MATKATOVERI.
Johannes raukka oli hyvin suruissaan, sillä hänen isänsä oli kuolemaisillaan. He olivat kahden pienessä huoneessa; lamppu paloi kituen pöydällä, sillä öljy oli vähissä. Oli jo myöhäinen ilta. —
"Sinä olet ollut hyvä poika, Johannes!" virkkoi sairas isä. "Kyllä Jumala auttaa sinua eteenpäin maailmassa!" ja hän loi häneen vakavat, lempeät silmänsä, veti syvältä henkeään ja kuoli. Näytti siltä kuin hän vain olisi nukkunut. Mutta Johannes itki katkerasti, sillä eihän hänellä ollut ainoaakaan omaista maailmassa, ei isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Johannes raukka! Hän virui polvillaan vuoteen ääressä, suuteli kuolleen isänsä kättä, ja suolaiset kyyneleet valuivat vuolaina hänen silmistään. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän nukkui pää sängyn kovaa laitaa vastaan.
Hän näki kummallista unta: aurinko ja kuu tulivat kumartamaan häntä, hänen isänsä oli terveenä ja reippaana ja nauroi kuten hänen tapansa oli, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Kaunis tyttö, kultakruunu päässään, ojensi Johannekselle kätensä. Hänellä oli niin pitkät, kauniit hiukset, ja Johanneksen isä sanoi: "näetkös minkä kauniin morsiamen olet saanut? Hän on ihanin tyttö koko maailmassa!" Siihen Johannes heräsi. Kaikki unen kauneus oli poissa, hänen isänsä makasi kylmänä vuoteessaan, he olivat kahden. Johannes raukka!
Seuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä arkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon oli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle; sen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava lapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä särkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin virttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat Johanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko paistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: "älä ole suruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on, siellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että menestyisit maan päällä!"
"Minä tahdon aina olla hyvä!" sanoi Johannes, "niin minäkin pääsen taivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme! Kuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa minulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta, niinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!"
Mielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa visertelivät pienet linnut: "kvivit, kvivit!" Ne lauloivat iloisesti, vaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut nyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet kuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän oli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat. Johannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan, ja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti suuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen hautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu kukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät hänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.
Varhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn, kätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari hopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle. Ensin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä isämeidän ja lausui: "jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä hyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä tielleni!"
Maassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja herttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät kukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: "tervetuloa tänne luonnon helmaan! Eikö täällä ole kaunista!" Mutta Johannes kääntyi vielä kerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena oli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä kanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän kirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli pieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan, sillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle jäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden sydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä hän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja kaikkea hyvää.
Johannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen kauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja tuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja ihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli kaukana maailmalla, vieraitten parissa.
Ensi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta vuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen, ei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko seutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti kauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi oli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat kukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine vesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että hyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa, eikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti nukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: "hyvää huomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?"
Kirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja Johannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja kuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa hän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.
Kirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän peitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin oli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla sitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi nyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti paikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. "Ehkä joku tekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä hoitaa", ajatteli hän.
Hautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes antoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä, iloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.
Illemmällä nousi hirveä rajuilma. Johannes koetti kyllä rientää katon alle, mutta pian yllätti hänet pimeä yö. Vihdoin viimein saapui hän pienelle kirkolle, joka ypö yksinään yleni kukkulalla. Onneksi oli ovi raollaan, joten Johannes saattoi livahtaa sisään. Sinne hän päätti jäädä, kunnes rajuilma asettuisi.
"Istuudunpa johonkin nurkkaan!" tuumi hän. "Olenkin aika väsyksissä ja tarvitsen lepoa!" Ja hän painui istumaan, pani kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Eikä aikaakaan, kun hän nukkui ja näki makeita unia, vaikka ulkona salamoi ja jyrisi.
Keskiyön aikana hän heräsi, rajuilma oli mennyt menojaan, ja kuu paistoi ikkunasta suoraan häneen. Keskellä kirkon lattiaa oli avoin ruumisarkku, jossa kuollut mies odotti hautaamistaan. Ei Johannes pelännyt vähääkään, sillä hänellä oli hyvä omatunto ja tiesihän hän, etteivät kuolleet tee pahaa kenellekään; elävät, pahat ihmiset ne tuottavat harmia ja kiusaa. Kaksi elävää, pahaa ihmistä seisoi paraikaa kuolleen miehen ääressä, joka oli tuotu kirkkoon odottamaan hautaustaan. He eivät tahtoneet antaa hänen maata kirstussaan, vaan tekivät hänelle kiusaa ja aikoivat heittää kuolleen miesraukan ulos kirkon ovesta.
"Miksi te teette noin?" kysyi Johannes. "Se on pahasti tehty, antakaa hänen nukkua Jeesuksen nimessä."
"Kaikkia tässä vielä!" sanoivat ilkeät ihmiset, "hän on pettänyt meitä! Hän otti meiltä velaksi rahaa eikä voinut maksaa velkaansa ja nyt hän päälle päätteeksi on kuollut, niin ettemme saa häneltä ainoatakaan killinkiä. Saakoon nyt kostonsa, maatkoon kuin koira kirkon oven edessä!"
"Ei minulla ole kuin viisikymmentä taaleria", sanoi Johannes, "se on koko perintöni, mutta sen minä mielelläni annan teille, jos rehellisesti lupaatte jättää kuolleen miesraukan rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen ilman näitä rahoja, minulla on terveet, vahvat jäsenet, ja Jumala kyllä pitää murheen minusta".
