III.
Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi, rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia, ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä? Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?
Kun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä kevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon, sitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi seisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa, tässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka valaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan näyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon muisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä hänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin päivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli häntä hellästi ja sanoi hymyillen:
— Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät sieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.
Annette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä oli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:
— Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä päätöstä.
Kreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.
Kun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut vieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan erilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea, mitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka noista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien edessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa ajatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista näiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden neitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen sisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan, heidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi kureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli taiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän piti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet koskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan hänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän loistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet sormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan taikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja suloisimpia pikkuherkutteluja.
Sinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan, ilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien peilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti hänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle ihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli sanonut hänelle vakaumuksella; "Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen ei pitäisi koskaan jättää surupukua," hän läksi hyvin tyytyväisenä ja astui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.
Sitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren kirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten hän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa hämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi siirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren onnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla vakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut vasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut hänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen siirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.
Bertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään:
— Te olette huikaiseva tänä iltana! Ja tämä huudahdus levitti kreivittäreen lämpimän onnen ailahduksen.
Pöydästä noustua kreivi, joka oli intohimoinen biljardin pelaaja, tarjoutui pelaamaan yhden pelin Bertinin kanssa, ja molemmat naiset seurasivat heitä biljardisaliin, jossa kahvi tarjottiin.
Miehet pelasivat vielä kun herttuatar ilmestyi ja kaikki palasivat salonkiin. Rouva de Corbelle, ääni itkun tummentamana, ja hänen miehensä saapuivat samaan aikaan. Jonkun minuutin tuntui siltä, sanojen valittavasta äänestä päättäen, että kaikki aikoivat ruveta itkemään; mutta vähitellen mielenliikutusten ja kyselyjen jälkeen muuttui ajatuksen suunta toiseksi; äänten soinnut kirkastuivat yhtäkkiä ja alettiin jutella luonnollisesti, aivan kuin se onnettomuuden varjo, joka aivan yhtaikaa oli synkistyttänyt kaikki nämä ihmiset, yhtäkkiä olisi haihtunut.
Silloin Bertin nousi, tarttui Annetten käteen, vei hänet äitinsä kuvan alle heijastuslampun kirkkaaseen valoon ja kysyi:
— Eikö se ole ällistyttävää?
Herttuatar hämmästyi niin, että hän tuntui olevan suunniltaan ja hoki:
— Jumalani! onko se mahdollista! Jumalani! onko se mahdollista! Sehän on uudestaan eloonherännyt! Ja minä en huomannut sitä astuessani sisään! Oi, pikku Anyni, kun saan uudestaan nähdä teidät, minä, joka tunsin teidät niin hyvin silloin ensimmäisessä naisensurussanne, ei, toisessa, sillä te olitte jo kadottanut isänne! Oh, tämä Annette, mustassa puvussa, tuollaisena, sehän on hänen äitinsä, joka on uudestaan palannut maanpäälle! Mikä ihme! Ilman tuota muotokuvaa en olisi sitä huomannut! Teidän tyttärenne on hyvin teidän näköisenne todellisuudessa, mutta hän on vielä enemmän näköisenne tässä taulussa.
Musadieu ilmestyi saatuansa tietää rouva de Guilleroyn paluusta, ja pitäen tärkeänä saada ensimmäisten joukossa esittää hänelle "tuskallisen myötätunnon ilmaisunsa".
Hän keskeytti tervehdyksensä huomatessaan taulun edessä seisovan nuoren tytön, joka oli asetettu samaan loistavaan valaistukseen, ja joka näytti kuvan elävältä sisarelta. Hän huudahti:
— Ah, tosiaankin, siinäpä kummastuttavimpia seikkoja, mitä koskaan olen nähnyt.
Ja Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä, ihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.
Kreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen, aivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat puristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli tytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä halutti huutaa: "Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on näköiseni!"
Illan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen itseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.
Bertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal. Maalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää, nousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: "no, niin mainiota! siinähän se nyt on, se suuri tyhmyri," sitten tehtyänsä kierroksen hiipi ovelle ja hävisi.
Otettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki silmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka huvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:
— Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:
— Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan englantilaiseen tapaan.
Kreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan markiisin kanssa.
Läheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois, sillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian onnettomuuden jälkeen.
Sitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan kaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat vain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän tunsi vanhentuneensa.
