Luja kuin kuolema

by Guy de Maupassant

VI.

Bulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: "Emma Helsson" ja "Montrosé". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin niitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut ilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa väikkyi merkkitapauksen tunnelma.

Tuo raskas rakennus, jota kutsutaan "musiikin kansallisakatemiaksi" kyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle yleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä marmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin näyttämökoristeita.

Torilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia ajoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta eteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita päitä.

Suljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin varattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat maahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien reunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita, kallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.

Pitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin taikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia, puettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä jalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.

Sali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään ääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa amfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa sähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren maininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.

Näyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi, markiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit, joissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja koneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa esiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa kuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että siellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden levottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.

Esitettäisiin "Faust".

Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette, puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja odotuksesta.

Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.

Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.

Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa, aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.

Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin siellä mietiskelemässä.

Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa, mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä. Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia kasvoja, — maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, — kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä, mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen Bertin.

Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori
Montroséta, joka lauloi valituksia elämästä.

Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko Montrosén ääni muuttunut." — Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin, ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.

Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.

Vähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin tarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä, sillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!

Bertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän kaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi elämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän käytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen vaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista, harvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi heti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei ollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen rakkautensa kanssa.

Nyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua; ja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja tämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten hienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen takanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä vanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään odotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta kaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen vetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura on päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.

Käsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa.
Ja Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.

Olivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa, tuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä d'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti erinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.

Mutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause vastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust sanoi saatanalle:

Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Ja tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella, höyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina oopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.

Äänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia. Olivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen runoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen muodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta kuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja eteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu mies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja ääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja synkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.

Hän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas hänen mieleensä:

Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.

Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.

Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran, eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.

— Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.

— Mikä ihmeteltävä taiteilija.

Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa asennossa.

Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa, naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet, mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona, erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:

— Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!

Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole, tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee kaikkia osia niin monena iltana.

— Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja taiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska heillä on enemmän menestystä kuin teillä.

Sitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:

— No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet tervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?

Annette vastasi vakuutetun näköisenä:

— Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.

Kolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho kohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.

Hellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti laajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä täydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi, oivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa kilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.

Kun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla äänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:

— Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni saattaakseni teitä.

Ja kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta hänelle vastaa:

— En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli äärettömästä mielihyvästä.

Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien väliin tuota inhoittavaa laulajaa, — joka näin kovasti kiihoitti tätä lasta, — aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.

Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.

Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.

Kun Faust lauloi:

Anna minun, anna minun katsella kasvojasi, niin oli hänen suustaan lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi kaikki sydämet kuohumaan.

Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.

Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.

Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon, ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut tuo kurja, laulava teeskentelijä.

Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.

Häntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun pillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen käsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa hänelle: "Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!"

Kuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin kärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän muisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät uudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että hän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen kerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut mitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori eläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet poimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua pysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan; nyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli mahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota hän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä pienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät tuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän muisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia vaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran kun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin, oli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle, mikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta, hämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea häneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki ilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen hänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle, mikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille, joka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja josta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin kirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei ollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen, ja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen vieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista, ei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä näennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla yksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe, ettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä. Heti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta taikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen katseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä toisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.

Olivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti levittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän oli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta, naisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille houkkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.

Hänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi taiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä, joka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei olisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten oikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden taiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka inhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan käsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys, joka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa, äityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat mahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.

Esityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana, sitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi käsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten käsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja naistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä, paljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen jatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen isänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier Bertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.

Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän mieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa omistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän tunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä, meluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa vielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.

— Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis, kävelkäämme hiukan.

— Mielelläni.

He menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa ihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä, joka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.

Musadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän keskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen "ruokalistakseen," ja hän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta, jotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata, kuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä, että kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä mitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon mustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä kuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.

Hän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän kulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen Annettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös itsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties hänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli ollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja pulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan, niin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä siihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä lähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää kenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden runoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen hyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen kotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he olisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen tyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja salaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun kidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot, jotka repivät palasiksi vanhan sydämen.

Musadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein tahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:

— Annette oli viehättävä tänä iltana.

— Niin, oli kyllä, suloinen… Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta jatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:

— Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.

Toinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: "Kyllä, k… kyllä… kyllä…" ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti tähän uuteen ajatukseen.

Olivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja käyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun mieliajatuksella, hän jatkoi:

— Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa naimisiin mentyään.

Tämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän oli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä asemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa seurapiirissä.

Bertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti valaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky vielä teki hänet mustasukkaiseksi.

He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa kärsimystä.

Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena, vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.

Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen, kysyi Bertin: — Astutteko sisään? — En kiitos, on myöhäistä, menen nukkumaan.

— No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.

— En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.

Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.

— Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen tahtonut jo kauan tarjota teille.

Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.

— Seuraan teitä, sanoi hän.

He astuivat sisään.

Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.

— Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.

— Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana ennen maatamenoani.

Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja tuskallisen levottomuutensa vankilassa.

Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin kalpeana, että häntä pelotti.

— Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.

— Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.

— Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.

— En. Minkälainen ilma on?

— Sataa vettä, herra.

— Hyvä, se riittää.

Asetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän sanomalehdet, poistui palvelija.

Olivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään: "Nykyaikaista maalaustaidetta". Se sisälsi intomielisen neljän tai viiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita koloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen suurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina ja nerokkaina taiteenuudistajina.

Niinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia tulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän vastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta jo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee hermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi oman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä kuin nyrkillä keskelle rintaa: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide…"

Hän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle, mutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta turhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen epäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että hänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä ylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa aikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne saattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä uusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui, tulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi. Hän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien joukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina; ja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän nyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista hyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen taiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi istumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen pienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat hänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi mutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen: "Olivier Bertinin muodista joutunut taide."

Ei milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus, tällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen olemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen sielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin eteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua tai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve saada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä, hankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja. Hän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.

Kun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä käännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta. Pöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki sanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan uskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette kääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä naisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:

— Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi, että jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii minun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen aikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini, joka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä tarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.

Ja hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.

Tämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään hellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti… niin suuresti… jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi silloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: "Hän on lukenut sen! minua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en ole enää mitään hänelle."

Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"

Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.

Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen äärimmäisille rajoille.

Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan hän virkkoi Bertinille:

— Oh, kuinka te olette onneton.

Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:

— Niin, olen… Niin, olen… Niin olen…

Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen päivän, harmaan varjon verhoamina.

Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan kovasti liikuttamana:

— Olivier parkani, kuinka te kärsitte!

Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.

— Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin surullisesti:

— Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt sen syntyvän ja kasvavan.

Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:

— Ei se ole minun vikani, Any.

— Tiedän sen hyvin… Minä en moiti teitä mistään.

Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.

Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki useita kertoja:

— Ah! ystävä parka… ystävä parka… ystävä parka! Sitten hetken vaiettuaan hän lisäsi:

— Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen omani niin eläväksi.

Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut, hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea onnettomuus:

— Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.

Taiteilija tunnusti vielä kerran:

— Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:

— Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?

Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:

— En, olin silloin liian nuori!

Kreivitär ällistyi.

— Liian nuori. Miksi?

— Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan epätoivoisesti.

Kreivitär kysyi:

— Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista, mitä te tunsitte minun läheisyydessäni.

— On ja ei ole… Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen rakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä rakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on tullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi kuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo tuleen!

Kreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan vaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:

— Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa ja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte epäilemättä.

Taiteilija pudisti päätään.

— Oh, minä olen vallan hukassa!

— Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen kuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on riittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun, jonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.

Silloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.

— Any, älkää hyljätkö minua!

— Mitä voin minä tehdä, ystäväni!

— Älkää jättäkö minua yksin.

— Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.

— Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.

— Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.

— Ja teidän.

— Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.

— Oh! Any!

— Tahi ainakin hyvin vähän.

— Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?

— Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea virkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette saa jäädä tänne.

— Minä rukoilen teiltä sitä.

— Ette, Olivier, se on mahdotonta. Ja sitäpaitsi minulla on päivällisillä ihmisiä, joiden läsnäolo vielä kiihoittaisi teitä.

— Herttuatar ja hänkö?

— Niin.

— Mutta minähän vietin eilisen illan heidän kanssaan.

— Puhukaa vielä siitä! Ja te voitte siitä hyvin tänään!

— Minä lupaan olla rauhallinen.

— Ei, se on mahdotonta.

— Siis, minä menen pois.

— Miksi teillä on niin kiire?

— Tarvitsen liikuntoa.

— Niinpä niin, kävelkää paljon, kävelkää yöhön saakka, väsyttäkää itsenne perinpohjaisesti ja sitten nukkukaa.

Bertin oli noussut.

— Hyvästi Any.

— Hyvästi, rakas ystävä. Tulen huomenaamuna teitä tervehtimään. Tahdotteko, että teen suuren varomattomuuden niinkuin ennen, että olen syövinäni aamiaista täällä kello 12, ja että sitten syönkin teidän luonanne kello 1.15.

— Kyllä, tahdonpa kernaasti, te olette hyvä.

— Se johtuu siitä, että rakastan teitä!

— Minäkin rakastan teitä!

— Oh, älkää puhuko enää siitä!

— Hyvästi, Any.

— Hyvästi, rakas ystävä. Huomiseen!

— Hyvästi.

Bertin suuteli hänen käsiänsä, kerta toisensa perästä, sitten hänen ohimoitaan, sitten hänen huuliensa kulmaa. Nyt hänen silmänsä olivat kuivat ja hänen kasvoillaan oli päättävä ilme. Juuri lähtiessään hän tarttui kreivittäreen, sulki hänet kokonaan syliinsä ja asettaen suunsa hänen otsalleen, hän näytti juovan, hengittävän hänestä kaiken rakkauden, mitä tässä naisessa oli häneen. Ja hän poistui hyvin nopeasti kääntymättä ympäri. Kun kreivitär oli yksin, vaipui hän istuimelle ja nyyhkytti. Niin, hän olisi jäänyt siihen asemaan yöhön saakka, ellei Annette olisi tullut häntä hakemaan. Kreivitär vastasi hänelle, saadaksensa aikaa kuivata punaiset silmänsä: — Minulla on hiukkasen kirjoitettavaa, lapseni. Mene sinä takaisin, minä tulen sinne muutaman silmänräpäyksen perästä.

Iltaan saakka hänen piti askarrella Annetten kapioiden hankkimishommissa.

Herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat Guilleroylla perhepäivällisillä.

Oli juuri istuuduttu pöytään ja puhuttiin vielä eilisestä oopperaesityksestä, kun talon isäntä astui sisään tuoden kolme äärettömän suurta kukkakimppua.

Rouva de Mortemain hämmästyi.

— Hyvä Jumala, mitä se on?

Annette huudahti:

— Kukahan ne on lähettänyt.

Äiti vastasi:

— Olivier Bertin, epäilemättä.