"No", virkkoivat häijyt ihmiset, "koska kerran sinä maksat hänen velkansa, niin emme me enää tee hänelle pahaa, se on varma se!" ja he ottivat Johanneksen rahat, nauroivat hänen hyvyyttään ja menivät matkaansa. Mutta Johannes suori ruumiin paikoilleen kirstuun, pani sen kädet ristiin, siunasi itsensä ja kulki reippaasti halki suuren metsän.
Kun kuu pääsi pilkistämään esiin puitten takaa, saattoi nähdä herttaisten pienten keijukaisten leikkivän. Iloisesti he karkeloivat; Johanneksen läsnäolo ei häirinnyt heitä vähääkään, tiesiväthän he, että hän oli hyvä, viaton ihminen, ja yksin pahat ihmiset eivät saa nähdä keijukaisia. Toiset heistä olivat vain sormen pituiset, ja kultaiset kammat pitelivät heidän pitkiä, keltaisia hiuksiaan. Parittain he kiikkuivat suurten kastehelmien päällä, joita kimmelteli lehdissä ja korkeassa nurmessa. Välistä sattui pisara vierähtämään, ja silloin menivät keijukaiset nurin narin korkeaan heinään. Silloinkos muu pikkuväki nauramaan ja kaarestamaan! Se oli hirveän hauskaa! Keijukaiset lauloivat, ja Johannes tunsi kaikki heidän kauniit laulunsa, olihan hänkin pienenä poikana ne oppinut. Suuret, kirjavat hämähäkit, päässä hopeiset kruunut, kutoivat pensaasta pensaaseen pitkiä, riippuvia siltoja ja palatseja, ja kun kaste lankesi maille, välkkyivät ne kuin lasi kirkkaassa kuutamossa. Tätä kesti auringon nousuun asti. Silloin kätkeytyivät keijukaiset kukkien nuppuihin, tuuli kävi käsiksi heidän siltoihinsa ja linnoihinsa ja ne lensivät ilmaan kuin suuret hämähäkinverkot.
Kun Johannes oli päässyt metsästä, kuuli hän voimakkaan miesäänen huutavan: "Hoi, mies, minne matka?"
"Maailmalle vain!" vastasi Johannes. "Minulla ei ole isää eikä äitiä, olen vain köyhä mies, mutta Jumala kyllä pitää murheen minusta!"
"Minä olen minäkin menossa maailmalle!" sanoi vieras mies. "Emmekö kulkisi yhtä matkaa?"
"Kuljetaan vain!" sanoi Johannes, ja sitten he kulkivat yhdessä. Pian he tulivat ystäviksi, sillä he olivat molemmat hyviä ihmisiä. Mutta Johannes kyllä huomasi, että vieras oli häntä paljoa viisaampi. Hän oli kiertänyt maat, mantereet ja tiesi kertoa kaikista asioista.
Aurinko oli jo korkealla, kun he istuivat suuren puun juurelle syömään aamiaistaan. Samassa tuli siihen vanha akka. Voi, voi, kuinka hän oli raihnas ja käveli kumarassa sauvansa varassa. Hänen selässään oli kimppu risuja, jotka hän oli kerännyt metsästä, esiliinan nurkat olivat kietaistut ylös, ja Johannes näki, että mytystä pisti esiin kolme tukevaa vitsaa; sananjalkoja ja pajunoksia ne olivat. Kun hän oli päässyt heidän kohdalleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän päästi tuskallisen huudon, sillä hänen jalkansa oli mennyt poikki. Vanhaa muija raukkaa!
Johannes ehdotti, että he heti lähtisivät kantamaan häntä kotiin, mutta vieras avasi matkalaukkunsa, otti esiin ruukun ja kertoi, että hänellä on voidetta, joka heti paikalla parantaa vaimon jalan, niin että hän itse voi kävellä kotiin ikäänkuin ei jalka olisi ollutkaan poikki. Mutta hän puolestaan tahtoi, että muija lahjoittaa hänelle vitsat, jotka hän oli köyttänyt esiliinaansa.
"Hyvin maksettu!" virkkoi muija ja nyökäytti oudosti päätään. Ei hän mielellään olisi tahtonut luopua vitsoistaan, mutta ei ollut hauskaa sekään, että jalka oli poikki. Hän antoi siis miehelle vitsat, ja heti kun tämä oli hieronut jalkaa voiteella, nousi muori ja käveli paljoa reippaammin kuin ennen. Sellaista se voide sai aikaan. Mutta sitä ei ollutkaan kaupan apteekissa.
"Mitä sinä teet vitsoilla?" kysyi Johannes matkatoveriltaan.
"Ovathan ne kauniita kukkavihkoja!" vastasi toveri. "Minä pidän niistä, minä olen sellainen lystikäs veitikka!"
He kulkivat hyvän matkaa eteenpäin.
"Kas, mikä rajuilma tuolta on tulossa!" virkkoi Johannes ja osoitti taivasta. "Nousee paksuja, pahoja pilviä!"
"Eivät ne ole pilviä", selitti matkatoveri, "ne ovat vuoria, suuria, kauniita vuoria. Kun nousee niille, pääsee pilvien yläpuolelle raikkaaseen ilmaan. Siellä vasta on ihanaa! Huomenna me varmaan jo olemme kaukana, kaukana maailmalla!"
Mutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän matka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta kohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista oli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa menivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän matkaa varten.
Majatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä sinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri saanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille katselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman paikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa — hyi sentään kuinka se näytti ahneelta! — istui hänen rinnallaan, silmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.
