III.
Hän lähti kerjäämään maailmalle.
Hän ojensi kätensä ritareja kohti teiden varsilla, lähestyi polvia notkistaen elonleikkaajia tai jäi liikkumattomana seisomaan pihojen aitauksien taa, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset, ettei kukaan voinut kieltää häneltä almua. Nöyryyden tunnosta kertoi hän heille elämänsä tarinan; silloin kaikki pakenivat hänen luotaan tehden ristinmerkkejä. Niin pian kuin hänet tunnettiin niissä kylissä, joissa hän jo oli kulkenut, suljettiin ovet, huudettiin hänelle uhkauksia ja heitettiin häntä kivillä. Armeliaimmat asettivat kivivadin ikkunansa reunalle, sitten sulkivat he luukut, jotteivät näkisi häntä. Joka paikasta karkoitettuna vältti hän ihmisiä, ja hän ruokki itseään juurilla, kasveilla, puista pudonneilla hedelmillä ja näkinkengillä, joita hän etsi pitkin rantoja.
Joskus näki hän mäkien rinteillä silmiensä edessä sekaisin ahtaaseen sullottuja kattoja kivisine torninhuippuineen, siltoja, torneja, pimeitä katuja ja hän kuuli tuolta alhaalta lakkaamatonta melua.
Tarve sekaantua muitten elämään sai hänet lähtemään kaupunkiin. Mutta ihmiskasvojen eläimellinen ilme, työn melske ja puheen sorinan mitättömyys kylmäsivät hänen sydäntään. Juhlapäivinä, kun tuomiokirkkojen kellot saattoivat jo aamun noususta saakka koko kansan ilon valtaan, katseli hän asukkaiden lähtöä taloistaan, sitten tanssia torilla, suihkulähteitä katujen kulmissa, kirjosilkkisiä mattoja ylimystön asuntojen edessä ja illoilla pohjakerrosten ikkunoista pitkiä perhepöytiä, joiden ympärillä isovanhemmat pitelivät lapsenlapsiaan polvillaan. Nyyhkytykset tukahuttivat hänet, ja hän palasi takaisin metsiin.
Hän katseli rakkauden kivulla varsoja ruohikossa, lintuja pesissään, hyönteisiä kukilla; kaikki juoksivat pois, kun hän lähestyi, piiloutuivat kauhistuneina, lensivät pois.
Hän etsi yksinäisiä seutuja. Mutta tuuli toi hänen korviinsa ikäänkuin ahdistuksen huutoja; kastepisarat, jotka putoilivat maahan, muistuttivat hänelle toisia, raskaampia pisaroita. Joka ilta levitti aurinko verta pilviin ja joka yö toimitti hän unissaan uudelleen vanhempien murhansa.
Hän teki itselleen rautapiikkisen jouhipaidan. Hän ryömi kaikille niille kukkuloille, joiden huipulla oli kappeli. Mutta hellittämätön ajatus synkensi tabernaakelin loistoa ja kiusasi häntä, kun hän lihankidutuksessa koetti tehdä parannusta.
Hän ei kapinoinut Jumalaa vastaan, joka oli sallinut hänen tehdä tämän murhatyön, ja kuitenkin oli hän epätoivoissaan siitä, että oli voinut sen tehdä.
Hänen oma itsensä kauhistutti häntä siihen määrin, että hän, päästäkseen hengestään, antautui mitä vaarallisimpiin seikkailuihin. Hän pelasti rampoja tulipaloista, lapsia kuiluista. Syvyys ei häntä niellyt ja liekitkin säästivät häntä.
Aika ei vähentänyt hänen kärsimystään, vaan tuli se yhä sietämättömämmäksi. Hän päätti kuolla.
Kun hän eräänä päivänä seisoessaan kaivon reunalla kumartui sen ylitse mittaamaan veden syvyyttä, ilmestyi hänen eteensä riutunut vanhus, valkopartainen ja niin surkean näköinen, että hänen oli mahdotonta pidättää kyyneliään. Toinen itki myös. Tuntematta omaa kuvaansa Julianus hämärästi muisteli nähneensä samanlaiset kasvot. Hän huudahti; se oli hänen isänsä eikä Julianus sen koommin ajatellut tappaa itseään.
Näin kulki hän useiden maiden halki, kantaen muistonsa taakkaa, ja saapui kerran erään joen luo, jonka ylitsekulku oli vaarallinen, koska virta oli hyvin vuolas ja sen rannoilla oli leveälti liejua. Pitkiin aikoihin ei kukaan ollut uskaltanut sen ylitse.
Vanha vene, perä syvälle liejuun painuneena, kohotti kaislikon seasta keulaansa. Julianus tarkasti sitä, löysi airoparin ja hänessä heräsi ajatus ruveta käyttämään itseään toisten palvelukseen.