Hänen lähdöstään saakka kreivitär ajatteli häntä. Taiteilija oli näyttänyt hänestä niin synkältä, niin perin surulliselta, hän näki niin selvästi tämän onnettomuuden, josta hän ei päässyt ulos, hän tunsi itsessään niin kovasti tämän tuskan vastavaikutuksen, hän rakasti tätä miestä suuresti, niin hellästi, niin täydellisesti, että hänen sydämensä oli surullisten aavistusten järkyttämä.

Noissa kolmessa kukkakimpussa oli todellakin kolme maalarin nimikorttia. Hän oli kirjoittanut jokaiseen lyijykynällä kreivittären, herttuattaren ja Annetten nimet.

Rouva de Mortemain kysyi:

— Onko ystävänne Bertin sairas? Minusta hän näytti eilen niin huonolta.

Ja rouva de Guilleroy virkkoi:

— Kyllä, hän huolestuttaa minua hiukan, vaikkei hän valitakkaan.

Hänen miehensä lisäsi:

— Oh! Hän tekee niinkuin mekin. Hän vanhenee. Vieläpä hän vanhenee lujasti tähän aikaan. Minä luulen muuten, että naimattomat miehet pikaisesti menehtyvät. Heidän luhistumisensa tapahtuu äkillisemmin kuin toisten. Hän on todellakin paljon muuttunut.

Kreivitär huokasi:

— Oh! Niin kai!

Farandal lakkasi äkkiä kuiskailemasta Annetten kanssa sanoakseen:

— Tämänaamuisessa Figarossa oli hänelle hyvin epäedullinen kirjoitus.

Jokainen hyökkäys, jokainen arvostelu, jokainen vihjaus, joka oli epäedullinen Bertinin taiteilijamaineelle, saattoi kreivittären aivan suunniltaan.

— Oh! hän virkkoi. Bertinin arvoisten miesten ei tarvitse välittää sellaisista törkeyksistä.

Guilleroy hämmästyi:

— Kas, Olivierille epäedullinen kirjoitus, mutta minä en ole sitä lukenut. Millä sivulla?

Markiisi ilmoitti hänelle sen.

— Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: "Nykyaikaista maalaustaidetta" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:

— Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys maalaustaiteesta.

Hymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja maanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.

Sitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin salonkiin juomaan kahvia.

Kreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena siitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt päivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta sydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että oli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan; ja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin surullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.

Aina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän ei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten ahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki pimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli talon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen kerran väräjävä soitto kaikui yössä.

Hän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka piti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän juoksi eteiseen.

Oven läpi hän kysyi:

— Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:

— Täällä olisi kirje.

— Kirjekö? Keneltä?

— Lääkäriltä.

— Miltä lääkäriltä?

— En tiedä, se koskee onnettomuustapausta.

Enää epäröimättä kreivitär avasi oven ja näki edessään pika-ajurin vahakangaslakki päässä. Hänellä oli kädessään paperi, jonka hän ojensi kreivittärelle. Tämä luki: "Hyvin kiireellinen. Herra kreivi de Guilleroy —".

Käsiala oli tuntematon.

— Astukaa sisään, ystäväni, sanoi kreivitär; istuutukaa, ja odottakaa minua.

Hänen miehensä huoneen edessä hänen sydämensä alkoi lyödä niin kovasti, ettei hän voinut huutaa häntä nimeltä. Hän kolkutti ovea kynttilän metallijalalla.

Kreivi nukkui eikä kuullut.

Silloin hän kärsimättömänä, hermostuneena potki ovea ja kuuli unisen äänen kysyvän:

— Kuka siellä? Mitä kello?

Kreivitär vastasi:

— Minähän se olen. Minulla on teille annettavana kiireellinen kirje, jonka ajuri on tuonut, joku onnettomuus on tapahtunut.

Kreivi sopersi vuoteen verhojen keskeltä:

— Odottakaa, nousen. Tulen.

Ja minuutin kuluttua hän näyttäytyi yöviitassaan. Samalla aikaa kuin hän juoksi myös paikalle kaksi palvelijaa, jotka kellonsoitto oli herättänyt. He olivat kauhistuneita ja aivan pyörällä, huomattuaan ruokasalissa vieraan istuvan tuolilla.

Kreivi oli ottanut kirjeen ja käänteli sitä sormissaan:

— Mitähän se on? Minä en arvaa.

Kreivitär sanoi kuumeisena:

— Mutta lukekaahan toki!

Kreivi repi kotelon auki, oikasi paperin, päästi hämmästyksenhuudahduksen ja katseli sitten vaimoansa säikähtynein silmin.

— Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut, kysyi kreivitär. Herra de Guilleroy sopersi, sillä hän voi tuskin puhua, koska hänen mielensä oli niin kovin järkytetty.

— Oh! mikä suuri onnettomuus… Suuri onnettomuus… Bertin on joutunut vaunujen alle.

Kreivitär kirkasi:

— Kuollutko!

— Ei, ei, sanoi kreivi, katsokaa itse.

Kreivitär tempasi hänen käsistään kirjeen, jota hän ojensi hänelle ja luki:

"Hyvä herra, suuri onnettomuus on tapahtunut. Ystävämme kuuluisan taiteilijan on kaatanut kumoon omnibus, jonka pyörä kulki hänen ruumiinsa yli. En voi vielä lausua varmaa ajatusta mahdollisista seurauksista, sillä se voi olla vähemmän vakava, samoin kuin se myöskin voi välittömästi tuottaa kuoleman. Herra Bertin pyytää teitä hartaasti ja rukoilee rouva kreivitär Guilleroyta tulemaan hänen luokseen heti. Toivon, hyvä herra, että rouva kreivitär ja te tahdotte hyväntahtoisesti noudattaa yhteisen ystävämme toivomusta, sillä hän voi olla lakannut elämästä ennen päivän koittoa.