Näytäntö alkoi. Kappale oli kaunis, siinä esiintyi kuningas ja kuningatar, he istuivat samettisilla valtaistuimilla, heidän päässään oli kultaiset kruunut ja heidän vaatteensa päättyivät pitkiin laahustimiin, sillä siihen heillä kyllä oli varaa. Herttaisia puunukkeja, joitten silmät olivat lasista ja ylähuulessa kasvoi komeat viikset, seisoi ovilla päästämässä raitista ilmaa huoneeseen. Kappale oli hyvin kaunis eikä ensinkään surullinen, mutta juuri kun kuningattaren piti astua permannon poikki, tapahtui, että — niin, mikä sen suuren verikoiran päähän lieneekään pälkähtänyt! mutta kun ei lihava teurastaja pidellyt sitä kiinni, hypätä lotkautti se lavalle ja otti hennon kuningattaren juuri vyötäisten kohdalta suuhunsa, jotta naksahti. Se oli kauhean näköistä!
Mies raukka, joka piti teatteria, kävi kovin surulliseksi, sillä kuningatar oli ollut hänen kaunein nukkensa, ja nyt oli ilkeä verikoira purrut siltä pään poikki. Mutta kun ihmiset olivat poistuneet, lupasi Johanneksen matkatoveri panna kuningattaren kuntoon. Hän otti esiin ruukkunsa ja voiteli nukkea samalla voiteella, joka oli parantanut vanhan vaimo raukan katkenneen jalan. Nukke parani paikalla, kun sitä oli voideltu, vieläpä osasi itsestään liikuttaa jäseniään. Ei? tarvinnut ensinkään nykiä nuoraa, nukke oli kuin elävä ihminen, ainoastaan puhelahja puuttui. Nukketeatterin omistaja tuli kovin hyvilleen, eihän hänen enää tarvinnut hoitaa kuningatarta, hän tanssi omin neuvoin. Kukaan muu ei ollut niin taitava.
Tuli yö, ja kaikki majatalon väki oli jo pannut levolle, kun joku äkkiä alkoi valittaa ja huokaella. Huokaukset olivat niin hirveän syvät ja niitä jatkui jatkumistaan, kunnes ihmiset vihdoin nousivat katsomaan mikä oli hätänä. Teatterin omistaja riensi teatterilleen, sillä sieltä tuntuivat huokaukset tulevan. Kaikki puunuket makasivat päälletysten, sekaisin sekä kuningas että hänen sotamiehensä ja ne ne niin surkeasti vaikeroivat ja tuijottivat eteensä suurilla lasisilla silmillään. Ne ikävöivät nekin sitä voitelua, joka oli parantanut kuningattaren, niiden teki niidenkin mieli liikkua omin voimin.
Kuningatar heittäytyi polvilleen maahan, ojensi kauniin kultakruununsa ilmaan ja rukoili: "ota tämä, kunhan vain voitelet puolisoni ja hovini väen!" Mies raukka, joka omisti teatterin ja kaikki nuket, heltyi itkemään, sillä hänen kävi niitä niin kovin sääli. Hän lupasi heti Johanneksen matkatoverille kaikki seuraavan teatteri-illan tulot, kunhan hän vain voitelisi edes neljä tai viisi hänen kauneimmista nukeistaan. Matkatoveri selitti, ettei hän muuta vaadi kuin suuren sapelin, joka riippuu miehen vyöllä, ja sen saatuaan voiteli hän kuusi nukkea. Nämäpäs paikalla karkeloimaan niin sirosti ja sorjasti, että kaikki elävät tyttölapset, jotka sen näkivät, yltyivät tanssimaan mukaan. Kuski ja kyökkipiika, renki ja kamarineitsyt, kaikki vieraat tanssivat, yksin tulivarjostin ja hiilihankokin yrittivät tanssia, mutta menivät nurin heti kun läksivät liikkeelle. Oli sitä sinä yönä iloa ja riemua.
Seuraavana aamuna jättivät Johannes ja hänen matkatoverinsa majatalon ja läksivät korkeille vuorille, vaeltamaan suurten kuusimetsien halki. He tulivat niin korkealle, että kirkontornit vuorten alla pilkoittivat vain pieninä punaisina marjoina vihannasta. Heidän eteensä avautui laajoja aloja, he saattoivat nähdä penikulmien päähän seutuja, joissa eivät koskaan olleet käyneet. Näin paljon ihanaa maailmaa ei Johannes vielä ikinä ollut yhtaikaa nähnyt, ja aurinko paistoi lämpöisesti raikkaan sinisestä korkeudesta, vuoristosta kaikuivat metsästystorvet niin iloisesti ja ystävällisesti, että Johanneksen silmiin nousi ilonkyyneliä. "Oi hyvä Jumala!" puhkesi hän puhumaan. "Tahtoisin suudella sinua, kun sinä olet meille kaikille niin hyvä, kun sinä olet antanut meille kaiken maailman kauneuden!"
Matkatoveri seisoi niinikään ristissä käsin ja silmäili metsää ja kyliä, jotka uivat lämpöisessä auringonpaisteessa. Samassa alkoi heidän päänsä päältä kuulua kummallisen kaunista helinää, ja kun he silmänsä nostivat, näkivät he suuren, valkoisen joutsenen leijailevan ilmassa. Kaunis se oli ja lauloi niin haikeasti, etteivät he koskaan olleet kuulleet linnun laulavan sillä lailla. Mutta laulu heikkeni heikkenemistään, valkea pää painui rintaa vastaan, ja hiljalleen vaipui lintu heidän jalkainsa juureen. Sorja lintu oli kuollut.