Sinä iltana hän ensimmäisen kerran oli käsittänyt, että hänen salongissaan, jossa siihen saakka häntä yksin oli ihailtu, mairiteltu, juhlittu, rakastettu, toinen, hänen tyttärensä, anasti hänen paikkansa. Hän oli käsittänyt sen, yhtäkkiä, tuntiessaan suosion-ilmaisujen kohdistuvan Annetteen. Tässä valtakunnassa, kauniin naisen talossa, tässä kuningaskunnassa, jossa hän ei siedä mitään varjoon jäämistä, josta hän poistaa hienolla ja sitkeällä huolella kaiken pelottavan vertailun, johon hän ei päästä vertaisiansa muuten kuin koettaakseen tehdä niistä alamaisia, hän näki hyvin, että hänen tyttärensä oli tulemaisillaan hallitsijattareksi. Kuinka olikin ollut outoa, tuo sydämen kokoon vetäytyminen, kun kaikki nuo silmät olivat kääntyneet Annetteen, jota Bertin piti kädestä seisoen taulun vieressä. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä hävinneeksi näyttämöltä, virastaan erotetuksi, valtaistuimeltaan syrjäytetyksi. Kaikki katselivat Annettea, kukaan ei enää kääntynyt häneen päin! Hän oli niin tottunut kuulemaan ylistelyjä ja imarteluja, joka kerran kun ihailtiin hänen muotokuvaansa, hän oli niin varma kehuskelevista lauseista, joista hän tosin ei enää välittänyt, mutta joiden hän siitä huolimatta tunsi hivelevän itseänsä, että tämä hylkääminen, tämä odottamaton luopuminen, tämä ihailu, joka omistettiin yhtäkkiä kokonaan hänen tyttärelleen, oli häntä liikuttanut, hämmästyttänyt ja järkyttänyt enemmän, kuin jos olisi ollut kysymys mistä kilpailusta tahansa, missä tilaisuudessa tahansa.
Mutta kun hän oli noita luonteita, jotka kaikissa vaikeissa kohtauksissa ensimmäisen masennuksen jälkeen taistelevat vastaan ja löytävät lohdutustarpeita, hän ajatteli, että kun hänen tyttärensä kerran olisi mennyt naimisiin, kun he lakkaisivat elämästä saman katon alla, hänen ei enää tarvitsisi kestää tätä lakkaamatonta vertailua, joka alkoi käydä hänelle liian vaivalloiseksi hänen ystävänsä katseiden edessä.
Mutta isku oli kuitenkin ollut liian kova. Hän sai kuumetta eikä nukkunut ollenkaan.
Aamulla hän heräsi väsyneenä ja raukeana, ja silloin syntyi hänessä vastustamaton tarve saada rohkaisua, tukea, pyytää apua joltakin, joka voisi parantaa kaikki nämä kärsimykset, kaikki nämä henkiset ja ruumiilliset vaivat. Hän tunsi itsensä todellakin niin pahoinvoivaksi, niin heikoksi, että hän sai päähänsä kysyä neuvoa lääkäriltä. Hän tulisi ehkä vakavasti sairaaksi, sillä ei ollut luonnollista, että hän näin muutamassa tunnissa kävi läpi nämä perättäin seuraavat tuskan ja rauhoittumisen vaihtelut. Hän kutsutti siis lääkärin sähkösanomalla ja odotti.
Tämä saapui kello 11 aikaan. Hän oli noita vakavia hienoston lääkäreitä, joiden kykeneväisyyden takaavat heidän kunniamerkkinsä ja arvonimensä, joiden taidokkuus on ainakin tavallisen tiedon vertainen ja joilla on, erityisesti päästäksensä selville naisten vaivoista, viisaita sanoja, jotka ovat tehokkaampia kuin lääke.
Hän astui sisään, tervehti, katseli potilastaan ja hymyillen sanoi:
— No, eihän se ole niin vakavaa. Sellaisin silmin, kuin teidän, ei olla koskaan kovin sairas.
