Luja kuin kuolema

by Guy de Maupassant

V.

Piintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan sitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne eivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään asiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla yksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään sitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä rinnalla kotiin: "Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät melkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään verrata heitä?"

Varmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti, koska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei hetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu eleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään, ajatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan katseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään. Silloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää näyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin tavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se pahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut sinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan edessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi itselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota tunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan kuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen suuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen vallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta huolimatta, rakastamansa miehen.

Koska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa, jota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi hän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa, aiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein vastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä markiisia kohtaan.

Kaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan aikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden, hienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada nuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat toisiaan.

Kun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei syönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta kuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin aamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen pirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui iloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä leijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja loistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä huvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka tämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn vernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen, jonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys hevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja kreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa piti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä itsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä häntä miellytti.

Anette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen viattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän kauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa, senkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden ratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen selässä.

He huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan luonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja tästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä asiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli Anettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty yhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän rauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita hommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin käymään illalla.

Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään kupin teetä 10 ja 12 välillä.

Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui. Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus: "On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät toistemme vieressä."

Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä esineitä.

Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!

Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän taas toivoi vielä erehtyneensä.

Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä, puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen rakkauden.

Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12 vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa päivissä melkein vieraaksi!

Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä, voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.

Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman, mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien tapahtumien ja sattumien varaan.

Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun, niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.

Annette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi de Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta häveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen sisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he eivät tiedä.

Viikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja syksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan kuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.

Istuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti viedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten aamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka oli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä kotiin.

Oltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin iloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan alkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi nykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi, lopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen Annettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen veljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan. Salongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen lämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista, matoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden kukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti hyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja tyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.

Hän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli kahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty aviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus tukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman sydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän oli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin asettuneena taloon sulhasena!

Hän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut tietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään ollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän arvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat kreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.

Kun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton tulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi puhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä muuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka alkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: "He ovat pettäneet minua, he saavat sen maksaa." Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin kreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän yhtäkkiä pääsi selville.

Kreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:

— Oh, Oh. On aika lähteä.

Sitten kääntyen maalariin hän virkkoi:

— Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin tänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?

Olivier vastasi kuivasti:

— En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.

Annette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:

— Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te tulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.

— En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman minuakin.

Kun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin pyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.

— Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että minä en voi olla ilman teitä.

Muutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän voinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.

— Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.

Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:

— Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.

Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän virkkoi:

— Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.

— Miksi sitten?

— Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä sinuttelemista minun suustani.

— Kreivitär kiirehti sanomaan:

— Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.

Kreivi huusi:

— No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.

Ja ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan tavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat, joita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat joka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.

He jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven gobeliiniverhojen taa.

— Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.

Mutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:

— En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:

— Oi, miksi?

— Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi teiltä, että tulin ilmoittamatta.

— Olivier, mikä teidän on?

— Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä huvitilaisuutta.

Kreivitär tarttui hänen käteensä.

— Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he tulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä päinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään, jolloin olen yksin. Bertin virnisti.

— Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen ajatus.

Kreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä syvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:

— Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti kätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:

— Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!

Rouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet puristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:

— Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää, minä tahdon mieluummin… Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun elämäni on muuttunut.

Bertin kohautti olkapäitään:

— Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee pyörälle!

Kreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin, taaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin kankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä hänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen istuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.

— Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää sen teidän suustanne!

Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.

— Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että rakastatte häntä?

Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:

— Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.

Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:

— Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.

Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia, joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön sääli, ääretön tuska.

Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän toisti:

— Any! Any! rakas, rakas Anyni!

Silloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella epäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:

— Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte minuakin vielä hiukan.

Bertin alkoi uudestaan suudella häntä!

— Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!

Rouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan hänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:

— Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin loppua.

Bertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:

— Miksi se loppuisi?

— Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä olin, silloin kun te tutustuitte minuun!

Silloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:

— Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että erehdytte!

Kreivitär toisti:

— Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!

— Bertin hoki:

— Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:

— Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule olemaan hauskat.

— Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.

Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.

Kello löi.

— Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär, teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole rauhallisia!

Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.

— Hyvästi ystäväni.

— Hyvästi, ystävättäreni!

Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin, alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin, hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi kotiinsa miettimään.

Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen, joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen, vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut itsellensä tunnustaa.

Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.

Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin, sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia, ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen, kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan, rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä; koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen. Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja, ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.

Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman. Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää, hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta, sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle, niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!

Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi, niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne, koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa surunvoittoista tuoksua.

Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi, sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua. Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia, muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.

Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!

Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.

Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman, joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot. Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty katkomaan.

Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.

Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä nuoruuden unta.

Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa maahan!

Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi siitä kuolla!

Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!

Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan ja kärsimistään päivänkoittoon asti.

Hän nousi ylös aikaiseen, tietämättä miksi, ja myöskin, mitä hän tekisi, sillä hänen hermonsa pitivät hänet rauhattomana ja epäröivänä niinkuin tuuliviirin.

Koettaessaan suunnata ajatustaan muuanne, hankkia askaroimista ruumiilleen, hän muisti, että juuri sinä päivänä muutamat klubin jäsenet tapasivat toisensa joka viikko maurilaisessa kylvyssä, jossa he söivät aamiaista hieromisen jälkeen. Hän pukeutui siis nopeasti, toivoen että sauna ja suihku häntä rauhoittaisivat ja läksi ulos.

Heti kun hän oli pistänyt jalkansa kadulle, tunsi hän kylmää ilman värettä, tuota kaikkea vihantaa rypistävää, ensimmäisen pakkasen kylmää, joka hävittää yhdessä ainoassa yössä kesän viimeiset jäännökset.

Kaikkialla pitkin bulevardia oli satanut paksulta leveitä, keltaisia lehtiä, jotka putosivat kuivasti ja hiljaisesti kahahtaen. Niitä putosi silminnäkemiin, toisesta päästä leveitä lehtikujia toiseen, talojen julkisivujen väliin, aivan kuin kaikki niiden varret olisi erotettu oksista terävällä, hienolla lasilevyllä. Viertotiet ja käytävät olivat niiden peitossa, ne näyttivät aika-ajoittain metsän käytäviltä talven alkaessa. Kaikki nämä kuolleet lehdet ratisivat niille astuttaissa ja kasaantuivat toisinaan tuulen puhaltaessa kevyiksi aalloiksi.

Oli tuollainen vaihdepäivä, jolloin toinen vuoden aika loppuu ja toinen alkaa, päivä, jolla on erityinen tuntu ja erityinen surumielisyys, kuoleman surumielisyys ja uudestaan syntyvän voiman sävy.

Bertinin astuessa maurilaisen kylpylän kynnyksen yli sai se ajatus, että lämpö kohta tulisi tunkeutumaan hänen ruumiiseensa, joka hänen sinne tullessaan oli ollut kadun kylmän ilmavoiman vaikutuksen alaisena, hänen surullisen sydämensä mielihyvästä vavahtamaan.

Hän riisuutui sukkelasti, kiersi vyötäisilleen ohuen harsovyön, jonka vahtimestari hänelle antoi ja hävisi pehmeäksi täytetyn oven taa, joka hänelle avattiin. Rasittava lämmin henkäys, joka näytti tulevan kaukaisesta liedestä, pani hänet hengittämään aivan kuin olisi tahtonut läkähtyä kulkiessaan läpi maurilaisen pylväskäytävän, jota valaisi kaksi itämaalaista lamppua. Sitten kähärätukkainen neekeri, puettuna samoin kuin kylpijätkin, kiiltäväselkäinen, voimakaslihaksinen, riensi hänen edelleen kohottaakseen oviverhoa huoneen toisessa päässä, ja Bertin astui suureen saunaan, pyöreään, korkeaan, hiljaiseen, melkein mystilliseen kuin temppeli. Päivänvalo tuli ylhäältä kupukatosta ja värillisestä lasista tehdyistä apilaanmuotoisista ikkunoista tähän suureen, kellon muotoiseen ja liuskakivillä laskettuun saliin, jonka seiniä peitti arabialaiseen tapaan koristetut fajanssit.

Kaikenikäisiä miehiä, melkein alasti, kulki verkalleen vakavin askelin, puhumatta, edestakaisin, toisia istui pienillä marmoripenkeillä, käsivarret ristissä; toiset juttelivat hiljaisella äänellä.

Polttava ilma pani läähättämään heti sisäänastuttaessa. Tässä tukehduttavan kuumassa ja koristeellisessa sirkuksenmuotoisessa salissa, jossa lämmitettiin ihmisruumista, jossa kierteli mustia hierojia ja kuparinvärisiä maurilaisia, oli jotakin antiikkista ja salaperäistä.