"Kuinka kauniit siivet!" huudahti matkatoveri. "Näin suuria, valkeita siipiä ei aina saa rahallakaan, minäpä korjaan ne haltuuni. Nyt näet, että tarvitsen sapelia!" Ja yhdellä iskulla irroitti hän molemmat kuolleen joutsenen siivet ja päätti panna ne talteen.
He kulkivat monta monituista penikulmaa vuoristossa, ja vihdoin tuli heidän eteensä suuri kaupunki, jonka sadat kirkontornit hohtivat kuin hopea auringossa. Keskellä kaupunkia oli komea, punaisella kullalla katettu marmorilinna, ja siinä asui kuningas.
Johannes ja hänen matkatoverinsa eivät tahtoneet suoraa päätä mennä kaupunkiin, vaan pysähtyivät ulkopuolelle kaupunkia majataloon pukeutumaan. He tahtoivat nimittäin olla siistin näköiset, kun tulivat kadulle. Isäntä tiesi kertoa, että kuningas oli hyvä mies, joka ei suonut kenellekään ihmiselle pahaa, mutta hänen tyttärensä — Herra varjelkoon kuinka paha prinsessa hän oli! Kauneutta hänellä oli yllin kyllin, ei kukaan voinut olla miellyttävämpi ja herttaisempi kuin hän, mutta vähät siitä, kun hän oli niin paha. Oikea noita hän oli, jonka tähden moni kaunis prinssi oli menettänyt henkensä. — Kaikilla ihmisillä oli oikeus kosia häntä, hän oli antanut siihen luvan. Kuka hyvänsä sai tulla kosimaan, yhdentekevä oliko hän prinssi vaiko kerjäläinen: prinsessa teki hänelle kolme kysymystä, ja hänen piti osata vastata niihin. Jos hän osasi vastata, piti prinsessan mennä naimisiin hänen kanssaan ja hänen piti hänen isänsä kuoltua päästä koko maan kuninkaaksi; mutta jollei hän osannut vastata prinsessan arvoituksiin, piti hänet mestattaman tai hirtettämän, niin häijy se kaunis prinsessa oli. Hänen isänsä, vanha kuningas, suri sitä suuresti, mutta eihän hän voinut mitään hänen pahuudelleen, sillä hän oli sanonut, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä tyttärensä kosijoiden kanssa, tehköön niinkuin itse tahtoo. Ei kukaan prinsseistä, jotka olivat tulleet kosimaan prinsessaa ja joiden oli pitänyt vastata prinsessan arvoituksiin, ollut suoriutunut onnellisesti. Kaikki olivat joutuneet mestauslavalle tai hirttonuoraan. Kuka oli käskenyt heidän tulla kosimaan, olivathan he tietäneet mikä heitä odotti! Vanha kuningas suri tätä kurjuutta niin, että hän ja hänen sotamiehensä viruivat kokonaisen päivän vuodessa polvillaan rukoilemassa, että prinsessa tulisi hyväksi, mutta siitä ei tullut mitään. Vanhat juopot akat värjäsivät viinan mustaksi ennenkuin joivat sitä. He surivat sillä tavalla, ja enempää eivät he voineet tehdä.
"Sitä pahaa prinsessaa!" sanoi Johannes, "hänen pitäisi saada vitsaa, se tekisi hänelle hyvää. Olisinpa minä vanhan kuninkaan sijassa, niin kyllä prinsessa kyytinsä näkisi!"
Samassa kuului ulkoa eläköön-huutoja. Prinsessa ratsasti ohitse ja hän oli todella niin kaunis, että ihmiset unohtivat hänen pahuutensa ja korottivat eläköönhuutoja. Hänen rinnallaan ratsasti kaksitoista ihanaa neitoa. Heidän yllään oli valkoiset silkkivaatteet, he kantoivat käsissään valkoista tulpania ja heidän hevosensa olivat sysimustat. Prinsessan hevonen oli maidonkarvainen, sen siiat koristetut timanteilla ja rubineilla, mutta prinsessan puku oli puhdasta kultaa ja piiska hänen kädessään välkkyi kuin auringon säde. Olisi luullut taivaan pienten tähtösten asettuneen kultakruunuun hänen päälaelleen, ja hänen viittansa oli ommeltu kokoon tuhansien perhosten heleistä siivistä. Itse hän kuitenkin oli kauniimpi kuin kaikki hänen vaatteensa.
Kun Johannes hänet näki, lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan: prinsessahan oli aivan samallainen kuin se kaunis, kruunupää tyttö, josta hän oli nähnyt unta isänsä kuolinyönä. Ihanainen hän oli hänen silmissään, eikä hän saattanut olla pitämättä hänestä. Ei hän ikinä ollut mikään paha noita, joka hirtättää tai mestauttaa ihmisiä, kun eivät he voi arvata mitä hän vaatii. "Onhan jokaisella, köyhimmällä kerjäläiselläkin, oikeus kosia häntä", mietti Johannes. "Minäpä lähden linnaan. En saata vastustaa haluani!"
Kaikki kehottivat häntä luopumaan aikeestaan; varmaan häntä odottaa sama kohtalo kuin kaikkia muita. Matkatoveri kielsi hänkin häntä menemästä, mutta Johannes arveli, että kaikki käy hyvin harjasi vaatteensa, kiillotti kenkänsä, pesi kätensä ja kasvonsa, kampasi kauniit keltaiset hiuksensa ja läksi yksinään linnaan.
"Sisään!" virkkoi vanha kuningas, kun Johannes koputti oveen.
Johannes avasi oven, ja vanha kuningas astui häntä vastaan, yllä yönuttu, jalassa koruompeluilla neulotut tohvelit, päässä kultakruunu ja toisessa kädessä valtikka, toisessa kultaomena.