T:ri de Rivil".

Kreivitär tuijotti mieheensä suurin, liikkumattomin, kauhun täyttämin silmin. Sitten hän yhtäkkiä sai aivan kuin sähköiskun, sellaisen rohkeuden puuskan, joka tekee naiset toisinaan kauhunhetkinä mitä uljaimmiksi olennoiksi.

Kääntyen kamaripalvelijansa puoleen hän virkkoi:

— Pian, tahdon pukeutua.

Palvelija kysyi:

— Minkä puvun tahtoo rouva kreivitär?

— Yhdentekevä. Minkä haluatte. Kääntyen mieheensä hän virkkoi sitten:

— Jacques, olkaa valmiina viidessä minuutissa. Palatessaan huoneeseensa mieli kuohuksissa, hän huomasi ajurin, joka yhä odotti ja sanoi tälle:

— Teillähän on vaununne mukana?

— Kyllä, rouva.

— Se on hyvä, me käytämme sitä.

Sitten hän juoksi huoneeseensa.

Hurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset, soljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin edessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen, ajattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana tuijottavia silmiään.

Saatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä ei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.

— Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.

Kreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden jaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei putoaisi.

Lyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär vapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän näki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän ohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He huomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja ovenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.

Portaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt, pyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän tervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä kreiville.

Kreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen olisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:

— No, tohtori?

— Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin olin luullut ensi hetkellä.

Kreivitär huudahti:

— Eihän hän vain kuole?

— Ei. Ainakaan en usko sitä.

— Vastaatteko te siitä.

— En. Minä sanon vain, että toivon tässä olevan kysymyksessä tavallisen mahalaukun loukkauksen ilman sisäisiä vioittumia.

— Mitä te kutsutte vioittumiksi?

— Repeämiä.

— Mitenkä tiedätte, ettei niitä ole?

— Minä otaksun.

— Ja jos niitä olisi?

— Ooh, silloin se olisi vakavaa.

— Ja hän voisi kuollakin?

— Niin.

— Hyvin nopeasti?

— Hyvin nopeasti. Muutamassa minuutissa ja vieläpä muutamassa sekunnissa. Mutta rauhoittukaa rouva. Olen vakuutettu siitä, että hän on parantunut parissa viikossa.

Kreivitär oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti saadaksensa tietää kaikki, ymmärtääkseen kaikki. Hän jatkoi:

— Mikä repeämä voisi olla?

— Maksarepeämä esimerkiksi.

— Olisiko se hyvin vaarallinen?

— Kyllä… mutta minä tulisin yllätetyksi, jos nyt ilmaantuisi jokin muu tauti lisäksi. Menkäämme hänen luokseen. Se tekee hänelle hyvää, sillä hän odottaa teitä kovin kärsimättömänä.

Mitä hän ensiksi näki astuessaan huoneeseen, oli kalpea pää valkealla pieluksella. Muutamat kynttilät ja lieden tuli valaisivat sitä, hahmoittelivat profiilin ja tekivät varjot huomattaviksi; ja näissä kalmankalpeissa kasvoissa kreivitär havaitsi kaksi silmää, jotka näkivät hänen tulevan.

Koko hänen rohkeutensa, koko hänen tarmonsa, koko hänen päättäväisyytensä loppuivat, sillä niin paljon muistuttivat nämät sisäänpäin painuneet ja vääntyneet kasvot kuolevan kasvoja. Tämä mies, jonka hän oli äsken juuri nähnyt, oli muuttunut tuollaiseksi aaveeksi! Hän mutisi huuliensa välitse: "Oh, hyvä Jumala," ja alkoi kulkea häntä kohti kauhusta hytkähdellen.

Bertin koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä. Ja tämän yrityksen aiheuttama irvistys oli peloittava.

Kreivitär! oli aivan lähellä vuodetta, hän asetti molemmat kätensä hiljaa Olivierin kädelle, joka oli suorana ruumiin vieressä, ja sopersi:

— Oh! ystävä parkani!

— Ei se ole mitään, sanoi tämä hiljaa liikuttamatta päätään.

Kreivitär katseli häntä nyt epätoivoissaan tästä muutoksesta. Taiteilija oli niin kalpea, ettei hänellä näyttänyt olevan pisaraakaan verta ihonsa alla. Hänen ontot poskensa olivat kuin kasvojen sisäänpäin imemät, ja hänen silmänsä olivat myös niin painuneet, kun olisi joku lanka vetänyt niitä sinne päin.

Sairas näki hyvin ystävättärensä kauhun ja huokasi:

— Niin, minä olen somassa tilassa nyt.

Kreivitär sanoi yhä häneen tuijottaen:

— Kuinka tämä tapahtui?

Bertin teki puhuakseen suuria ponnistuksia, ja hänen kasvonsa vavahtelivat tuon tuostakin hermostuneesta puistatuksesta.

— Minä en katsellut ympärilleni… minä ajattelin muuta. Jotakin vallan muuta. Oh! niin… ja muudan omnibus kaasi minut kumoon ja kulki vatsani yli…

Kuunnellessaan häntä kreivitär näki mielessään tapahtuman, ja sanoi yhä jatkuvan kauhun vallassa:

— Vuosiko teistä paljon verta?

— Ei. Minä vain hiukan ruhjouduin ja tulin kolhituksi.

Kreivitär kysyi:

— Missä se tapahtui?

Bertin vastasi aivan hiljaa:

— Enpä tiedä liioin, se oli hyvin kaukana.

Lääkäri vieritti nojatuolin, johon kreivitär vaipui. Kreivi jäi seisomaan vuoteen jalkapäähään, hokien hampaittensa välistä:

— Oh, ystävä parkani… ystävä parkani… mikä kauhea onnettomuus!