Kreivitär oli hänelle heti kiitollinen tästä alusta ja kertoi hänelle heikkoutensa, hermostumisensa, alakuloisuutensa, sitten, erityisesti korostamatta, huolestuttavan huonon ulkonäkönsä. Kuunneltuansa häntä tarkkaavaisen näköisenä, kyselemättä muuten mitään muuta kuin hänen ruokahaluansa, ikäänkuin hän tuntisi hyvin tämän naistaudin salaisen luonteen, hän kuunteli torvella, tutki, koetteli sormenpäillä olkapäiden ihoa, punnitsi kädessään hänen käsivarsiansa, epäilemättä oivallettuaan hänen ajatuksensa, ja käsitettyään käytännöllisen lääkärin terävällä vainulla, joka näkee verhojen alle, että kreivitär kysyi häneltä neuvoa paljon enemmän kauneutensa puolesta kuin terveytensä, sitten hän sanoi:
— Niin, meillä on vähäverisyyttä, hermohäiriöitä. Eikä se ole kummastuttava, koska te juuri olette saanut kokea suurta surua. Minä annan teille pienen reseptin, joka asettaa tämän hyvään järjestykseen. Mutta ennen kaikkea on syötävä vahvistavia ruokia, nautittava lihalientä, on oltava juomatta vettä, ja juotava olutta. Minä tahdon ilmoittaa teille erinomaisen tehdasmerkin. Älkää väsyttäkö itseänne valvomisella, vaan kävelkää niin paljon kuin mahdollista. Nukkukaa paljon ja lihokaa hiukan. Siinä kaikki, mitä voin teille neuvoa, rouva ja kaunis potilas.
Kreivitär oli kuunnellut häntä innokkaalla mielenkiinnolla, koettaen arvata, mitä lisäksi oli ajateltu, mutta sanomatta jätetty.
Hän tarttui viimeiseen sanaan.
— Niin, olen laihtunut. Olin hiukan liian lihava yhteen aikaan, ja olen ehkä heikontunut laihduttamisruokajärjestystä noudattaessani.
— Ilman mitään epäilystä. Ei ole paha pysyä laihana, kun on aina ollut laiha, mutta kun laihtuu periaatteellisista syistä, niin se tapahtuu aina jonkun muun kustannuksella. Mutta tämä kaikeksi onneksi korjautuu nopeasti. Hyvästi, rouva.
Kreivitär tunsi itsensä paremmaksi, pirteämmäksi; ja hän tahtoi, että mentiin hakemaan aamiaiseksi lääkärin neuvomaa olutta, liikkeen pääpaikasta, jotta saataisiin se tuoreempana.
Hän nousi pöydästä, kun Bertin saapui.
— Minä se olen vieläkin, sanoi hän, yhä minä. Tahdoin kysyä teiltä jotakin. Aiotteko tehdä nyt jotakin aivan kohta?
— Emme, ei mitään; miksi niin?
— Ja Annette?
— Ei hänkään.
— Siis voitteko tulla minun luokseni kello 4 tienoissa.
— Niin, mutta minkä vuoksi?
— Minä laadin luonnosta haaveilun henkilökuvaan, josta olen teille puhunut kysyessäni teiltä, voisiko tyttärenne joitakuita hetkiä istua mallina. Olisi minulle suureksi avuksi, jos voisin saada hänet tänään vaikka yhdeksi tunniksi. Tahdotteko?
Kreivitär epäröi, haluttomana, tietämättä miksi. Hän vastasi kuitenkin:
— No, olkoon sovittu, ystäväni, me tulemme luoksenne kello 4.
— Kiitos. Te olette itse ystävällisyys.
Bertin läksi valmistamaan kangasta ja tutkimaan aihetta ollaksensa liiaksi väsyttämättä mallia.
Silloin kreivitär läksi ulos yksin jalkasin, täydentääkseen ostojansa. Hän laskeutui ensin suurille keskuskaduille, sitten palasi taas Malesherbesin bulevardille hitain askelin, sillä hän tunsi jalkansa väsyneiksi. Kulkiessaan Pyhän Augustinuksen kirkon ohi valtasi hänet halu mennä kirkkoon ja levätä siellä. Hän lykkäsi vanusilkillä täytettyä ovea, huokasi helpotuksesta hengittäessään laajan kirkon laivan raitista ilmaa, otti tuolin ja istuutui.
Hän oli uskonnollinen niinkuin monet parisittaret. Hän uskoi Jumalaan ilman mitään epäilystä, koska ei voinut otaksua maailmaa ilman Luojaa. Mutta muodostaen, niinkuin tekevät kaikki ihmiset, jumaluuden ominaisuudet heidän silmiensä nähtäväksi luodun aineen luonteen mukaiseksi, hän henkilöi melkein Iäisen Olennon sen mukaan, mitä hän tiesi hänen teoistaan, omaamatta sitä varten hyvin tarkkoja ajatuksia siitä, mitä voi olla todellisuudessa tämä salaperäinen Luoja.
