Satuja ja tarinoita I

by H. C. Andersen

ONNETTAREN KALOSSIT,

I. Alku.

Köpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens Nytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin pitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen. Toiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat mitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy, ja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin puhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana kuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin kiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja molemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan vanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan. Oikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.

Puhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain hetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut mitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura juttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet, kepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi naista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he olivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai leskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät he olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot, heidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa rohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut itse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö, jonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi näytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina itse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän tietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.

He kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän kertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle rehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi asia oli vielä toimittamatta.

"Niin", virkkoi hän, "voinhan minä kertoa, että tänään on syntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit, jotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se ominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy siihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka toivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä, ja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!"

"Kyllä kai!" sanoi Surutar. "Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja siunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!"

"Mitä sinä puhutkaan!" sanoi toinen naisista. "Nyt minä jätän ne tähän ovelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!"

Siihen se keskustelu päättyi.

II. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.

Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.

"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"

Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat. Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä, mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.

"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet kilven yöksi kadulle!"

Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.

"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"

Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa. Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka tämä mies on.

"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.

"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.

"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.

"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle Christianshavniin".

Miehet katsoivat häneen pitkään.

"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että luulisi suossa kävelevänsä!"

Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä käsitti.

"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt, kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"

Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli näkyviin.

"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.

Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta. Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen Hallanninharju.

"Joko tämä nyt on niinsanottua Fata Morganaa, taikka minä olen päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa tämä on!"

Hän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli kadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat olivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.

"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!" huokasi hän, "enkä minä kuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä en näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia ja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin rouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti jaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat ylhäälläkään!"

Hän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.

"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä ole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten Roskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei pääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton tuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan sairas!"

Hän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se oli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti holsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa, laivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta. Miehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä laisinkaan huomanneet tulijaa.

"Anteeksi!" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan. "Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun pitäisi päästä Christianshavniin!"

Nainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän vierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja käänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että puvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni että vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se tuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.

Oikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja mietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.

"Onko se tämän päivän iltalehti?" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun näki emännän liikuttelevan suurta paperia.

Emäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle kuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä näköalaa Kölnin kaupungista.

"Se on hyvin vanha!" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään näin vanhan kapineen. "Mutta mistä olettekaan saaneet tuon harvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko juttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat revontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin syntyy!"

Ne, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat häneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti päänsä ja virkkoi vakavana: "te olette varmaan ratki oppinut mies, monsieur!"

"Enpä laisinkaan!" vastasi oikeusneuvos. "Tiedänhän minä tietysti yhtä ja toista kuten sivistyneen tulee!"

"Modestia ['Vaatimattomuus'] on kaunis avu!" virkkoi mies, "tahtoisin vain puheeseenne lisätä mihi secus videtur [latinaa, merkitsee: 'minusta se on toisin'], mutta luovun kyllä judiciumistani [mielipiteestäni]!"

"Rohkenenko kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oikeusneuvos.

"Minä olen pyhän raamatun bachalaureus [kandidaatti]!" vastasi mies.

Enempää ei oikeusneuvos kysellyt, miehen arvonimi ja puku olivat täydellisesti sopusoinnussa. Varmaan, päätteli oikeusneuvos, tämä on vanha koulumestari, kummallinen otus, jommoisia vielä voi tavata siellä täällä Jyllandissa.

"Tämä ei ole locus docendi eli opettamisen paikka", alkoi mies, "mutta minä pyytäisin, että te kuitenkin vaivautuisitte puhumaan! Varmaan te olette paljon lukenut klassillisia auktoreja!"

"No niin, olenhan minä jossakin määrin!" vastasi oikeusneuvos. "Luen mielelläni vanhoja hyödyllisiä kirjoituksia, mutta pidän paljon uudemmistakin. Ainoastaan arkipäiväjuttuja minä en kärsi. Niitä tarjoaa todellisuus meille liiankin paljon!"

"Arkipäiväjuttujako?" kysyi bachalaureus.

"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme."

"Oi", hymyili mies, "niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä luetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä ja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut laskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa."

[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu kuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä leikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti: "herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat olleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme tavatakaan!" Siihen vastasi Otto Rud: "Jos vain olisi useampia sellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi sellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!">[

"En vielä ole lukenut sitä!" sanoi oikeusneuvos, "varmaan Heiberg aivan hiljan on julaissut sen!"