Ja hän tunsi todellakin suurta surua, sillä hän piti paljon
Olivierista.

Kreivitär jatkoi:

— Mutta missä se tapahtui?

Lääkäri vastasi:

— Minäkään en tiedä siitä kovin paljoa, taikka pikemmin en ymmärrä siitä mitään. Sanotaan sen tapahtuneen Gobelinien luona melkein ulkopuolella Parisia. Ainakin ajuri, joka toi hänet takaisin, vakuutti minulle ottaneensa hänet sen kaupunginosan apteekista, johon hänet oli viety kello 9 illalla.

Sitten kääntyen Olivierin puoleen hän virkkoi:

— Onko totta, että onnettomuus tapahtui Gobelinien luona?

Bertin sulki silmänsä, aivan kuin muistellakseen, sitte kuiskasi:

— En tiedä?

— Mutta mihin te menitte?

— En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.

Vaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären huulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman sekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan taskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.

Hän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui nyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut säilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt kadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden ajoneuvojen alle.

Bertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt oli:

— Älkää itkekö, se raatelee minua.

Tavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä, paljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä hituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.

He katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä vuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä oli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen yli-inhimillistä tunnetta.

Heidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki heidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli murskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se, mikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä hurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.

He katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada kuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita heillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen vastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta tahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen takanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka oli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä Olivieriin.

Hänen miehensä ja tohtori keskustelivat hiljaisella äänellä. Oli kysymys siitä, miten sairasta oli hoidettava. Kääntäen päänsä sanoi kreivitär lääkärille:

— Oletteko tuonut vartijan?

— En, minä pidän parempana lähettää tänne sisäoppilaan, joka voi paremmin valvoa tilannetta.

— Lähettäkää kumpikin. Ei koskaan voi olla liian varovainen. Voitteko lähettää ne vielä tänä yönä, sillä ajattelen, että te ette jää tänne aamuun saakka.

— Niin, itse asiassa minä aijon mennä kotiin. Olen ollut täällä jo neljästä saakka.

— Mutta kotiin palatessanne te lähetätte vartijan ja sisäoppilaan.

— Se on jokseenkin vaikeaa keskellä yötä, mutta tahdon kuitenkin koettaa.

— Täytyy. He ehken lupaavat, mutta he eivät tule.

— Mieheni seuraa teitä ja tuo heidät, joko mielihyvällä taikka väkisin.

— Ettehän te voi jäädä yksin tänne, rouva.

— Minäkö… lausui kreivitär, aivankuin huudahtaen, äänensävyllä, joka ilmaisi uhmaa ja joka sisälsi närkästyneen vastalauseen kaikkea hänen tahtonsa vastustamista vastaan. Sitten hän esitti, niin määräävin sanoin, ettei niitä voinut vastustaa, tilanteen välttämättömyyden. Täytyi tunnin kuluessa saada paikalle sisäoppilas ja vartija kaikkien onnettomuuksien varalle. Saadaksensa ne oli heidät otettava vuoteesta ja tuotava tänne. Hänen miehensä yksin voi tehdä sen. Sillä aikaa jäisi hän sairaan luo, hän, jonka sekä velvollisuus että oikeus se oli. Hän täytti yksinkertaisesti vaan ystävättären ja vaimon tehtävän. Muuten hän tahtoi, että asia niin järjestettiin, eikä kukaan voisi häntä kehoittaa luopumaan tästä päätöksestä.

— Hänen todistelunsa oli järkevä. Kaikkien täytyi myöntää se ja päätettiin seurata sitä.

Kreivitär oli noussut kokonaan ajatellen näiden miesten lähtöä, haluten kiireesti tuntea heidän olevan poissa ja jäädä yksin. Nyt, ettei tekisi mitään taitamattomuuksia heidän poissaollessaan, hän kuunteli koettaen hyvin käsittää, säilyttää kaikki mielessään, olla mitään unhoittamatta lääkärien huomautuksista. Maalarin kamaripalvelija, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli myöskin ja hänen takanansa tämän vaimo, keittäjätär, joka oli auttanut ensimäisiä siteitä pantaessa, osoitti päännyökkäyksin, samaten käsittäneensä. Kun kreivitär oli toistanut äänen aivan kuin läksyn, kaikki nämä ohjeet, hän kiirehti molempia miehiä lähtemään, toistaen miehelleen:

— Palatkaa vain nopeasti, palatkaa nopeasti.

— Minä vien teidät vaunuissani, sanoi lääkäri kreiville. Se kulettaa teidät takaisin nopeammin. Te tulette tänne ainakin tunnin kuluttua.

Ennen lähtöä lääkäri tutki uudestaan kauan haavoittunutta, tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen tilansa pysyi tyydyttävänä.

Guilleroy epäili vielä. Hän sanoi:

— Ettehän vain pidä varomattomana sitä, mitä teemme?

— En. Ei ole vaaraa. Hän tarvitsee vain lepoa ja rauhaa. Rouva de Guilleroy suvaitsee estää häntä puhumasta ja itse puhuu hänelle niin vähän, kuin mahdollista.

Kreivitär tuli alakuloiseksi ja virkkoi:

— Siis ei saa puhua hänelle?

— Oh, ei rouva. Ottakaa nojatuoli ja pysykää hänen läheisyydessään. Hän ei tunne olevansa yksin ja voi siitä hyvin; mutta ei millään tavalla saa rasittaa häntä, ei antamalla hänen puhua, eikä edes ajatella. Minä tulen tänne kello 9 tienoilla aamulla. Hyvästi rouva! Saan kunnioittaen sanoa teille jäähyväiset.