Hän uskoi siihen lujasti, rukoili teoreettisesti, ja pelkäsi hyvin epämääräisesti, sillä hän ei ymmärtänyt täysin tietoisesti sen tarkoituksia ja tahtoa, koska hänellä ei ollut kuin hyvin rajoitettu luottamus pappeihin, joita hän piti kaikkia sotapalveluksessa niskoittelevien talonpoikien poikina. Hänen isänsä, parisilainen porvari, ei ollut määrännyt hänelle mitään hartaudennoudattamisen ohjeita, ja siksi hän oli harjoittanut sitä veltosti naimisiin menoonsa saakka. Kun silloin uusi elämän-tilanne järjesti tarkemmin hänen selvästi näkyvät velvollisuutensa kirkkoa kohtaan, oli hän mukautunut täsmällisesti tähän lievään orjuuteen.
Hän oli lukuisien lastenseimien suojelija, ja hyvin huomattavassa asemassa eläen ei hän koskaan laiminlyönyt sunnuntaisin kello yhden messua, jakoi almuja itsensä vuoksi suorastaan, ja maailman vuoksi, seurakunnan papin välityksellä.
Usein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas on vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että hänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin hylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä, kohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi hän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten aivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita, tulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän oli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten kohtaloita ja lohduttaa heitä.
Ja nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut sattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla, rukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta, yksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla. Hän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin hän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.
Hän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi aika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin kello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän veti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi neljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai odotti.
He tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan "Haaveilun" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä oli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän haaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut kahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana sillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia, enemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi enemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.
Halu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian. Haaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen haaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi tuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.
Molempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:
— No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.
Kreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli Olivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen puutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja hiukan epäröityänsä sanoi:
— Mitä hän lukee, tyttärenne?
— Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon teoksista.
— La Légende des siècles?
— Olkoon menneeksi.
Bertin jatkoi sitten:
— Pienokaiseni: istuuduppas tuonne ja ota tämä runokokoelma. Hae sieltä sivu… sivu 336, josta sinä löydät kappaleen nimeltä: les Pauvres Gens. Omista se aivan kuin juotaisiin parasta viiniä, aivan hitaasti, sanasanalta, ja anna itsesi hurmautua, heltyä. Kuuntele, mitä sinulle sanoo sydämesi, sitten, sulje kirja, kohota silmäsi, ajattele ja haaveile… Minäpä valmistan sillä aikaa työkojeeni.
Hän meni nurkkaan levittelemään värejä paletille, mutta tyhjennellen tuolle ohuelle laudalle lyijytuupeja, joista läksi kiemurrellen ohuita värikäärmeitä, hän käänsi tuon tuostakin päätään katsellakseen nuorta tyttöä, joka oli syventynyt lukemiseen.
Hänen sydäntään kiersi, hänen sormensa vapisivat, hän ei tietänyt enää, mitä hän teki ja sotki värisävyt sekoittaessaan pieniä tahdasläjiä, — siihen määrään hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän ilmestyksen, tämän, tässä samassa paikassa nyt 12 vuoden jälkeen tapahtuneen uuden eloonheräämisen edessä vastustamattoman liikutuksen valtaan.
Nyt Annette oli lopettanut lukemisen ja katseli eteensä. Lähestyttyään häntä taiteilija huomasi hänen silmissään kaksi kirkasta pisaraa, jotka irtauduttuaan alkoivat juosta poskille. Hän vavahti aivan kuin iskusta, joka saattaa miehen suunniltaan, ja mutisi kääntyen kreivittäreen:
— Jumalani, kuinka hän on kaunis!
Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään rouva de Guilleroyn kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot.
Silmät selkoselällään, jonkinlaisen kauhun täyttämänä hän katseli heitä, tytärtään ja Bertiniä. Tämä lähestyi, tullen levottomaksi, ja kysyi:
— Mikä teidän on?
— Tahdon puhua kanssanne.
Noustuaan kreivitär sanoi Annettelle nopeasti:
— Odota hetkinen, lapseni, minulla on hiukan sanomista herra
Bertinille.
Sitten hän meni viereiseen vierashuoneeseen, jossa usein taiteilijan luona kävijät saivat odottaa. Bertin seurasi häntä, pää pyörällä, mitään ymmärtämättä. Kun he olivat kahden, tarttui kreivitär hänen molempiin käsiinsä ja sopersi:
— Olivier, Olivier, pyydän teitä, älkää ottako häntä malliksenne!