Ensimmäinen henkilö, jonka maalari huomasi, oli kreivi de Landa. Hän kierteli ympäri kuin roomalainen painija, ylpeänä äärettömän suuresta rinnastaan ja ristiinasetetuista paksuista käsivarsistaan. Hän oli saunan kantavieras, hän luuli siellä olevansa näyttämöllä kuin suosiota saava näyttelijä, ja hän arvosteli asiantuntijana kaikkien Parisin vahvojen miesten kiistelyn alaista lihasrakennetta.

— Hyvää päivää, Bertin, sanoi hän. He kättelivät; sitten Landa jatkoi:

— No, nyt on hyvä hikoilemisilma.

— Niin, erinomainen.

— Oletteko nähnyt Rocdiania. Hän on tuolla. Minä kävin ottamassa hänet mukaani hänen vuoteelta noustessaan. Oh, katsokaas tuota ruumiinrakennetta.

Pieni, käyräsäärinen, ohutkäsivarsinen, laihakylkinen herra meni ohi ja herätti näiden kahden vanhan inhimillisen voiman esikuvan halveksivaa hymyilyä.

Rocdiane tuli heidän luokseen huomattuaan maalarin.

He istuutuivat pitkälle marmoripöydälle ja alkoivat jutella kuin salongissa. Viinurit kiertelivät tarjoten juotavaa. Kuultiin masöörien lyödä läiskyttelevän paljasta ruumista ja suihkun äkkiä purskahtavan esiin. Veden alituinen loiske, joka läksi tämän suuren amfiteatterin kaikista kulmista, täytti sen myöskin sateen hiljaisella kohinalla.

Joka hetki uusi tulokas tervehti noita kolmea ystävää taikka lähestyi puristaakseen heidän kättään. Siellä oli lihava herttua de Hansson, pieni ruhtinas de Pilati ja parooni Flach ja muita. Rocdiane sanoi yhtäkkiä.

— Kas, Farandal.

Markiisi astui sisään kädet lanteilla, kävellen, kuten erittäin kaunisvartaloiset miehet ainakin, sulavasti, sillä heitä ei saata mikään hämille.

Landa mutisi:

— Se on gladiaattori, tuo veitikka. Rocdiane virkkoi kääntyen
Bertiniin:

— Onko totta, että hän nai teidän ystävienne tyttären?

— Luulen niin, sanoi maalari.

Mutta tämä kysymys vastapäätä tätä miestä, tällä hetkellä, tässä paikassa aiheutti Oliverin sydämessä epätoivoa ja kapinaa synnyttävän, kauhean tärähdyksen. Se kauhu, jota hän oli tuntenut nähdessään pikimiltään kaikki nuo tosiasiat, ilmestyi hänessä yhden silmänräpäyksen niin hurjana, että hän jonkun hetken taisteli itsessään valtaanpyrkivää eläimellistä halua vastaan syöksyä markiisin kimppuun.

Sitten hän nousi.

— Olen väsynyt, sanoi hän, menen heti paikalla hierottavaksi.

Arabialainen palvelija kulki ohi.

— Ahmed, oletko vapaa?

— Kyllä, herra Bertin.

Hän läksi kiirein askelin välttääkseen Farandalin kädenpuristusta; tämä tuli näet verkalleen lähemmäksi kiertäen miehestä mieheen.

Tuskin oli hän neljännestuntia tuossa suuressa, rauhallisessa leposalissa, jota ympäröitsi pienet komerot vuoteineen, ja jonka keskellä oli afrikkalais-kukkalava ja suihkulähde, josta vesi tippui tippumistaan maahan. Hänestä tuntui, kuin häntä seurattaisiin, uhattaisiin, että markiisi tulisi tapaamaan häntä ja että hänen pitäisi ojentaa kätensä, kohdella häntä ystävänä, vaikka hänellä olikin halu tappaa hänet.

Hän huomasi kohta olevansa taas bulevardilla, jota peittivät kuolleet lehdet. Niitä ei enää putoillut, sillä pitkä sadekuuro oli irroittanut viimeiset. Niiden muodostama punakeltainen vaippa värähteli, liikahteli, lainehteli toiselta katukäytävältä toiselle yltyvän tuulen voimakkaista puuskista.

Yhtäkkiä jonkunlainen ärjyntä humahti katoille, tuo myrskynpedon kirkaisu, joka kulkee ohi, ja samalla raivoava tuulenpuuska, joka näytti tulevan Madeleineltä päin, syöksyi bulevardille.

