IV.
Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta, ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä? Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata. Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa. Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan, kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima, joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta. Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista, joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: — rakastetaan vain yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä, oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva X… tahi herra Z… vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen, muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme, sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme. Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat viehättää meitä erikseen toisissa.
Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt, Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun levottomuutta.
Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja, jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.
Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi, näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan erästä pientä alottamaansa taulua: — kadunkulmaus, jossa lauloi sokea, — ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä, niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen, paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.
Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa — mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien, ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.
Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria, joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana, kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi, koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.
Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis", sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos." Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.
— Palaan maalta, sanoi hän.
Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta, ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan, höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin 4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."
Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt. Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä; mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan — Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, — meni kolme kertaa Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen kerran tiedusteli kreivittären vointia.
Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.
Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:
— Kas, tekö se olette, ystäväni?
— Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?
— Kiitos, jotenkin hyvin.
Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:
— Ja te?
Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:
— Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut vähintäkään aihetta.
Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.
— Niin, aivan totta, sanoi Bertin.
— Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.
Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus, vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä taulunsa edessä.
Kreivitär sanoi tyttärelleen:
— Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.
Taiteilija kysyi:
— Mitä hän sitten teki?
— Hän harjoitteli erästä fantasiaa.
Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen, ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin salongin pimeästä nurkasta.
Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja virkkoi:
— Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme yksin täällä.
Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.
Olivier kysyi:
— Kenen säveltämä se on?
Kreivitär vastasi:
— Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.
Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa, sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana, silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti, ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.
Rouva de Guilleroy kuiskasi:
— Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?
Bertin hymyili:
— Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.
— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut; te tulette näkemään miten omituista se on!
Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja, joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.
Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta, joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä, aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen rauhoittumaton kutsu.
Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.
Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä janoissaan.
— No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti heränneenä:
— Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?
— Ettekö te tiedä sitä?
— En.
— Kuinka, te ette tiedä sitä, te?
— Ei, en totisesti tiedä.
— Schubertin.
Bertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:
— Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte erinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.
Kreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen katsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen yhtaikaa kahdesta huvista.
Sitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija noudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut silmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen neuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.
Mutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa suloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu antaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää takaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä kadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.
Bertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa kuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi antaa aihetta selityksiin.
Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve, sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin; toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän kaupungin suureen puistoon.
Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.
Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä mukainen.
Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti, kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.
Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:
— Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt ajattelemaan tytärtään.
Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan. Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi, ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti sattuisi.
Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.
Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä. Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä 20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:
"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.
Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään. Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.
Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään, niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin, että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa, erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.
Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne, vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta! Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi, saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet, mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.
Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."
Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina, suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun olisivat palanneet Parisiin.
Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan, hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa, mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.
Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko ketään kotona:
— Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi voimakasta iloa.
— Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että hänen kuultaisiin sinne menevän.
Annette ilmestyi melkein paikalla.
— Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.
Bertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen viereensä virkkoi:
— Arvaapas, miksi olen tullut?
Hän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.
— Enpä tiedä.
— Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan tuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.
Nuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.
— Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta takaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?
— Niin, jollei se käy liian pitkäksi.
— Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te kohtelette minua kuin pikku tyttöä.
— En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.
Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi, hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti. Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:
— Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.
Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:
— Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.
Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:
— Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut tuota mielipidettä.
Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.
— Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin jalokivikauppiaalle.
— Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.
He läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran kauppaan.
Kun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä naisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt huomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän kanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän makunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset, kaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin hän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein samallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan johonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa viehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia kuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin heitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat viehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään koskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet kiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi näytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta aivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla peitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät välkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa ansaitseva esine.
Kun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan tämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä luonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi; hänelle näytettiin pienten kukkien malleja.
Sitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita neljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät niitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat päivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella tarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat eroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten aivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.
Silloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:
— Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?
— Minäkö?
— Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa teille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän muistoksi.
Kreivitär kieltäytyi.
Taiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen ja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman vaivaa, — pääsi voitolle.
Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa, toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin, joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.
Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä, joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen, oivallinen nautinto naisen sydämelle.
Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.
Olivier nousi riemusta säteilevänä.
— Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita toimitettavana; lähden siksi matkoihini.
Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.
He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen, jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen, imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä, se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi, hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli: "Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa ehdoton pakenemisen halu.
Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa, tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö? Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä, että tulisi rakastetuksi.
— Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.
Annette kysyi levottomana:
— Mikä sinun on, äiti?
— Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka minulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.