"Odotappas hiukan!" virkkoi hän ja työnsi omenan kainaloonsa, voidakseen ojentaa Johannekselle kätensä. Mutta kun hän sai kuulla, että Johannes tuli kosimaan prinsessaa, purskahti hän niin katkeraan itkuun, että sekä omena että valtikka putosivat lattialle ja hänen täytyi pyyhkiä silmiään yönuttuun. Vanha kuningas raukka!
"Saat nähdä", virkkoi hän, "että sinun käy aivan niinkuin kaikkien muidenkin. Tule nyt tänne katsomaan!" Ja hän vei Johanneksen prinsessan puutarhaan. Kauhean näköistä siellä oli! Joka puussa riippui kolme, neljä kuninkaanpoikaa, jotka olivat kosineet prinsessaa, mutta eivät olleetkaan suoriutuneet hänen arvoituksistaan. Tuuli kolisteli luurankoja, jotta pienet linnut pelästyivät eivätkä koskaan uskaltaneet tulla puutarhaan. Kukkaskeppeinä oli käytetty ihmisluita, ja kukkaruukuista irvisteli pääkalloja. Oli sitä siinäkin prinsessalle puutarhaa!
"Nyt näet!" sanoi vanha kuningas. "Sinun käy niinkuin kaikkien näiden muidenkin. Heitä sinä ne tuumat! Minä tulen kerrassaan onnettomaksi, se minuun niin kovasti koskee!"
Johannes suuteli hyvän vanhan kuninkaan kättä ja vakuutti, että kaikki käy hyvin. Hän pitää kauniista prinsessasta niin kovasti.
Samassa ratsasti prinsessa kaikkine naisineen linnan pihaan, ja kuningas ja Johannes menivät häntä tervehtimään. Oi kuinka hän oli kaunis! Hän ojensi Johannekselle kätensä, ja Johannes rupesi pitämään hänestä entistä enemmän, ei hän ikinä ollut sellainen ilkeä, paha noita, jommoiseksi ihmiset häntä sanoivat. He astuivat saliin, ja palvelijapojat tarjosivat heille hilloa ja pähkinöitä, mutta vanha kuningas oli niin suruissaan, ettei hän saanut syödyksi mitään; sitäpaitsi olivat pähkinät hänelle liian kovat purra.
Päätettiin, että Johannes seuraavana aamuna palaisi linnaan, silloin kokoontuvat tuomarit ja koko raati kuulemaan kuinka hän osaa vastata arvoituksiin. Jos hän onnistuu, pitää hänen vielä kaksi kertaa palata arvaamaan, mutta kukaan ei vielä ensi kerralla ollut arvannut oikein, ja sentähden oli heidän täytynyt heittää henkensä.
Johannes ei laisinkaan surrut kohtaloaan, hän oli päinvastoin hyvällä tuulella, ajatteli kaunista prinsessaa ja luotti siihen, että hyvä Jumala kyllä auttaa häntä. Miten? Sitä hän tosin ei aavistanut eikä tahtonut sitä ajatellakaan. Juoksujalan riensi hän majataloon, missä matkatoveri häntä odotti.
Johanneksella riitti loppumattomiin juttua prinsessan kauneudesta ja herttaisuudesta. Nyt jo ikävöi hän huomista päivää, jolloin pääsisi linnaan koettamaan onneaan.
Mutta matkatoveri pudisti päätään ja oli hyvin suruissaan. "Minä pidän sinusta niin paljon!" sanoi hän, "me olisimme vielä voineet kulkea yhdessä, ja nyt minun jo täytyy kadottaa sinut! Voi sinua, sinä rakas Johannes raukka! Tekisi mieleni itkeä, mutta en tahdo häiritä iloasi nyt, kun ehkä olemme viimeistä iltaa yhdessä. Ollaan oikein, oikein iloisia! Huomenna, kun sinä olet poissa, on minulla kyllä aikaa itkeä!"
Kaikki kaupunkilaiset olivat jo saaneet tietää, että prinsessalle oli tullut uusi kosija, ja kaikkialla vallitsi sentähden suuri suru. Teatteri suljettiin, torttumuijat verhosivat sokeriporsaansa suruharsoihin, kuningas ja papit viruivat polvillaan kirkossa, kaikki surivat ja murehtivat, sillä eihän Johanneksen saattanut käydä paremmin kuin muidenkaan kosijoiden.
Illalla valmisti matkatoveri suuren maljallisen punssisekoitusta ja kehoitti Johannesta olemaan hyvällä tuulella ja juomaan prinsessan maljan. Mutta kun Johannes oli juonut kaksi lasia, tuli hänen niin uni, etteivät silmät pysyneet auki, hän nukkui siihen paikkaan. Hiljaa nosti matkatoveri hänet silloin tuolilta ja laski hänet sänkyyn, mutta pimeän yön tultua otti hän ne suuret siivet, jotka oli joutsenesta hakannut, ja sitoi ne omaan selkäänsä. Vanhan akan lahja tuli niinikään hyvään tarpeeseen: hän pisti taskuunsa tukevimman vitsan, avasi sitten ikkunan, lentää loikautti kaupunkiin, suoraa päätä linnaan ja vetäytyi kippuraan istumaan juuri prinsessan makuukamarin ikkunan alle.
Kaupungissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kellon lyödessä neljännestä vaille kaksitoista avautui äkisti ikkuna, ja prinsessa lensi ulos. Hänen yllään oli suuri valkoinen viitta, selässä pitkät mustat siivet ja hän kiiti kaupungin päällitse suurelle vuorelle päin, joka oli kaukana kaupungin takana. Matkatoveri tekeytyi näkymättömäksi niin ettei häntä laisinkaan saattanut erottaa, seurasi prinsessaa ja piiskasi häntä vitsallaan niin että veri tirsui esiin. Hei vain sitä lentoa ilmojen halki, kun tuuli tarttui prinsessan viittaan, levitti sen suureksi purjeeksi liehumaan ja kuu paistoi sen läpi.