Hän läksi tervehtien kohteliaasti, kreivin seuraamana joka hoki:

— Älkää olko huolissanne, rakkaani. Ennenkuin tunti on lopussa, olen takaisin ja te voitte palata kotiin.

Heidän lähdettyään kreivitär kuuli alaoven paukahtavan kiinni, sitten vaunujen vierivän yhä kauemmaksi kadulla.

Palvelija ja keittäjätär olivat jääneet vielä huoneeseen, odottaen määräyksiä. Kreivitär lähetti heidät pois:

— Voitte poistua, sanoi hän heille, minä soitan, jos tarvitsen jotakin.

He läksivät myöskin pois ja kreivitär jäi yksin sairaan luo.

Hän oli tullut aivan hänen vuoteensa lähelle, ja asettaen molemmat kätensä tyynyn molemmille reunoille, tämän rakkaan pään molemmille puolille, hän kumartui katsellaksensa sitä, sitten hän kysyi, niin lähellä kasvoja, että hän näytti puhaltavan sanat hänen kasvoilleen:

— Tekö itse heittäydyitte omnibussin alle? Bertin vastasi, koettaen yhä hymyillä:

— En, se syöksyi minun päälleni.

— Se ei ole totta, te heittäydyitte.

— En, vakuutan teille, että vaunu syöksyi päälleni.

Jonkun hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen, näiden hetkien, jolloin sielut näyttävät kietoutuneen katseisiin, kreivitär kuiskasi:

— Oi, rakas, rakas, Olivierini. Ja kun ajattelen, että päästin teidät lähtemään, etten pitänyt teitä luonani.

Sairas vastasi vakaumuksella:

— Se olisi kuitenkin tapahtunut minulle ennemmin tai myöhemmin.

He katselivat toisiansa vielä koettaen nähdä salaisimmat ajatuksensa.
Bertin jatkoi:

— En luule tästä toipuvani. Kärsin liiaksi.

Kreivitär sopersi:

— Te kärsitte kovin.

— Oh, niin kovin!

Kumartuen hiukan enemmän kreivitär hipaisi hänen otsaansa, sitten hänen poskiansa hitain, kevyin, ja hellin suudelmin, aivan kuin hän olisi hoidellut häntä. Hän kosketteli sairasta tuskin huuliensa päillä ja silloin kuului heikko hengähdyksen kuiske, jonka aikaansaavat lapset, jotka suutelevat. Ja se kesti kauan, hyvin kauan. Sairas otti vastaan tämän suloisten ja pienten hyväilyjen sateen, joka näytti häntä rauhoittavan, häntä virkistävän, sillä hänen vääntyneet kasvonsa vavahtelivat vähemmän kuin sitä ennen.

Sitten Bertin sanoi:

— Any?

Kreivitär lakkasi suutelemasta kuullakseen.

— Teidän täytyy antaa minulle lupaus.

— Lupaan teille kaikki, mitä tahdotte.

— Jollen ole kuollut ennen päivän tuloa, vannokaa minulle tuovanne tänne Annetten yhden kerran, ei muuta kuin yhden ainoan kerran. Niin mielelläni haluaisin, etten kuolisi jälleennäkemättä häntä… Ajatelkaahan että… huomenna… tähän aikaan… olen ehkä… olen epäilemättä sulkenut silmäni ainaiseksi ja etten minä enää tule näkemään koskaan… en teitä… enkä häntä…

Kreivitär pysähdytti hänet, sydän raadeltuna:

— Oh! vaietkaa… vaietkaa… kyllä, kyllä, lupaan hänet tuoda.

— Te vannotte sen.

— Minä vannon sen, ystäväni…

— Mutta vaietkaa, älkää puhuko enää. Te aiheutatte minulle kauheata tuskaa, vaietkaa…

Kaikki sairaan piirteet kouristuivat äkkiä kokoon; sittenkun tämän oli mennyt ohi, virkkoi hän:

— Jos meillä ei ole enää kuin muutamia hetkiä ollaksemme yhdessä, niin älkäämme niitä ollenkaan menettäkö, käyttäkäämme niitä hyväksemme sanoaksemme toisillemme jäähyväiset. Olen teitä niin suuresti rakastanut. Kreivitär huokasi:

— Ja minä… kuinka minä yhä rakastan teitä! Sairas sanoi vielä:

— Minulla ei ole ollut onnea, kuin vain teidän kauttanne. Ainoastaan viimeiset päivät ovat olleet vaikeita… Se ei ole ollenkaan teidän vikanne… Ah! Any parka! Kuinka elämä välistä on surullista ja kuinka on vaikeata kuolla.

— Vaietkaa, Olivier, rukoilen teiltä sitä. Sairas jatkoi kuuntelematta häntä:

— Olisin ollut onnellinen ihminen, jos teillä ei olisi ollut tytärtä.

— Vaietkaa!… hyvä Jumala! vaietkaa!

Bertin näytti pikemmin ajattelevan kuin puhuvan.

— Ah! se, joka on keksinyt tämän elämän, ja tehnyt ihmiset, on ollut hyvin sokea tai hyvin ilkeä.

— Olivier, minä rukoilen teitä… jos koskaan olette rakastanut minua, vaietkaa, älkää puhuko enää niin.

Sairas katseli kreivitärtä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, niin perin kalpeana itsekin, että hän näytti myöskin kuolevalta, ja hän vaikeni.

Kreivitär istuutui silloin nojatuoliin aivan vuoteen viereen, ja otti uudestaan hänen kätensä, joka oli ojennettuna lakanalle.