Lehdet, kaikki maahan tippuneet lehdet, näyttivät osoittavan häntä, kohosivat hänen lähestyessään. Ne juoksivat hänen edessään, kasaantuivat ja pyöriskelivät, kohoten kierikkamaisesti aina katonharjoille saakka. Hän ajoi niitä kuin karjaa, kuin hullua karjaa, joka lehahti lentoon, joka katosi paeten Parisin rajoille päin, kohti sen ympäristön vapaata taivasta. Ja kun suuri lehti ja tomupilvi oli häipynyt Malesherbesin kaupunginosan mäelle, jäivät viertotiet ja katukäytävät paljaiksi, omituisen siisteiksi ja lakaistuiksi.

Bertin ajatteli: "Mitä minusta tulee: Mitähän minä tekisin? Mihin minä menisin?" Ja hän palasi kotiinsa, kun ei voinut mitään keksiä.

Sanomalehtimyymälä kiinnitti hänen huomiotaan. Hän osti lehtiä 7 tai 8 kappaletta, toivoen löytävänsä niistä ehkä jotakin lukemista tunniksi tai pariksi.

— Suurustan täällä, sanoi hän palatessaan kotiin. Ja hän nousi ateljeehensa.

Mutta hän tunsi istuutuessaan, ettei hän voisi sinne jäädä, sillä koko hänen ruumiissaan oli raivoavan pedon levottomuus.

Luetut sanomalehdet eivät voineet hetkeksikään kiinnittää hänen mieltään, ja hänen lukemansa tosiseikat jäivät hänelle vain silmiin, siirtymättä ajatukseen. Keskellä erästä kirjoitusta, jota hän ei koettanutkaan ymmärtää, sana Guilleroy sai hänet säpsähtämään. Oli kysymys kamarin istunnosta, jossa kreivi oli puhunut muutamia sanoja.

Hänen huomionsa, jonka tämä muistutus oli herättänyt, kohdistui sitten kuuluisan tenorin Montrosén nimeen. Hänen piti antaa joulukuun loppupuolella yksi ainoa esitys suuressa oopperassa. Tämä tulisi olemaan, sanoi sanomalehti, suurenmoinen soitannollinen juhlatilaisuus, sillä tenori Montrosé, joka oli jättänyt Parisin kymmenen vuotta sitten, oli saavuttanut kaikkialla Europassa ja Amerikassa ennenkuulumatonta menestystä. Ja häntä seuraisi muuten kuuluisa ruotsalainen laulajatar Helsson, jota ei myöskään oltu kuultu Parisissa viiteen vuoteen.

Yhtäkkiä Olivierin päähän juolahti ajatus, joka näytti syntyvän hänen sydämensä pohjasta, nimittäin valmistaa Annettelle tilaisuus nauttia tästä näytelmästä. Sitten hän ajatteli, että kreivittären suru asettaisi esteitä tälle aikomukselle, ja hän mietti sommitelmia voidakseen toteuttaa sen kaikista huolimatta. Yksi ainoa oli tarjolla. Täytyi ottaa näyttämöaitio, jossa oltiin melkein näkymättöminä, ja jos kreivitär siitä huolimatta ei tahtoisi tulla, toimittaa Annetten seuraksi isä ja herttuatar. Tässä tapauksessa täytyisi tarjota tämä aitio herttuattarelle. Mutta silloin hänen täytyisi kutsua myöskin markiisi!

Hän epäröi ja harkitsi kauan.

Asianlaita oli nyt kerran niin, että avioliitto oli päätetty asia, vieläpä oli määrätty hääpäiväkin. Hän arvasi ystävättärensä kiireen saada tämä asia päätökseen, hän ymmärsi, että mitä lähimmässä tulevaisuudessa kreivitär antaisi tyttärensä Farandalille. Hän ei voinut siihen mitään. Hän ei voinut sitä estää, ei muuttaa eikä hidastuttaa tätä kauheata asiaa! Koska kerran täytyi siihen alistua, eikö ollut parempi koettaa hillitä mieltänsä, peittää kärsimyksensä, näyttää tyytyväiseltä, ja olla joutumatta, niinkuin äskettäin, suuttumuksen valtaan?

— Niin, hän kutsuisi myöskin markiisin, tyynnyttäen siten kreivittären epäilyksiä ja säilyttäen itsellensä ystävällisen tien nuoren perheen lähimpään tuttavapiiriin.

Syötyään aamiaista hän käväisi oopperassa varatakseen itsellensä verhojen taakse piiloutuvan aition. Se luvattiin hänelle. Sitten hän riensi Guilleroylle.

Kreivitär ilmestyi melkein hetipaikalla, ja vielä edellisen päivän hellästä kohtauksesta kokonaan liikutettuna virkkoi:

— Kuinka kaunista, että palasitte tänään.