"Kylläpä nyt tulee rakeita! Kylläpä nyt tulee rakeita!" vaikeroi prinsessa joka kerta kun vitsa häneen sattui, mutta se selkäsauna teki hänelle aika hyvää. Vihdoin hän saapui vuorelle ja koputti. Olisi luullut ukkosen käyvän, kun vuori avautui ja prinsessa suhahti sisään, mutta matkatoveri seurasi, sillä olihan hän näkymätön, kukaan ei saattanut häntä erottaa. He tulivat pitkään, pitkään käytävään, jonka seinät säihkyivät ja räiskyivät, sillä tuhannet tulenkarvaiset, mulkosilmäiset hämähäkit juoksentelivat ylös alas muuria.
Sitten he tulivat suureen saliin, joka oli rakennettu kullasta ja hopeasta, seinillä hohti jättiläiskokoisia, sinisiä ja punaisia kukkasia, mutta niitä kukkasia ei ollut hyvä poimia, sillä varsina oli iljettäviä, myrkyllisiä käärmeitä ja kukkasina tulisia liekkejä, jotka pursuivat käärmeiden kidasta. Koko katto oli täynnä kiiltomatoja ja taivaansinisiä yölepakkoja, jotka räpyttelivät ohuita siipiään. Näytti se kovin kummalliselta! Keskellä lattiaa oli valtaistuin, jota kannatti neljä hevosen luurankoa. Valjaat niiden selässä olivat tehdyt tulipunaisista hämähäkeistä, itse valtaistuin oli maidonkarvaisesta lasista, ja istumapatjoina oli pieniä, mustia hiiriä, jotka pureskelivat toistensa häntiä. Katos valtaistuimen päällä oli ruusunpunaista hämähäkinverkkoa, täynnä pieniä, herttaisia kärpäsiä, jotka kimmeltelivät kuin jalokivet. Keskellä valtaistuinta istui ruma, vanha peikko, päässä kruunu ja kädessä valtikka. Hän suuteli prinsessan otsaa, istutti hänet rinnalleen kallisarvoiselle valtaistuimelle, ja nyt alkoi soitto helistä. Suuret mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua ja pöllö paukutteli omaa vatsaansa, sillä rumpua ei ollut. Hullunkurinen se konsertti oli.
Pikkuruikkuiset tontut tanssivat pitkin salia virvatuli tuikkien hiippalakissa. Ei kukaan saattanut nähdä matkatoveria, hän oli asettunut valtaistuimen taakse ja kuuli ja näki kaikki mitä tapahtui. Jo astui hoviväkikin saliin, hienoilta ja ylhäisiltä he kaikki näyttivät, mutta kun likemmin rupesi tarkastamaan, niin kyllä huomasi mitä he oikeastaan olivat: luudantynkiä, joiden neniin peikko oli pistänyt kaalinpäitä. Sitten hän oli loihtinut niihin elämää ja puettanut ne koreisiin vaatteisiin. Mutta vähät siitä, eihän tällä hoviväellä ollut muuta tekemistä kuin olla salin koristeena.
Kun vähän aikaa oli tanssittu, kertoi prinsessa peikolle, että oli ilmaantunut uusi kosija, ja kysyi mitä hän huomenna ajattelee, kun kosija tulee linnaan.
"Kuuleppas!" sanoi peikko, "minä tiedän! Ota jotakin oikein helppoa, niin hän ei keksi sitä. Ajattele toista kenkääsi. Sitä ei hän arvaa. Paneta sitten häneltä pää poikki ja muista, kun huomenna tulet luokseni, tuoda minulle hänen silmänsä, sillä ne minä tahdon syödä suuhuni!"
Prinsessa niiasi syvään ja lupasi muistaa silmät.
Peikko avasi sitten vuoren, ja prinsessa lensi kotiin, mutta matkatoveri lensi hänen kintereillään ja piiskasi häntä niin, että prinsessa vain voihki ja valitteli raesadetta. Hän lensi minkä pääsi ja livahti vihdoin sisään makuukamarinsa ikkunasta, mutta matkatoveri riensi takaisin majataloon, missä Johannes vielä nukkui, irroitti siipensä ja pani levolle. Olisi sitä vähemmästäkin voinut väsyä.
Kun Johannes varhain aamulla heräsi, nousi matkatoverikin ja kertoi yöllä nähneensä niin kummallista unta prinsessasta ja hänen toisesta kengästään. Hän kehotti Johannesta kysymään eikö prinsessa vain ollut ajatellut toista kenkäänsä.
Vuoressahan hän oli kuullut sen asian peikon omasta suusta, mutta ei hän tahtonut kertoa Johannekselle yöllisestä retkestään, kehotti häntä vain kysymään eikö prinsessa ollut ajatellut toista kenkäänsä.
"Samahan se on mitä minä kysyn", sanoi Johannes, "ehkä sinun unesi puhuu totta. Minä olen kun olenkin aina luottanut siihen, että Jumala pitää murheen minusta. Varmuuden vuoksi sanon sinulle kuitenkin hyvästi, sillä jos minä arvaan väärin, en koskaan enää näe sinua!"
Sitten he suutelivat toisiaan, ja Johannes läksi linnaan.
