II.
Kreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin, olivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään Roncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien kuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen puuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti, jatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden vanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin askelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle naiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan kristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien pilkkujen pilven.
— Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.
Kolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat leveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea ilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja kaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta suuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän huoneen hiukan kosteaan ilmaan.
— Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin siemauksin.
Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen, jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.
— Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä olisi liian kuuma aukealla.
— Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.
— Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.
— Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala, kuinka se on lystikäs!
Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi:
"Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"
Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta, kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä, pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä seuratakseen.
Annette huusi ikkunasta:
— Innokkaasti, Julio, innokkaasti.
Ja espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui kovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen tahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon hermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat lukuisammiksi ja pitemmiksi.
Yhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä, joutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen, ollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen yli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen ensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen sieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin seurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun tanssia, Annetten sitä onnitellessa.
— Hyvä, Julio, hyvä!
— No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.
Mutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:
— Kas! Sähkösanomantuoja.
Vehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla näkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti miehen tahdinmukaisin askelin.
— Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono uutinen.
Häntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi aikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon sähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua nauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa väräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta että tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua, joka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.
Annette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta, rakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä ensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja tuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta ja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta pitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.
Kreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää miestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä haavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen hätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä niin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös kuollut.
Ne 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä loppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman ja tuntenut miehensä nimen, hän luki: "Ilmoitan sinulle, että ystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät, nelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset."
— No, äiti? kysyi Annette.
— Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä tervehtimään.
— Ai, mikä onni! Ja milloin?
— Heti kohta.
— Kello neljäkö?
— Niin.
— Oi, kuinka hauskaa!
Mutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa yltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui hänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli voinut aavistaa.
— Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.
— Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?
— En, odotan teitä täällä.
— Miksikä? — Se on hänestä ikävää.
— En tunne voivani oikein hyvin.
— Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.
— Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.
— Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.
— En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette saapuneet.
— Kyllä, äiti.
Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä; sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli. Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon, jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa, jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.
Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen, oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti, että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.
Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan 18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen, täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon puhjenneen sulon rinnalla.
Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään, vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.
Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?" hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."
Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:
— Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin, jos hoitaisi itseänsä.
Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.
Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin, joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä, joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi, joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä, jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta, jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat parantumattomasti sairaat.
Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.
Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka, kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:
— Rouva on unhoittanut juoda teensä.
Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:
— Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.
Kun kreivitär lisäsi surullisesti:
— Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:
— Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa hyvin itkemistä.
Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.
Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi, saadaksensa tietää heidän ajatuksensa:
— Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin kalpea.
Kreivi vastasi:
— Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.
Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä, sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.
Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä, joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen, virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että saisi hipiänsä terveyden takaisin.
Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.
Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.
Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret, jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.
Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan, hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja josta hän ei enää pääsisi irti.
Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut. Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja, jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden tietä jo Bertin oli saapunut.
Niinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka todellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin mielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki, kaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun sitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.
Yhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan ja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen kiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen perällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären, joka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin. Sitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena, täydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan lähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.
He kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.
Bertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja äänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:
— Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!
Rouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten, ojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi tämän korvaan: "rakastan sinua."
Sitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi, katseli häntä ja sanoi:
Noh, ja teidän surulliset kasvonne?
Kreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:
— Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.
Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:
— Voi, rakas ystävä! — Keksimättä mitään muuta sanottavaa.
Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:
— Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?
— Miksi? kysyi kreivitär.
Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:
— Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen, seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo, se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!
Hän huusi:
— Annette! Nané!
Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:
— Täällä minä olen, täällä.
— Tulehan tänne hiukan.
Hän riensi paikalle.
— Kuule, asetuhan äitisi viereen.
Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää", sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.
Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin näytti säteilevän riemusta.
— Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.
Hän oikaisi puhettaan:
— Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä ehdottelen? — Ette, eikö niin? — No, minä ehdottelen päinvastoin, että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!
Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä, joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin karjaa kotiin.
Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:
— Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.
— Se ei kestä ikuisesti.
— Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin hymyillen:
— Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.
— Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita. Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.
— Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.
Taiteilija toisti:
— Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä: hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista, siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys! Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös on vanhentunut.
Kreivitär vastasi hyvin varmana:
— Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin 16-vuotias.
He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen, sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä, kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä hämärä kuin illankin hetki.
Palvelija astui sisään ilmoittaen:
— Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.
Kreivitär kysyi:
— Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?
— Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.
— Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.
Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen huvin.
Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle. Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.
— Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui siihen.
— Minä otan Julion.
— Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä. Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui hypyiksi.
Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin, nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä kärsimättömyyttä.
Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi, ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa, määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi. Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita, joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.
Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se, pidättäen henkeään ja kumarassa.
— Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä on hyvä. Se on jo lopussa.
Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:
— Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan vaipunut nykyhetkeen.
Kreivitär kuiskasi:
— Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!
