I.

Parisissa, heinäkuun 20 p:nä.

Kello 11 j.p.p. "Ystäväni, äitini on juuri kuollut Roncièressä. Lähdemme kello 12 yöllä. Älkää tulko, sillä emme ilmoita kenellekään asiasta. Surkutelkaa minua ja ajatelkaa minua.

Teidän Any."

Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.

"Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani. Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa. Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa, teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa, astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii, joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon tuskaa tällä hetkellä.

Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.

Olivier."

Heinäkuun 24 p., Roncièressä.

"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko, äiti, sen päivän jolloin… Muistatko, äiti, sen porsliininuken, jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä. Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin, eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa ja hänen ilmeitänsä.

Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella; ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki, niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha tekisi meidät hulluiksi.

Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat. Oi, kuinka kauheata!

Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua, ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti teitä nyt juuri.

Anne."

Parisissa, heinäkuun 25 p.

Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä, ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa. Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä läheisyydessäni.

On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa, joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos. Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni. Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun. Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin. Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta. Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni. "En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.

Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne, kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle jonkinmoisen halun nähdä teitä.

Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen, että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun minulla ei enää ole teitä.

Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua

Olivier."

Roncièressä, heinäkuun 30 p.

"Ystäväni.

Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä, polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi, suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos silmien kautta.

Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua. Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan, surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.

Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä

Ani."

Parisi, elokuun 4 p.

"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni, ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti, en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä, taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet; minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.

Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.

Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani. Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille, polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu. Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen, ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta. Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan, jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka syön klubissa.

Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea, sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.

Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä, menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa huomenna.

Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla, se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain muruja, jotka eivät muodosta palaakaan — te, te olette minulla, rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla, samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä, jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.

Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani kaukana teistä.

Olivier".

Roncières, elokuun 8 päivänä.

"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.

Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi, heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te, minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.

Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet, suudeltaviksi.

Anne."

Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin jos hän olisi odottanut itse vaimoa.

Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin noina 24 tuntina.

Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo ojennetuin käsin, huudahtaen:

— Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!

Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.

Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä uudelleen.

— Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.

— Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti. Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.

— Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?

— En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä tulemaan tänne.

— Mitä hän tekee kaiket päivät?

— Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa, että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän ymmärrätte?

— Ja Annette?

— Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi vielä:

— Onko hän kovasti surrut?

— Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä kauan.

Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:

— Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla hälinää ja nähdä liikettä.

— Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on itsestään määrätty paikka.

Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä, koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset, sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka sitten hälvenee uudestaan ilmaan.

Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä, jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.

Guilleroy mutisi säteilevänä:

— Olen mieluummin täällä kuin siellä.

— Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin täällä.

— Mitä joutavia!

— Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.

— Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.

Edustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja veitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät tyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä pöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa moitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti kaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden nimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa, syvän katumuksen äänellä:

— Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te voitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.

Mutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus ahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä. Kaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan ja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi halunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä. Kreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden takaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä suloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän kaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.

Onnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta kadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden vuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:

— Niin, teillä on ollut onni, teillä!

Edustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:

— Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän tuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on ikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda hänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä sen sijaan kuin aviomies… tehän tiedätte… Ihastuneena sanoi Olivier:

— Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te, ettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?

— Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.

— No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö lähettää sähkösanoma?

— Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta teillä olisi vaunut vastassa asemalla.

Kun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat bulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti yhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli kokonaan unhoittanut.