Koko sali oli täpösen täynnä ihmisiä, tuomarit istuivat nojatuoleissa, pään alla untuvatyynyt, sillä heillä oli paljon päänvaivaa. Vanha kuningas nousi ja kuivasi silmiään valkoiseen nenäliinaan.
Prinsessa astui saliin, hän oli vielä kauniimpi kuin eilen, tervehti herttaisesti kaikkia, ojensi Johannekselle kätensä ja virkkoi: "huomenta nyt!"
Johanneksen piti sitten arvata mitä hän oli ajatellut, Herranen aika kuinka lempeästi hän Johannekseen katsoi, mutta samassa hetkessä, jolloin hän kuuli sanan "kenkä", kävi hän kalman kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Johannes oli kun olikin arvannut oikein, sille ei mahtanut mitään.
Huh hei sentään kuinka vanha kuningas tuli iloiseksi! Hän heitti kuperkeikkaa jotta helisi, ja kaikki kansa taputti käsiään sekä kuninkaalle että Johannekselle, joka ensi kerran oli arvannut oikein.
Matkatoveri iloitsi ja riemuitsi, kun hän kuuli että kaikki oli käynyt hyvin; mutta Johannes pani kätensä ristiin ja kiitti hyvää Jumalaa, joka varmaan vastakin auttaa häntä. Seuraavana päivänä piti taaskin arvattaman.
Ilta kului samalla lailla kuin eilinenkin. Kun Johannes oli nukkunut, riensi matkatoveri prinsessan perässä vuoreen ja piiskasi häntä vielä pahemmin kuin viime kerralla, sillä hänellä oli nyt matkassa kaksi vitsaa. Kukaan ei nähnyt häntä, ja hän kuuli kaikki.
Prinsessa päätti ajatella hansikastaan, ja sen kertoi matkatoveri muka unena Johannekselle. Johannes osasi siis nytkin oikeaan, ja linnassa syntyi suuri ilo ja riemu.
Koko hovi heitti kuperkeikkaa, kuten kuningas oli tehnyt ensi kerralla; mutta prinsessa pani sohvalle pitkäkseen eikä tahtonut puhua sanaakaan.
Kaikki riippui nyt kolmannesta kerrasta: jos Johannes arvaa oikein, saa hän kauniin prinsessan ja perii kuninkaan kuoltua koko valtakunnan; jos hän arvaa väärin, menettää hän henkensä ja peikko syö hänen kauniit siniset silmänsä.
Illalla meni Johannes aikaiseen levolle, luki ehtoorukouksensa ja nukkui rauhallisesti; mutta matkatoveri sitoi siivet selkäänsä, köytti sapelin vyölleen, otti mukaansa kolme vitsaa ja lensi linnaan.
Yö oli sysimusta, myrsky raivosi niin että tiilet irtaantuivat katoista, ja puut, joitten oksilla luurangot roikkuivat, taipuivat kuin ruo'ot tuulessa; salamoja sinkoili lakkaamatta, koko yö kului ainoana ukkosen jyrinänä. Äkkiä avautui ikkuna, ja prinsessa lensi ulos. Hän oli kalman kalpea ja nauroi rajuilmalle. Se ei hänen mielestään ollut tarpeeksi tuima, hänen valkea viittansa hulmusi purjeena ilmassa, mutta matkatoveri ruoski häntä kolmella vitsallaan niin että veri tippui maahan eikä hän lopulta tahtonut päästä minnekään. Vihdoin viimein hän saapui vuorelle.
"Kuinka siellä sataa ja tuulee", sanoi hän; "en ikinä ole ollut tällaisessa ilmassa."
"Taitaa tulla liian paljon hyvää", sanoi peikko.
Prinsessa riensi sitten kertomaan, että Johannes toisellakin kertaa oli arvannut oikein. Jos hän vielä huomenna suoriutuu samalla tavalla, niin on hän päässyt voitolle, eikä prinsessa koskaan enää saa tulla vuoreen, ei hän koskaan enää saa tehdä sellaisia taikatemppuja kuin tähän asti. Hän oli kovin suruissaan.
"Ei hän arvaa oikein", lohdutti peikko. "Kyllä minä keksin sellaisen asian, jota ei hän koskaan ole ajatellut! Taikka on hän suurempi noita kuin minä. Mutta nyt pidetään lystiä!" ja sitten hän tarttui prinsessan käsiin, ja he kieppuivat kilpaa tonttujen ja männinkäisten kanssa pitkin salia. Punaiset hämähäkit juoksentelivat iloisesti ylös alas seinää ja tulikukkaset näyttivät säihkyvän.
Pöllö löi rumpua, lampaankaritsat määkivät ja mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua. Tanssiaiset olivat kerrassaan hauskat!
Kun he olivat tarpeekseen tanssineet, täytyi prinsessan palata linnaan, jottei häntä kaivattaisi. Peikko lupasi lähteä saattamaan, sitenhän he saisivat olla yhdessä vielä vähän aikaa.
He läksivät liikkeelle rajuilmaan, ja matkatoveri antoi vitsojensa paukuttaa heidän selkänahkaansa. Eipä peikkokaan koskaan ollut nähnyt tällaista raesadetta. Linnan edustalla sanoi hän prinsessalle hyvästi ja kuiskasi samassa hänen korvaansa: "ajattele minun päätäni", mutta matkatoveri kuuli hänen sanansa, ja samalla hetkellä, jolloin prinsessa suhahti sisään makuukamarinsa ikkunasta ja peikko aikoi kääntyä paluumatkalle, kävi hän kiinni hänen pitkään mustaan partaansa ja hakkasi sapelilla poikki hänen ruman päänsä hartioita myöten. Se kävi niin pian, ettei peikko ehtinyt pelästyäkään. Ruumiin viskasi matkatoveri veteen kaloille, mutta pään hän vain kastoi veteen, köytti sen sitten silkkiseen nenäliinaansa, vei sen majataloon ja pani levolle.