— Nyt minä kiellän teitä puhumasta, älkää liikahtako enää, ja ajatelkaa minua, niinkuin minä ajattelen teitä.

Ja he alkoivat uudelleen katsella toisiansa liikkumattomana, liittyneinä toisiinsa, ruumiinsa polttavalla kosketuksella. Kreivitär puristi pienin nykähdyksin tuota kuumeista kättä, jota hän piti, ja sairas vastasi näihin tunteenilmauksiin sulkien hiukan sormiansa. Jokainen näistä puristuksista puhui heille jotakin, herätti eloon sirpaleen heidän loppunutta entisyyttään, liikahutti heidän muistissaan heidän lempensä seisahtuneita muistoja. Jokainen niistä oli kätketty kysymys, ja jokainen niistä oli salainen vastaus, surullisia kysymyksiä ja surullisia vastauksia, noita vanhan rakkauden "muistuuko mieleenne?"

Heidän sielunsa kulkivat tässä sairauskohtauksessa, joka ehkä tulisi olemaan viimeinen, läpi heidän rakkautensa koko historian vuodet; ja huoneessa kuultiin vain tulen räiskettä.

Sairas sanoi yhtäkkiä, aivan kuin havahtuen unesta, säpsähtäen pelosta:

— Teidän kirjeenne!

Kreivitär kysyi:

— Mitä? Minun kirjeenikö?

— Olisin voinut kuolla hävittämättä niitä.

Kreivitär huudahti:

— Oh! yhdentekevä! Tietäähän sen, että on kuitenkin kysymys siitä.
Löydettäköön ne ja luettakoon, minä en välitä.

Sairas vastasi:

— Minä en tahdo. Nouskaa, avatkaa kirjoituspöytäni alalaatikko, se suuri, siellä ne ovat kaikki, kaikki. Täytyy ottaa ne ja heittää tuleen.

Kreivitär ei hievahtanut ja jäi närkästyneeksi, aivankuin sairas olisi neuvonut suorittamaan jotakin raukkamaista tekoa.

Sairas virkkoi yhä:

— Any, minä rukoilen teitä. Jollette tee sitä, niin te tulette huolestuttamaan minua, hermostuttamaan ja raivostuttamaan minua. Ajatelkaa, että ne voisivat joutua kenenkä tahansa käsiin, jonkun notaarion, jonkun palvelijan taikka vaikkapa teidän miehenne. Minä en tahdo sitä.

Kreivitär nousi, epäröi vielä ja toisti:

— Ei, se on liian kovaa, se on liian julmaa. Minusta tuntuu, että te käskette minun polttamaan meidän sydämemme.

Sairas rukoili, kasvot yhä tuskan vääntäminä.

Nähdessään hänet noin kärsivänä, kreivitär alistui ja meni pöydän luo. Avatessaan laatikon hän huomasi sen olevan reunoja myöten täynnä kirjeitä, jotka paksuna joukkona olivat kasaantuneet toinen toisensa päälle; ja hän tunsi kaikilla kuorilla ne kaksi osoitteen riviä, jotka hän ennen oli niin usein kirjoittanut. Hän tunsi ne, nuo kaksi riviä — miehen nimi ja kadun nimi — yhtä hyvin kuin oman nimensä, yhtä hyvin kuin voidaan tuntea ne muutamat sanat, jotka ovat edustaneet elämässämme kaikkea toivoa ja kaikkea onnea. Hän katseli niitä, noita pieniä, neliönmuotoisia esineitä, jotka sisälsivät kaikki, mitä hän oli voinut sanoa rakkaudesta, kaikki, mitä hän oli voinut saada irti itsestään rakkautta antaakseen hänelle, kirjoittamalla hiukan musteella valkealle paperille.

Sairas oli koettanut kääntää päätään pieluksella nähdäkseen kreivittären ja hän sanoi vielä kerran:

— Polttakaa ne hyvin nopeasti.

Silloin kreivitär otti niitä kaksi kourallista ja piti ne jonkun hetken käsissään. Se tuntui hänestä raskaalta, tuskalliselta, sekä elävältä että kuolleelta, sillä niin paljon oli siinä erilaisia asioita, tällä hetkellä loppuneita, niin suloisia, tunnettuja ja haaveiltuja. Se oli hänen sielunsa sielua, hänen sydämensä sydäntä, hänen rakastamansa olennon sisintä ydintä, jota hän juuri piti kädessään; ja hän muisti millä hurmiolla hän oli töherrellyt niistä joitakuita, miten haltioituneena, miten täynnä huumaavaa halua elää, jumaloida jotakin, ja sanoa se. Olivier toisti:

— Polttakaa ne, polttakaa ne, Any! Molempien käsiensä liikkeellä kreivitär heitti pesään nuo kaksi paperipakettia, jotka hajaantuivat pudotessaan puiden päälle. Sitten hän tempasi toisia kirjeitä kirjoituspöydän laatikosta ja heitti ne päälle, sitten vielä toisia, nopein liikkein, kumartuen ja taas nousten ripeästi pian lopettaakseen tämän inhoittavan tehtävän.

Kun uuni oli täynnä ja laatikko tyhjä, jäi hän seisomaan odottaen ja katsellen melkein tukehtunutta liekkiä, joka alkoi kiivetä kirjekuorivuoren molemmille syrjille. Se hyökkäsi niiden kimppuun sivuilta, kalvoi niiden kulmat, juoksi paperin reunoja pitkin, sammui, yltyi uudestaan, suureni. Kohta oli koko valkean pyramiidin ympärillä kirkas, voimakas tulivyö, joka täytti huoneen valolla ja tämä valo, joka valaisi tämän seisovan naisen ja makaavan miehen, se oli heidän palava rakkautensa, se oli heidän rakkautensa, joka muuttui tuhkaksi.