Hän valmisti ensiksi rannalle tien joen uomaan saakka. Hän murskasi kyntensä liikutellessaan suunnattomia kiviharkkoja, painoi niitä vatsaansa vasten voidakseen niitä kuljettaa, liukui saveen, upposi siihen ja oli monta kertaa hukkumaisillaan.
Vihdoin korjasi hän ruuhen sekä teki itselleen kojun savesta ja puiden rungoista.
Kun ylimenopaikka tuli tunnetuksi, ilmestyi matkustavia. Kun he kutsuivat häntä toiselta rannalta heiluttamalla liinojaan, niin hyppäsi Julianus heti ruuheensa. Se oli hyvin raskas ja siihen ahdettiin kaikenlaisia matkatavaroita ja taakkoja, vieläpä vetojuhtiakin, jotka ulvoen pelosta, lisäsivät ahdinkoa. Hän ei pyytänyt mitään vaivoistaan; toiset antoivat hänelle ruuan tähteitä laukuistaan, toiset taas jättivät hänelle kuluneet vaatteensa, joita eivät enää voineet käyttää. Raa'at ihmiset heittivät hänelle herjaussanoja. Julianus otti ne lempeästi vastaan ja heidän herjaustulvansa kasvoi yhä. Julianus puolestaan heitä vain siunasi.
Pieni pöytä, jakkara, vuode kuolleista lehdistä ja kolme savikuppia, siinä koko hänen huonekalustonsa. Kaksi reikää seinässä oli ikkunoina. Toisella puolella ulottuivat silmänkantamattomiin hedelmättömät tasangot, joissa näkyi siellä täällä vaaleita lammikoita, ja suuri joki hänen edessään vyöritteli vihertäviä laineitaan. Keväällä oli kostealla maalla mädänneen haju. Toisinaan taas raju tuuli kohotti ilmaan tomupilven. Pöly tunkeutui joka paikkaan, sekoitti veden, ratisi ikenissä. Myöhemmin taas tuli pilvi sääskiä, joiden surina ja pistokset eivät lakanneet yöllä eikä päivällä. Vihdoin tuli äkkiarvaamatta kovia pakkasia, jotka tekivät esineet koviksi kuin kivi ja herättivät hänessä hurjan himon syödä lihaa.
Kului kuukausia, jolloin Julianus ei nähnyt ketään. Usein sulki hän silmänsä koettaen muistissa palata takaisin nuoruuteensa; ja hänen eteensä tuli linnan piha portailla loikovine vinttikoirineen, palvelijoineen, asesaleineen, ja hän näki viinilehdossa vaaleatukkaisen nuorukaisen, nahkoihin puetun vanhuksen ja naisen pitkine laahustimineen. Yhtäkkiä sukelsivat esiin hänen mielikuvituksessaan molemmat ruumiit. Hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle ja toisti itkien:
"Oi! isä parka! äiti parka! äiti parka!" ja vaipui horrostilaan, jossa kauheat unet jatkuivat.
Eräänä yönä, kun hän nukkui, luuli hän kuulevansa, että joku kutsui häntä. Hän teroitti korvaansa, mutta ei eroittanut muuta kuin aaltojen loiskinaa.
Mutta sama ääni toisti:
"Julianus!"
Se tuli toiselta rannalta, mikä seikka tuntui hänestä omituiselta katsoen virran leveyteen.
Kolmas kerta kuului:
"Julianus!"
Ja tällä äänellä oli kirkon kellojen kaiku.
Sytytettyään kynttilänsä lähti hän ulos kojustaan. Raivoisa myrsky puhalsi yössä. Syvää pimeyttä rikkoi siellä täällä kuohuvien aaltojen valkea vaahto.
Hetkisen epäröityään Julianus irroitti veneen köyden. Vesi rauhoittui heti, vene liukui joen ylitse ja saapui toiseen rantaan, jossa mies odotti.
Hän oli kietoutunut repaleisiin; kasvot olivat kuin kipsinaamio ja silmät punaisemmat kuin hiilet. Läheten häntä lyhtyineen Julianus huomasi, että inhoittava spitaalitauti peitti hänet; mutta koko hänen olennossaan oli ikäänkuin kuninkaallinen majesteettisuus.
Heti kun hän astui veneeseen, painui se syvään hänen painostaan; tuulenpuuska nosti sen taas ylös, ja Julianus rupesi soutamaan.
Joka airon vedolta kohottivat aallot veneen keulaa. Vesi, tummempaa kuin muste, virtasi kuohuten laitojen molemmin puolin. Se muodosti syvänteitä ja harjoja, ja pursi nousi ja laski kääntyen, ajelehtien tuulessa.