Bertin sopersi:

— Tuon teille jotakin.

— Mitä sitten?

— Näyttämöaition oopperassa Hellssonin ja Montrosén ainoata esitystä varten.

— Ooh, ystäväni, mikä harmi! Ja minun suruni?

— Teidän surunne on kohta neljän kuukauden vanha.

— Vakuutan teille, etten voi.

— Ja Annette? Ajatelkaas, että sellaista tilaisuutta ei tarjoudu ehkä koskaan enää.

— Kenenkä kanssa hän menisi?

— Isänsä ja herttuattaren, jonka tulen kutsumaan. Minulla on myöskin aikomus tarjota paikka markiisille.

Kreivitär katsoi häntä silmien pohjaan, samalla kun mieletön halu suudella häntä kohosi hänen huulilleen.

Hän toisti, koska ei voinut uskoa korviaan:

— Markiisilleko?

— Niin kyllä.

Ja hän suostui heti paikalla tähän asiainjärjestelyyn.

Bertin jatkoi välinpitämättömän näköisenä:

— Oletteko jo määränneet hääajan?

— Hyvä Jumala, kyliä, melkein. Meillä on syitä suuresti kiirehtiä sitä, sitä enemmän, kun se oli päätetty ennen äidin kuolemaa. Tehän muistatte.

— Kyllä, aivan oikein. Ja milloin ne vietetään?

— Tammikuun alussa. Pyydän teiltä anteeksi, etten ole ilmoittanut sitä teille aikaisemmin.

Annette tuli sisään huoneeseen. Bertin tunsi sydämensä hyppäävän rinnassa vieterin voimalla, ja koko se rakkaus, joka ajoi hänet nuorta tyttöä lähestymään, katkeroitui äkkiä ja synnytti hänessä tuon omituisen, intohimoiseni kiukun, joksi rakkaus muuttuu, kun mustasukkaisuus sitä kiihoittaa.

— Tuon teille jotakin, sanoi taiteilija. Annette vastasi:

— Siis me olemme lopullisestikin alkaneet olla toisillemme "te".

Bertinin kasvot saivat isällisen ilmeen.

— Kuulkaahan lapseni, minä tunnen asioiden kulun ja tiedän, mitä on tekeillä. Minä vakuutan teille, että se tulee kuitenkin välttämättömäksi jonkun ajan kuluttua. On siis parempi heti paikalla kuin myöhempään.

Annette kohautti olkapäitään tyytymättömän näköisenä.

Mutta kreivitär vaikeni, katse suunnattuna kauas ja ajatus jännittyneenä.

Annette kysyi:

— Mitä te tuotte minulle?

Bertin kertoi nyt oopperaesityksestä ja aikomuksestaan pyytää heitä näyttämöaitioon. Nuori tyttö ihastui, ja hypäten hänen kaulaansa pikkutytön innostuksella, suuteli häntä molemmille poskille.

Taiteilija tunsi pyörtyvänsä, ja ymmärsi, tämän pienen raikkaasti hengähtävän suun, kevyesti, kaksi kertaa, häntä hipaistessa, ettei hän koskaan parantuisi tästä taudista.

Kreivitär sanoi närkästyneenä tyttärelleen:

— Sinähän tiedät, että isäsi odottaa sinua.

— Kyllä, äiti, menen heti.

Hän livisti tiehensä, lähettäen vielä lentosuukkoja sormenpäillä.

Heti hänen lähdettyään Olivier kysyi:

— Lähtevätkö he matkoille?

— Kyllä, kolmeksi kuukaudeksi. Taiteilija mutisi tahtomattaan:

— Sitä parempi!

— Me alotamme uudestaan entisen elämämme, sanoi kreivitär.

Hän sopersi:

— Minä toivon sitä kernaasti.

— Sillävälin älkää laiminlyökö minua.

— En, ystävättäreni.

Voimakas tunnepuuska, joka hänellä oli ollut edellisenä iltana nähdessään kreivittären itkevän ja hänen juuri ilmaisemansa aikomus kutsua markiisi oopperaesitykseen, antoi kreivittärelle uudestaan hiukan toivoa.

Se ei kestänyt kauan. Viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun kreivitär jo uudestaan seurasi tämän miehen kasvoilla kiduttavalla ja mustasukkaisella tarkkaavaisuudella kaikkia hänen kärsimyksensä vaiheita. Hän tahtoi tietää ne kaikki, koska hän itsekin kävi kaikkien niiden kärsimysten läpi, jotka hän arvasi taiteilijankin kokevan ja Annetten alituinen läsnäolo muistutti hänelle kaikkina päivän hetkinä hänen ponnistuksiensa voimattomuutta.

