänen vapiseviin käsiinsä sattuivat pitkät hiukset. Tullakseen vakuutetuksi erehdyksestään, vei hän uudelleen hiljaa kätensä päänalukselle. Tälläkin kertaa oli se todella parta ja mies! mies hänen vaimonsa kanssa!
Puhjeten hillittömään raivoon, iski hän heihin tikarillaan, polki jalkaa ja kuohuili villipedon tavoin ulvoen. Sitten lakkasi hän äkkiä. Kuolleet, sydämet lävistettyinä, eivät olleet edes liikahtaneet. Hän kuunteli tarkkaavaisesti heidän melkein samanlaisia kuolinkorahduksiaan ja sitä myöten kuin ne heikkenivät, kuuli hän jonkun kaukaisuudessa niihin yhtyvän. Tämä valittava, pitkä ääni oli ensin epäselvä, läheni sitten, koveni ja tuli peloittavaksi ja hän tunsi kauhistuneena sen suuren mustan hirven huudoksi.
Ja kun hän kääntyi, luuli hän näkevänsä oven aukeamassa vaimonsa hahmon, kynttilä kädessä.
Murhan tuottama melu oli hälyyttänyt hänet sinne. Kerran silmäiltyään ymmärsi hän kaiken ja paeten kauhuissaan pudotti hän kynttilänsä.
Julianus otti sen ylös.
Hänen isänsä ja äitinsä makasivat siinä hänen edessään seljällään tikarin haava rinnassaan, ja heidän kasvonsa, joissa kuvastui ylevä lempeys, näyttivät säilyttävän ikuisen salaisuuden. Lika- ja veritahrat levisivät heidän valkealle iholleen, vuoteen lakanoille, maahan ja pitkin norsunluista Kristuskuvaa, joka riippui vuodekomerossa. Ikkunasta tuleva päivänvalo sai nuo punaiset täplät hehkumaan ja niitä ilmestyi yhä useampia ja useampia. Julianus lähestyi molempia kuolleita koettaen uskotella itselleen, ettei tämä kaikki voinut olla mahdollista; hän oli erehtynyt, toisinaan sattuu selittämättömiä yhdennäköisyyksiä. Sitten kumartui hän hiljaa katselemaan läheltä vanhusta ja hän huomasi hänen puoliavoimien silmäluomiensa välitse sammuneen silmäterän, joka poltti häntä kuin tuli. Senjälkeen meni hän vuoteen toisella puolella olevan ruumiin luo, jonka valkeat hiukset peittivät osan kasvoja. Julianus pisti sormensa hänen suortuviensa alle, kohotti hänen päätään; — ja hän katseli häntä pitäen häntä jäykällä käsivarrellaan sillävälin kun hän toisella kädellään valaisi kasvoja kynttilällä. Veripisarat putoilivat patjoilta yksitellen permannolle.
Illalla astui hän vaimonsa eteen ja muuttuneella äänellä kielsi hän vaimoaan ensiksikin vastaamasta hänelle tai lähestymästä häntä tai edes katselemasta häneen ja määräsi, että hänen oli seurattava perikadon uhalla kaikkia hänen käskyjään, jotka olivat peruuttamattomia. Hautajaiset olivat pidettävät niiden määräysten mukaan, jotka hän oli kirjoittanut rukoustuoliin, kuolleiden huoneeseen. Julianus jätti vaimolleen palatsinsa, vasallinsa, kaiken omaisuutensa eikä ottanut edes mukaansa vaatteitaan tai sandaalejaan, jotka löydettiin portailta.
Linnanrouva alistui Jumalan tahtoon, ja miehensä rikoksen johdosta alkoi hän rukoilla hänen sielunsa pelastukseksi, koska linnanherraa ei enää ollut olemassa.
Kuolleet haudattiin suurella loistolla luostarin kirkkoon, joka sijaitsi kolmen päivämatkan päässä linnasta.
Kaapuun puettu munkki seurasi ruumissaattoa kaukana kaikista muista ilman, että kukaan uskalsi puhutella häntä.
Messun ajan makasi hän vatsallaan kirkon pääoven edessä kädet levällään ja otsa hiekkaa vasten.
Hautauksen jälkeen nähtiin hänen menevän vuoristoon vievää tietä pitkin. Hän kääntyi useita kertoja ja katosi lopulta.