Julianus jännitti vartalonsa, koukisti käsivarsiaan ja vastaten jaloillaan ponnisteli hän koko ruumiillaan saadakseen enemmän voimaa. Rakeet pieksivät hänen käsiään, sade virtasi hänen selkäänsä, tuulen voima oli hänet tukahuttaa; hän pysähtyi. Silloin vene ajelehti virran mukana. Mutta ymmärtäen, että oli kysymyksessä tärkeä asia, käsky, jota täytyi totella, tarttui hän uudelleen airoihinsa; ja hankasien vingunta kuului myrskyn ulvonnan välistä.
Pieni lyhty paloi hänen edessään. Linnut peittivät sen lentäessään vähän väliä. Mutta aina näki Julianus miehen silmäterät, spitaalitautisen, joka seisoi veneen perässä liikkumattomana kuin pylväs. Ja tätä kesti kauvan, kauvan aikaa! Kun he olivat saapuneet kojuun, sulki Julianus oven ja hän näki kuinka mies istuutui jakkaralle. Eräänlainen käärinliina, joka peitti hänet, oli valunut alas lanteille saakka ja hänen olkapäitään, rintaansa ja laihoja käsivarsiaan peittivät hilseiset rakkulapinnat. Hänen otsansa oli täynnä syviä ryppyjä. Kuten luurangolla oli hänellä reikä nenän paikalla, ja hengitys, joka kulki hänen sinertävien huultensa kautta, oli paksu ja ilettävä. "Minun on nälkä!" sanoi hän. Julianus antoi hänelle mitä hänellä oli, palasen vanhaa sianlihaa ja mustan leivän kannikoita. Kun hän oli ne ahmien syönyt, oli pöydässä, kupissa ja veitsen varressa samanlaisia täpliä kuin hänen ruumiissaan. Sitten sanoi hän: "Minun on jano!" Julianus meni hakemaan ruukkunsa, ja kun hän otti sen, tunsi hän tuoksun, joka sai hänen sydämensä ja sieramensa laajenemaan. Se oli viiniä; mikä löytö! mutta spitaalinen ojensi käsivartensa ja tyhjensi yhdellä kulauksella koko ruukun. Sitten sanoi hän: "Minun on kylmä!" Julianus sytytti kynttilällään kimpun sanajalkoja keskelle kojua.
Spitaalinen tuli lämmittelemään, kyyristyi kantapäilleen, alkoi vapista kaikissa jäsenissään sekä kävi hyvin voimattomaksi. Hänen silmänsä paloivat kiihkeämmin, hänen mätähaavansa valuivat ja melkein sammuneella äänellä kuiskasi hän: "Vuoteesi!"
Julianus auttoi häntä varovaisesti laahautumaan sinne ja levitti vielä hänen ylitsensä venekankaan.
Spitaalinen vaikeroi. Hänen suupielensä paljastivat hänen hampaansa, äkillinen korahdus puistatti hänen rintaansa ja hänen vatsansa painui joka kerta hänen hengittäessään selkärankaa vasten.
Sitten sulki hän silmäluomensa.
"On kuin olisi jäätä minun luissani! Tule minun vierelleni!"
Ja Julianus pani maata kuolleille lehdille aivan hänen viereensä.
Spitaalinen käänsi päätään.
"Riisuudu, jotta saisin lämpöä sinun ruumiistasi!"
Julianus riisui vaatteensa; sitten alastomana kuin syntyessään asettui hän uudelleen vuoteeseen ja hän tunsi reittään vasten spitaalisen ihon, joka oli kylmempi kuin käärme ja karkeampi kuin viila.
Julianus koetti lohduttaa häntä, mutta tämä vastasi huokaisten:
"Oi! minä kuolen!… Tule lähemmäksi, lämmitä minua! Ei käsilläsi! ei! koko olennollasi." Julianus heittäytyi kokonaan hänen päälleen, suu suuta ja rinta rintaa vasten.
Silloin spitaalinen sulki hänet syliinsä ja hänen silmänsä saivat äkkiä tähtien kirkkauden; hänen hiuksensa levittäytyivät kuin auringon säteet; hänen sieraintensa henkäyksellä oli ruusujen tuoksu; suitsutuspilvi kohosi liedestä; laineet lauloivat. Mutta nautinnon runsaus, yli-inhimillinen ilo laskeutui kuin tulva tainnoksissa olevan Julianuksen sieluun; ja hän, jonka käsivarsilla Julianus lepäsi, kasvoi ja kasvoi, koskettaen päällään ja jaloillaan kojun molempia seiniä.
Katto kohosi, taivaanlaki aukeni; — ja Julianus nousi kohti sinisiä avaruuksia Meidän Herramme Jeesuksen sylissä, joka vei hänet taivaisiin.
Tämä on kertomus pyhästä Julianuksesta, sellaisena kuin se tavataan kirkon ikkunassa minun kotiseudullani.
End of Project Gutenberg's Pyhän Julianuksen legenda, by Gustave Flaubert