Kreivitär kääntyi ja tämän loimuavan liekin valossa hän huomasi ystävänsä kumartuneena sängyssä, silmät hurjasti tuijottaen vuoteen reunalla.

Sairas kysyi:

— Onko kaikki siinä?

— Kyllä on kaikki.

Mutta ennenkuin kreivitär palasi hänen luokseen, hän loi tähän hävitykseen viimeisen katseen, ja paperijoukon pinnalla, joka jo puoleksi oli palanut ja joka käpristyi ja tuli mustaksi, hän näki virtaavan jotakin punaista. Olisi luullut, että se oli veren pisara. Ne näyttivät tulevan itse kirjeiden sydämestä, jokaisesta kirjeestä niinkuin haavasta, ja ne liukuivat hiljalleen liekkiä kohti jättäen purppuraisen jäljen.

Kreivitär tunsi sielussaan aivankuin olisi kauhistunut jotakin yliluonnollista, ja hän peräytyi aivankuin olisi nähnyt tapettavan jotakuta, sitten hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli nähnyt vain sinettien sulavan lakan.

Silloin hän kääntyi uudestaan haavoittuneen puoleen ja kohottaen hiljaisesti hänen päätään, asetti sen varovaisesti keskelle tyynyä. Mutta sairas oli liikahtanut ja tuskat lisääntyivät. Hän läähätti nyt, ja kasvot kovien kärsimysten kouristamina hän ei näyttänyt enää tietävän, että hän voisi sanoa vielä jonkun sanan. Kreivitär kysyi vihdoin:

— Te kärsitte kovasti? Sairas ei vastannut mitään.

Kreivitär kumartui hänen puoleensa ja asetti yhden sormen hänen otsalleen pakoittaakseen hänen katsomaan. Bertin avasikin todella silmänsä, mielettömän näköiset, älyttömät silmänsä.

Kreivitär toisti kauhistuneena:

— Onko teillä kipuja?… Olivier, vastatkaa minulle. Tahdotteko että kutsun… tehkää ponnistus, sanokaa minulle jotakin:…

Hän luuli kuulevansa sairaan sopertavan:

— Tuokaa hänet… Te olette minulle vannonut.

Sitten hän alkoi liikkua peitteen alla, ruumis alkoi kiemurrella, kasvot kouristuneina ja vääntyneinä.

Kreivitär hoki:

— Olivier, hyvä Jumala! Olivier, mikä teidän on? Tahdotteko, että kutsun…

Sairas oli kuullut häntä tällä kertaa, sillä hän vastasi:

— En… ei se ole mitään.

Hän näytti todellakin rauhoittuvan, kärsivän vähemmän, vaipuvan uudestaan jonkinlaiseen uneliaaseen tylsyyteen. Toivoen että hän alkaisi nukkua, kreivitär istuutui uudestaan hänen vuoteensa viereen, tarttui hänen käteensä ja odotti. Sairas ei enää liikahtanut, leuka rinnalle painuneena, suu puoliavoinna lyhyen hengityksen vuoksi, joka näytti raapivan hänen kurkkuansa läpikulkiessaan. Hänen sormensa vain liikkuivat aika-ajoittain levottomina, vastoin hänen tahtoansa, ne nytkähtelivät hiljaa, niin että kreivitär tahtoi ruveta huutamaan. Ne eivät olleet enää noita pieniä, haluttuja puristuksia, jotka kertoivat väsyneiden huulien sijasta kaikki heidän sydämensä surut, ne olivat hiljentymättömiä suonenvetoja, jotka puhuivat vain ruumiin kauheista kivuista.

Nyt kreivitär alkoi pelätä, hirveästi pelätä, ja hurja halu mennä pois, soittaa, kutsua ihmisiä, syntyi hänessä. Mutta hän ei uskaltanut hievahtaa, ollakseen häiritsemättä hänen lepoaan.

Ajoneuvojen kaukainen kolina kadulla kuului läpi seinien ja kreivitär kuunteli, pysähtyikö pyörien rätinä oven eteen, tuliko hänen miehensä häntä vapauttamaan, päästämään hänet vihdoin tästä surullisesta kahdenolosta.

Kun hän koitti vapauttaa kättänsä Olivierin kädestä, niin puristi tämä sitä päästäen voimakkaan huokauksen! Silloin kreivitär tyytyi odottamaan, ettei tekisi häntä levottomaksi.

Tuli alkoi sammua liedessä kirjeiden mustan tuhkan alla. Molemmat kynttilät olivat loppuun palaneet, jokin huonekalu narahti.

Asunnossa oli kaikki kuin mykkää, kaikki näytti kuolleelta, paitsi käytävässä korkea flaamilainen seinäkello, joka säännöllisesti löi tunnin, puolentunnin, ja neljännestunnin, lauloi yössä ajan kulkua, soittaen sitä vaihtelevin soinnuin.

Kreivitär, joka pysyi liikkumattomana, tunsi sielussaan lisääntyvän sietämättömän kauhun. Kamalat mielikuvat ahdistivat häntä; pelottavat ajatukset sekottivat hänen mielensä, ja hän oli huomaavinaan, että Olivierin sormet kylmenivät hänen sormissaan. Oliko se totta? Ei, epäilemättä. Mistä oli sitten hänelle johtunut tämä selittämätön ja jäätävä kosketuksen aistimus? Hän nousi, aivan kauhusta mielettömänä, katsellakseen Bertinin kasvoja. Olivier lepäsi siinä tunteettomana, hengettömänä, välinpitämättömänä kaikesta kurjuudesta, yhtäkkiä ikuisen unhoituksen rauhoittamana.