Taiteilija mutisi aivan ymmällä:
— Mutta miksei?
Hän vastasi hätääntyneellä äänellä:
— Miksei, miksei? Hän kysyy sitä. Te ette siis tunne sitä, te, miksei? Oh! minun olisi pitänyt arvata se aikaisemmin, minun, mutta äsken vasta tulin siitä selville… Minä en voi teille sanoa mitään nyt… en mitään… Menkää hakemaan tytärtäni, kertokaa hänelle, että olen pahoinvoipa, lähettäkää hakemaan ajuri ja tulkaa tiedustelemaan vointiani tunnin perästä. Otan teidät vastaan yksin!
— Mutta loppujen lopuksi, mikä teitä vaivaa?
Kreivitär näytti valmiilta joutumaan hermokohtauksen valtaan.
— Antakaa minun olla. En tahdo puhua täällä. Menkää hakemaan tytärtäni ja toimittakaa ajuri.
Bertinin täytyi totella. Hän palasi ateljeehen. Annette, mitään aavistamatta, oli ryhtynyt uudestaan lukemaan, sydän tulvillaan tuon runollisen ja sääliä herättävän tarinan aiheuttamaa surumielisyyttä. Olivier sanoi hänelle:
— Äitisi voi pahoin. Hän oli pyörtymäisillään astuessaan pieneen salonkiin. Mene hänen luokseen. Tuon eetteriä.
Taiteilija läksi, juoksi hakemaan pullon huoneestaan ja palasi.
Hän löysi heidät itkemässä toinen toisensa sylissä. Annette, joka oli heltynyt "Pauvres Gensin" lukemisesta, antoi tunteensa virrata, ja kreivitär lohdutti itseänsä hiukan, sekoittamalla vaivansa tähän suloiseen suruun, yhdistämällä kyyneleensä tyttärensä kyyneliin.
Bertin odotti jonkun aikaa uskaltamatta puhua ja katsella heitä, itsekin käsittämättömään alakuloisuuteen joutuen.
Hän sanoi vihdoin:
— No, voitteko paremmin?
Kreivitär vastasi:
— Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.
— Kyllä, saatte sen aivan heti.
— Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian paljon suruja viime aikoina.
— Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.
Ja Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka kalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli kovasti sykkivän liivien alla.
Kun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: "Mutta mikähän häntä vaivaa? Miksi tämä kohtaus?" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä totuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: "No", sanoi hän itsekseen, "onkohan asianlaita niin, että hän luulee minun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!" Ja vastustaen nerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä, hän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa tälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista lemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan, hän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä häntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä alhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta vastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä kapinallisia sanoja.
Hän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä saadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän valmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti puhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.
Hän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä muuttuneina.
— No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas ystävätär, äskeinen outo kohtaus.
Hän vastasi murtuneella äänellä:
— Mitä? ettekö vielä ole ymmärtänyt?
— En, minä myönnän sen.
— Kuulkaa Olivier, tutkikaa hyvin sydäntänne.
— Sydäntänikö?
— Niin, oikein sydämenne pohjaa.
— Minä en ymmärrä. Selittäkää ajatuksenne paremmin.
— Hakekaapas oikein sydämenne pohjasta, eikö siellä ole mitään vaarallista teille ja minulle.
— Toistan, etten ymmärrä. Minä arvaan, että on jotakin teidän mielikuvituksessanne, mutta minun omassatunnossani en näe mitään.
— En puhu teille mitään teidän omastatunnostanne, puhun teille sydämestänne.
— En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi puheissanne.
Silloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin kädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut häntä, virkkoi:
— Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne tyttäreeni.
Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.
Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän jatkoi:
— Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva, minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää ystävyyttä.
Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla, tullessaan.
Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana, hän mutisi:
— Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy. Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan, kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä rakastamatta.
— Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän perusteella: hän rakastaa tytärtä.
Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:
— No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin teitä minä rakastan katsellessani häntä.
— Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.
— Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.
— Tahdotteko todistusta?
— Kyllä.
— Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.
— Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne kuoleman jälkeen.
— Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä: Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän luoksenne muka malliksi.
— Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?
— Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään? Tiedättekö sen?
Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:
— Mutta… en tiedä oikein… olin väsynyt… ja sitten, ollakseni suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.
— Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?
— Aina.
— Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.
Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:
— Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi nähdä luonanne melkein joka päivä.
— Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme muusta, haluatteko?
Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.