Kaikki masensi häntä yhtaikaa, vuodet ja suru. Hänen ennen toimelias, taitava ja nerokas viehättelynsä, joka koko hänen elämänsä aikana oli hankkinut hänelle voiton taistellessaan Bertinistä, oli menettänyt tehonsa tässä yksitoikkoisessa ja aina yhtäläisessä mustassa puvussa, joka korosti hänen kalpeuttaan ja hänen piirteittensä muuttumista, samalla kun se teki hänen lapsensa nuoruuden häikäisevän loistavaksi. Oli jo kaukana tuo aika — joka oikeastaan oli niin läheinen — Annetten Parisiin paluun aika, jolloin hän koetteli ylpeästi hankkia samallaisia pukuja, jotka hänelle olivat silloin eduksi. Nyt hänellä oli hurja halu kiskaista päältään nuo kuolonvaatteet, jotka rumensivat ja piinasivat häntä.

Jos hän olisi voinut käyttää palvelukseensa kaikki hienot kaunistelukeinot, jos hän olisi voinut valita hienovivahteisia kankaita, hänen hipiänsä kanssa yhteensointuvia, jotka olisivat antaneet hänen lakastuvalle viehätykselleen huolellisesti harkitun voiman, yhtä kiehtovan, kuin hänen tyttärensä eloton sulo, niin olisi hän osannut epäilemättä pysyä vielä yhä hurmaavampana.

Hän tiesi niin hyvin, mitenkä tehokkaasti vaikuttivat kiihdyttävät iltapuvut, pehmeät, aistilliset aamupuvut, hämilleen saattavat kotipuvut, joita varattiin aamiaisia varten lähimpien ystävien kanssa ja jotka suovat naiselle aina puolipäivään saakka jonkinlaisen ylösnousun tunnun, jätetyn vuoteen ja hajuvedestä tuoksuvan makuuhuoneen aineellisen ja lämpimän vaikutelman!

Mutta mitä voi hän yrittää näissä hautajaisvaatteissa, tässä pakko työläisen puvussa, joka peittäisi häntä kokonaisen vuoden. Koko vuoden! Hän jäisi vangituksi tähän mustaan verhoon, toimettomaksi ja voitetuksi. Yhden vuoden aikana hän tuntisi vanhenevansa päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta tässä mustan harsovaatteen kotelossaan. Mikä hänestä tulisi, jos hänen sairas ruumisparkansa yhä muuttumistaan muuttuisi näin hänen sielunsa tuskien jatkuessa?

Nämä ajatukset eivät enää jättäneet häntä, ne pilasivat häneltä kaiken, mistä hän olisi nauttinut, ne muuttivat suruksi kaiken, mistä hän olisi ollut iloinen, ne eivät jättäneet hänelle enää yhtään eheätä nautintoa, ei tyytyväisyyttä eikä iloa. Lakkaamatta värähteli hänessä tuskastunut tarve pudistaa harteiltaan tämä kurjuuden taakka, joka häntä lannisti, sillä ilman tätä ärsyttävää ahdistusta, hän olisi ollut niin onnellinen vielä, niin reipas ja hyvinvoipa! Hän tunsi omaavansa eloisan ja pirteän mielen, yhä nuoren sydämen ja olennon hehkun, joka alkaa elää, kyllästymättömän onnenhalun, vieläpä ahnaamman kuin ennen muinoin, ja kalvavan rakkauden tarpeen.