— Ah! tosiaanko!…
Kreivitär keskeytti hänet:
— Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani, minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä, että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja, kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin minua, ymmärrättekö?
Taiteilija hymähti ystävällisesti:
— Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta moittimiskohtauksen.
Kreivitär huudahti:
— Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki, kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.
Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:
— Rakas, rakas, rakas, Any.
Julio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen lähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.
— En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.
Hän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat kotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä varjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin näiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä kosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan katsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän silmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä, ja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla puolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli vasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti, kumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla aistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa heidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan, ja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä äiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain yksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan verestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.
Kun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui hänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat hetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja täydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin olla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden hurmaamana.
— Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä lamppujen valossa.
Annette huudahti:
— Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka koko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.
Kreivitär vilkasi seinäkelloon:
— Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.
He erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin, jota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.
Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa ikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä olevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:
— Rouva on terveemmän näköinen tänään.
— Luuletteko?
— Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen näköiset.
Kreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin, että se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää sen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka kiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen, kuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa hermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä hyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.
Palvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän hämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että hän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa yössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi, ja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen hipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin väsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen. Kun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi, ja hän hymyili ajatellen: "Niin, muutamissa päivissä tulen vallan terveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian."
Mutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan pukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa järjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta kristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet somistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla koristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia, jotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin, toiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään lasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka olivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien nahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä, tuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.
Kauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä ihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin, kuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita vivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä. Kun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä, että ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan liian epäedullinen.
— Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan palvelijalta. Mies vastasi:
— Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.
Hän kuuli jo kaukaa heidän huutavan… Peräkkäin maalarin kaikuva ääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista, kolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.
Hedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri neliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi eripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat moisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin linnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja kaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja suuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita ja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui Bertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä keittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon vaalein ja surisevin parvin.
Juuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita, jotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka oli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.
Annette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin, paljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään tavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät loistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman pelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.
Tämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen paidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan eteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli täsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin sen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella, intohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella, joka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.
Annette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:
— Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet tämän lyönnin.
Tämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi häntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni ulkopuolelle rajojen.
Sillä aikaa kuin Bertin huusi: "Voitto," ja kun nuori tyttö hämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä oli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota oli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin viidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri hänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi takaisin heiluttaen häntäänsä.
Maalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään uudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu tyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän noihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin ainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:
— Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja saavani hermokipuja.
— Oi, tietysti, virkkoi tämä.
Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.
Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti, innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.
Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:
— Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?
Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.
Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen, parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan hänet rakastavana nojaavan itseensä.
Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä sanoi hänelle:
— Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!
Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.
Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette, — luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli täynnä —, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat tavaroita.
Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan. Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen poskilleen. Hän rukoili — ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka, aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet, runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.
Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.
Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin äitinsäkään.
Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.
Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät sekoittaen tuskansa.
Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin, loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.
Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset. Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja piiska eivät vielä ole voittaneet.
Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla, että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa koetukselle.
— Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän miellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.
Annette epäröi, yllätettynä.
— Rintaneulan, kuinka?
— Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka: safiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen smaragdilehden.
Annetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla lupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.
— Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!
— No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun olemme palanneet Parisiin.
Tyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt taiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa itsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:
— Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?
Bertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.
— Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan jalokivikauppiasta.
Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. — Mutta minähän en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.
Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle, ja vetäen häntä lähelle itseänsä:
— No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei estä sinua sitä katselemasta.
Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä, toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen, toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden eloon heränneen nuoruuden nähdessään.
Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä, liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät, sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti, ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan, muiston toivoon.
Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys, kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.
Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas alkoi kävellä.
Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.
Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi", keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen, kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän, "olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.
Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen, vietettiin ilta kolminkesken salongissa.
Kreivitär sanoi yhtäkkiä:
— Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.
Olivier huudahti:
— Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.
— Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.
— Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan muutamista päivistä.
— Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia viikkoja?
— Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki kaikille ihmisille.
Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:
— Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää. Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen edistynyt.
Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin aavistus.
Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui tämä uusi synkkämielisyyden puuska.
Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa, joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan! Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."
Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.
Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan edessä. — Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?
Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon, yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen sieluunsa uuden katkeruuden idun.
Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja huomasi hänet. Hän huudahti:
— Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?
Tämä vastasi:
— Niin, te myöskin, mikäli näen?
— Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.
Kreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:
— Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?
— Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.
— Hyvää yötä, siis, ystäväni.
— Hyvää yötä kreivitär.
Kreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen ja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään hänen punaset silmänsä, sanoi säälien:
— Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot huomiseksi.
Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.
Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan saakka.
Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana; hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden, jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan epäjärjestyksessä, niin raikkaina, — kun hän pelasi tennistä. Hän käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa päivänvalossa.
Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten, kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan kärsimättömyyden vallassa.
Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka, kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.
Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:
— Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?
Hän vastasi hiukan äreänä:
— Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla, kaikilla kolmella.