Seuraavana aamuna antoi hän Johannekselle mytyn, mutta kielsi häntä avaamasta sitä ennenkuin prinsessa kysyi mitä hän oli ajatellut.
Linnan suureen saliin oli kokoontunut niin paljon kansaa, että he seisoivat likistyksissä kuin oljet lyhteessä. Raatiherrat istuivat tuoleissaan, pään alla pehmeät tyynyt, ja vanha kuningas oli pukeutunut uusiin vaatteisiin, kultakruunu ja valtikka olivat kiillotetut kirkkaiksi, näytti oikein komealta; mutta prinsessa istui kalpeana mustissa vaatteissa, ikäänkuin hän olisi aikonut hautajaisiin.
"Mitä minä olen ajatellut?" virkkoi hän Johannekselle. Tämä irroitti silloin nenäliinan solmut ja pelästyi itsekin, kun näki kauhean peikonpään. Kaikki ihmiset säpsähtivät, sillä se oli niin hirmuisen näköinen, mutta prinsessa istui liikkumattomana kuin kivipatsas eikä saanut sanaa suustaan. Vihdoin viimein hän nousi ja ojensi Johannekselle kätensä, sillä olihan hän arvannut oikein. Katsomatta oikealle tai vasemmalle huokasi hän syvään: "nyt sinä olet minun herrani! Tänä iltana vietämme häitä!"
"No se käy aivan minun mieleni mukaan!" huudahti vanha kuningas, "juuri niin minäkin tekisin!"
Koko kansa huusi eläköön, musiikki soitti kaduilla, kellot soivat, ja torttumuijat ottivat pois suruharsot sokeriporsaistansa, sillä nyt oli ilon ja riemun aika.
Keskelle toria kannettiin kolme suurta, paistettua härkää, jotka olivat täytetyt hanhilla ja kanoilla. Kuka hyvänsä saattoi mennä leikkaamaan itselleen kimpaleen. Suihkulähteet ruiskuttivat makeinta viiniä, ja jos meni leipurilta ostamaan killingin rinkeliä, sai kaupanpäällisiksi kuusi suurta pullaa, ja niissä pullissa oli rusinoita.
Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu, sotamiehet panivat tykit paukkumaan ja pojat ampuivat nallipyssyillä, linnassa syötiin ja hypättiin. Kaikki kauniit, ylhäiset herrat ja naiset tanssivat, ja kauas saattoi kuulla kuinka he lauloivat:
"Tässä niin moni sorja neito pyörii ympäri permannon, rumpalimarssi, raiu, kaiu, käänny, kukka karkelon. Hei heipparalla, ettei kestä kengät alla!"
[Runot Otto Mannisen suomentamat.]
Mutta prinsessahan yhä oli noita eikä ensinkään pitänyt Johanneksesta. Tämä johtui äkkiä matkatoverin mieleen ja sentähden antoi hän Johannekselle kolme joutsenen sulkaa ja pienen pullollisen tippoja. Sitten hän käski Johanneksen toimittaa morsiusvuoteen viereen suuren vesiammeen: kun prinsessa yrittää nousta sänkyyn, pitää hänen työntää hänet ammeeseen ja kastaa hänet veteen kolme kertaa. Sitä ennen ovat joutsenen sulat ja tipat kuitenkin heitettävät veteen. Kun tämä kaikki on tehty, pääsee prinsessa noituudesta ja rupeaa rakastamaan sulhastaan.
Johannes teki niinkuin matkatoveri oli neuvonut. Kun hän upotti prinsessan veteen, parkasi hän pahasti ja päristeli suurena, sysimustana joutsenena hänen käsissään, silmät kiiluen päässä; mutta kun Johannes toisen kerran nosti häntä vedestä, oli joutsen jo käynyt valkoiseksi, paitsi että kaulassa vielä oli musta rengas. Johannes rukoili hartaasti Jumalaa ja upotti linnun kolmannen kerran veteen. Samassa silmänräpäyksessä muuttui se kauniiksi prinsessaksi. Hän oli entistäänkin ihanaisempi ja kiitti kyynelsilmin Johannesta siitä että oli päässyt noituudesta vapaaksi.
Seuraavana aamuna tuli vanha kuningas ja koko hänen hovinsa onnittelemaan nuorta paria, ja onnittelua kesti pitkin päivää. Kaikkein viimeiseksi tuli matkatoveri, sauva kädessä ja laukku selässä. Johannes suuteli häntä moneen kertaan ja pyysi häntä jäämään luokseen, olihan koko hänen onnensa matkatoverin ansio. Mutta matkatoveri ravisti päätään ja virkkoi lempeällä, ystävällisellä äänellä: "ei, minun tehtäväni on nyt lopussa. Olen vain maksanut velkani. Muistatko sitä kuollutta miestä, jolle pahat ihmiset tahtoivat tehdä kiusaa? Sinä annoit kaikki mitä sinulla oli hankkiaksesi hänelle haudan lepoa. Se kuollut olen minä!"
Ja samassa hän hävisi.
Häitä kesti kokonaisen kuukauden. Johannes ja prinsessa rakastivat toisiaan suuresti, ja vanha kuningas eli vielä kauan tyytyväisenä ja onnellisena. Hänen pienet lapsenlapsensa saivat ratsastaa hänen polvellaan ja pitää hänen valtikkaansa leikkikalunaan; mutta Johannes oli koko valtakunnan kuningas.