Ja kas nyt, kaikki se, mikä oli hyvää, kaikki mikä oli suloista, ihanaa, runollista, mikä kaunistaa ja tekee elämämme rakkaaksi, se hävisi hänestä, koska hän oli vanhentunut! Kaikki oli lopussa! Hän huomasi kuitenkin itsessään vielä nuoren tytön helliä tunteita ja nuoren naisen intohimoisia tunnepurkauksia. Ei mikään ollut hänessä vanhentunut muu kuin hänen ruumiinsa, tuo kurja iho, tuo luiden peite, vähitellen haalistunut ja kulunut huonekalun puuosia verhoava verka. Tämä alituisen heikkenemisen ajatteleminen oli niin kiintynyt häneen, että se oli tullut melkein ruumiilliseksi kivuksi. Piintynyt päähänpisto oli synnyttänyt orvaskeden vanhenemisen aistimuksen, jatkuvan ja tajuttavan, aivan kuin kylmän ja lämmön aistimukset. Hän luuli todellakin tuntevansa aivan kuin epämääräistä syyhyä, ryppyjen vitkallista kehittymistä hänen otsallaan, poskien ja kurkun kudoksien veltostumista ja kaikkien niiden lukemattomien pikkupiirteiden lisääntymistä, jotka rypistävät väsynyttä ihoa. Aivan kuin hivuttavan taudin valtaan joutunut olento, jota alituinen kutku pakottaa raapimaan itseänsä, kreivitär huomatessaan ja pelätessään tätä kiitävän ajan hirvittävää ja hiljaista hävitystyötä sai mieleensä vastustamattoman tarpeen todeta sen peileistä. Ne kutsuivat häntä, ne houkuttelivat häntä, ne pakoittivat häntä tulemaan silmät jännittyneinä näkemään, uudestaan näkemään ja lakkaamatta uudestaan tuntemaan, koskemaan sormellaan, aivan kuin paremmin tullaksensa vakuutetuksi asiasta, tätä vuosien aiheuttamaa katoamatonta kulutusta. Alussa se oli vain aika-ajoittainen ajatus, joka ilmestyi joka kerta kun hän huomasi, joko kotonaan taikka muualla, tuon pelottavan lasin kiiltävän pinnan. Hän pysähtyi katukäytäville katsellakseen itseänsä puotien näyteikkunoista, hän oli kuin yhdellä kädellä kiinnitetty kaikkiin niihin lasilevyihin, joilla kauppiaat koristavat puotien julkisivuja. Tämä tuli taudiksi, kiduttavaksi vaivaksi. Hän kantoi taskussaan sievää, norsunluista riisijauherasiaa, pähkinänsuuruista, jonka kannen sisäpuoleen kätkeytyi pienenpieni peili, ja usein kävellessään hän piti sitä kädessään ja kohotti sitä silmiinsä päin.

Kun hän istuutui lukemaan tai kirjoittamaan gobeliinisalongissaan, hänen ajatuksensa, jota hetkeksi oli kiinnittänyt tämä uusi askartelu, palasi kohta takaisin tähän ahdistavaan vaivaan. Hän taisteli vastaan, koetteli suunnata ajatuksensa muualle, saada muita ajatuksia, jatkaa työtänsä. Se oli turhaa, tämä ärsyttävä halu kiusasi häntä, ja kohta hänen kätensä jätti kirjan tahi kynän ja ojentautui vastustamattomin liikkein pientä peiliä kohti, jossa oli vanhasta hopeasta tehty varsi ja joka aina oli hänen kirjoituspöydällään. Tuossa soikeassa ja korkokuvilla koristetussa kehyksessä esiintyivät hänen koko kasvonsa kuin entisajan kasvot, kuin viime vuosisadan muotokuva, kuin ennen aikaan tai muinoin raikasvärisenä ollut pastellimaalaus, jonka aurinko oli himmentänyt. Sitten pitkän aikaa katseltuaan itseänsä hän asetti takaisin, väsynein liikkein, tuon pienen esineen pöydälle ja ponnisti voimiansa ryhtyäkseen uudestaan työhön, mutta hän ei ollut lukenut kuin pari sivua tai kirjoittanut parikymmentä riviä, kun katselemisen tarve syntyi hänessä uudestaan voittamattomana ja kiduttavana; ja hän ojensi uudestaan käsivartensa tarttuakseen jälleen peiliin.

Tähän pieneen kiihoittavaan esineeseen oli hän nyt niin kiintynyt, ettei käsi voinut enää sitä jättää, hän käytti sitä joka hetki ottaessaan vastaan ystäviään, ja hermostui siihen määrin, että huudahti, vihasi sitä kuin elävää olentoa käännellen sitä käsissään.

Eräänä päivänä tuskastuneena tähän taisteluun itsensä ja tuon lasipalasen välillä, hän heitti sen seinään, jotta se halkesi ja meni kappaleiksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hänen miehensä, joka oli korjauttanut sen, antoi sen hänelle takaisin, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Hänen täytyi ottaa se, kiittää ja alistua taas säilyttämään sitä.

Joka ilta ja joka aamu huoneeseen sulkeutuneena ollessaan hän alkoi uudestaan tahtomattaan tätä hirvittävän ja hiljalleen tapahtuvan hävityksen pikkumaisen tarkkaa ja kärsivällistä tutkimista.

Nukkumaan mentyään ei hän saanut unta, sytytti kynttilän ja loikoili silmät auki ajatellen, että unettomuudet ja murhe jouduttaisivat parantumattomasti kiitävän ajan hirvittävää työtä. Hän kuunteli yön äänettömyydessä kellon heilurin liikkeitä, joka näytti tikutuksellaan lausuvan yksitoikkoista ja säännöllistä: "Se kiitää, se kiitää, se kiitää," ja hänen sydäntänsä puristi sellainen kipu, että hän peittäen lakanalla suunsa huokaili epätoivosta.

Ennen aikaan hän, niinkuin kaikki ihmiset, tunsi vuosien vierivän ja niiden tuovan mukanansa muutoksia. Niinkuin kaikki, oli hänkin itseksensä ajatellut joka talvi joka kevät ja joka kesä: "Olen paljon muuttunut viime vuodesta." Mutta kun hän aina oli kaunis, vaikka tämän kauneus oli vähän erilainen, niin ei se häntä huolestuttanut. Nyt yhtäkkiä sen sijaan, että olisi rauhallisesti todennut vuodenaikojen vitkallisen kulun, hän oivalsi ja käsitti hetkien kauhean nopean kiidon. Hänelle oli äkillisesti selvennyt tuo ajan ohi livahtaminen, tuo huomaamaton hetkien häipyminen, joka saattaa suunniltaan sitä ajatellessa, tuo loppumaton, lyhyiden, kiirehtivien sekuntien loppumaton ohirientäminen, joka nakertaa ihmisten ruumista ja elämää.

Näiden onnettomien öiden jälkeen hän kyllä vaipui rauhallisempiin, pitkiin unenhorroksiin lämpimien lakanoiden keskellä, kun hänen kamarineitonsa aamuisin oli avannut ikkunaverhot ja sytyttänyt tulen loimuamaan pesään. Hän pysyi väsyneenä, uneliaana, olematta hereillä tai nukuksissa, ajatuksen horteessa, joka synnytti hänessä vaistomaisen ja hänen käsityksensä mukaan sallimuksen määräämän toivon, josta hankkivat valoa ja elonvoimaa viimeisiin päiviinsä saakka ihmisten sydän ja hymyily.

Joka aamu nyt, heti vuoteesta noustuansa, hän tunsi itsensä valtaavan voimakkaan halun rukoilla Jumalaa, saada häneltä hiukan lievitystä ja lohdutusta.

Hän polvistui silloin suuren tammisen Kristuksen kuvan eteen, jonka Olivier oli lahjoittanut ja joka oli taiteilijan sattumalta löytämä harvinainen taideteos; huulet suljettuina, rukoillen tuolla sielun äänellä, jolla ihminen puhuu itsellensä, hän kohotti jumalalliselle marttyyrille tuskallisen avunpyyntönsä. Hurmaantuneena kuulluksi ja autetuksi tulemisen tarpeesta, yksinkertaisena surussaan, niinkuin kaikki rukoilevat uskovaiset, hän ei voinut epäillä, ettei Jumala häntä kuulisi, ettei hän kiinnittäisi huomiota hänen pyyntöönsä ja ettei häntä liikuttaisi hänen vaivansa. Hän ei pyytänyt Jumalaa tekemään hänelle, mitä hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään, nimittäin antamaan hänen säilyttää kuolemaansa saakka viehätyksensä, viehkeytensä ja sulonsa, hän pyysi häneltä ainoastaan lepoa ja lykkäysaikaa. Täytyihän hänen vanheta, täytyihän hänenkin kuolla! Mutta miksi niin nopeasti? Naiset pysyvät kauan kauniina! Eikö Jumala voinut hänelle suoda sen suosion, että hän olisi yksi noista? Kuinka hyvä hän olisi silloin. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, jos Jumala jättäisi hänelle vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi vielä sen jäännöksen viehätysvoimaa, jota hän tarvitsi miellyttääkseen!

Hän ei ollenkaan lausunut Jumalalle näitä asioita, vaan hän vaikeroi ne hänelle, hänen koko olentonsa sekavasti valittaessa hänelle vaivojaan.

Sitten hän jälleen nousi, istuutui pukeutumispöytänsä ääreen, ja yhtä innokkain ajatuksen ponnistuksin, kuin rukoillessa hän käsitteli jauheita, tahtaita, liituja, huiskuja ja harjoja, jotka palauttivat hänelle kipsimäisen kauneuden, päivän kerrassaan kestävän ja sitten taas haihtuvan.