"Ei", vastasi mies, "ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin julkaisema!"

"Vai niin!" sanoi oikeusneuvos. "Se on hyvin vanha nimi; sehän on ensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!"

"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!" sanoi mies. Keskustelu luisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta, joka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v. 1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu luisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi likellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten merirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka oli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia kilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt niin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla bachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen yksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin rohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun keskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus latinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta ei se auttanut vähääkään.

"Kuinka te nyt jaksatte?" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta käsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli hän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.

"Kamala kauhistus, missä minä olen!" huudahti hän, ja hänen päätään huimasi, kun hän sitä ajatteli.

"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!" huusi muuan miehistä.
"Ja teidän pitää juoda kanssa!"

Kaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He täyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.

"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!" huokasi hän, mutta hänen täytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän oli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan humalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan rukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet hänen haastavan Moskovan kieltä.

Ei hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi luullut elävänsä pakana-aikana. "Tämä on totisesti elämäni kamalin hetki!" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt on paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri kun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät kiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi — putosivat kalossit hänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.

Oikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana suuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade oli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan, ja toisella puolella katua torkkui yövartia.

"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt unta?" sanoi hän. "Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa kirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!"

Parin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla Christianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja hätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta, nykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa parempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti nykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.

III. Yövartian seikkailu,

"Tuossa on totisesti kalossit!" virkkoi yövartia. "Varmaan ne ovat luutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa edessä!"

Rehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja paikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan oli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita ja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.

"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!" puheli hän itsekseen. "Nahka on kovin pehmeää!" Ne sopivat hänen jalkaansa erinomaisesti. "Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies saattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee sitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei hänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien seurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!"

Samassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat kalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu siirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse oli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut runotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa paperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:

"Ken rikas ois!"

"Ken rikas ois!" noin usein unelmoin, kun polven korkulainen olla voin. Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks, sapelivyöksi, töyhtökypäriks. Ja aika riensi, pääsin upseeriks, mut rikkaaks en — ah, jospa pääsis kerran! Mua auttoi apu Herran!

Ma istuin illan nuorna, iloiten, soi suukon neito seitsenvuotinen, sill' aartehena sadut, tarinat, mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat, mut lapselle vain kelpas tarinat, niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran, se tiedossa on Herran!

"Ken rikas ois!" viel' yhä haaveilen,
nyt seitsentoistias on neitonen,
niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois.
Jos sydämeni tarun nähdä vois,
jos hän kuin muinoin mulle hellä ois!
Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran.
Se sallimus on Herran!

Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois, näin sanoiks sydänsuruni ei ois! Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää, kevääni haaveet kertoo runo tää! Mut paras, ellet voine ymmärtää, on pysty köyhän tie, saa verta verran, sull' olkoon siunaus Herran!

Niin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut, mutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys, ne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen ne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti selvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi syvään:

"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä. Hänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja iloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt olen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin minä!"

Samassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä olihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi, mutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja halusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.

"Pahaa unta!" virkkoi hän, "mutta hullunkurista se sentään oli! Minä olin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun oli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat viemäisillään silmät päästä".

Yövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen mielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi taivaalta tähti.

"Siinä se meni!" virkkoi hän. "No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta olisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se toki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee pyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen. Valhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua. Saisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä tänne portaille kököttämään!"

Tässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua suurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan siltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka yövartian kävi!

Tunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme rautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä kulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää valon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa nopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa vielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen. Sähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa ja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen miljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman matkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä ei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta toisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja varsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä kuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä, jollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla oli.

Muutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta penikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu paljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme sanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia joutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten tohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa — totta kai sinä sen tunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman korkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan. Tämän pohjalla oli kaupunki — jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin, niin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat pehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja koko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena, tulipunaisena pallona yövartian pään päällä.

Siellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat niitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen näköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se ymmärsi sitä kuitenkin.

Yövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He keskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu. Ilma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää. He olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen muualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen taivaankappale.

Mutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin laita on.

Elottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät tuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.

"Mitä kello on? Vartia hoi!" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa ei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle, ja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui pitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies, joka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli kuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä puhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis sairashuoneelle.

Sielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi sattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista Östergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä ensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin ilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta tavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle. Mutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee liikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.

Kuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin puhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit, ja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen, ja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut kamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi niitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.

Samana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta kalossit jäivät sairaalaan.

IV. Päämomentti. Lausuntonumero. Sangen omituinen retki.

Jokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä Fredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku ei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti selkoa.

Sairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut rautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin laihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä retkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa, kuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat. Mutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.

Nuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa merkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana valvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi hänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta asiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää rautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka yövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne saattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän pisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä koskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.

"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!" virkkoi hän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri että hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit siitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä nousi tie pystyyn.

"Voi sentään, minä olen liian paksu!" virkkoi hän. "Luulin päätä pahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!"

Nyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei käynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se loppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen hyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt toivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi kaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei hänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa ehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan poikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen sitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella päästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan miestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime vuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. "Ohhoh! Veri nousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen hulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!"

Olisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen päänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin pyörryksissä.

Mutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne tulevat vielä paljoa hullummiksi!

Yö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja noutamaan.

Illalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla näytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli uusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli:

Tädin silmälasit

On kuulu viisaus tätimuorin harmaan. Hän "vanhaan aikaan" poltettu ois varmaan. Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee, jo ennalta hän ensi vuoden näkee ja vuodet kymmenet, — se konsti on, mut haastamaan hän niist' on haluton.

Mitähän ensi vuosi myötään tuo?
Mit' erikoista mulle, muille suo?
Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita?
Mut sanoilleen on muori sangen saita.
Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti.
Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti.
Hän suotta siinä kovistella koki,
olenhan mummon kultapoju toki.

"No tällä kertaa tahdon halus täyttää, sa saat mun silmälasejani käyttää", hän alkoi, "mene, minne mieles vie, enimmän missä kansaa koolla lie; siell' ota paikka, mistä hyvin näkee, ja laseillani näillä katso väkeen, niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä, kuin kortit pöydällä, — mä en sua petä, — ne näyttää, mit' on suotu millekin!"

Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin; vaan, mietin, mik' ois paikka parahin? Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi! Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi! Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan! Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan. — Siis olen tässä — esittäytä saanko, laseja tädin käyttää sallitaanko vain nähdäkseni — älkää menkö pois! — povata tokko niillä teistä vois kuin korteist' ainakin, mit' aika suo? — Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo; ma kiitokseksi kerron, mitä näen. Nyt otan peliin koko herrasväen. Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme elomme korteist' ilmi, katsokaamme. (Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.) Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan! Oh, voisittepa tulla katsomaan! Kuin herttalehtiä on julma liuta, ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta. Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa, — käy povaus koht' oikeata rataa! — — Kas tuota patarouvaa arvokasta, hän kovin suosii ruutusotilasta. Oh, tämä katselu jo pyörtää pään! Talossa tuossa paljon rahaa nään ja vierait' aina valtameren takaa. Mut rahoja niit' emme saa me jakaa. Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii! Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin; ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä, parasta luut' en vadista ma riistä. Tai teatteri? — Kuink' on suunta, maku? — Pois johtokunnan kanssa riidan haku! Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä omansa ei ois kovin sydämellä! Mä nään, mä nään… ei, siitä tuppeen suu. mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu. Ken onnellisin täällä-olevista? Se osottaa on helpoin ongelmista! Sehän on — ei, se ehkä kainostuttais, ja muita päällisiksi murehuttais! Ken elää kauimmin? — tuo herra, tuoko nainen? Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen! Povaanko lainkaan? Enkö? — En? — Jos? — En? Jos —? Vieköön se, jos itse tiedän sen! Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa! Nyt katson siis, min verran mikin luottaa mun ennusvoimaani. — Kas sitä, vuottaa ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin, ett' olen kaupalla vain kilin-kalin. Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä. Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.

Runo esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta suosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi hän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen jalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat likaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.

Runo miellytti häntä.

Sisällys antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän olisi aika mielellään tahtonut sellaiset silmälasit. Niiden avulla olisi ehkä voinut katsoa suoraan ihmisten sydämiin; se olisi ollut paljoa huvittavampaa kuin katsoa tulevan vuoden tapahtumia, sillä nehän kyllä aikoinaan saa tietää, kun sen sijaan ihmissydämen sisintä ei koskaan. "Minä ajattelen herroja ja naisia tuolla eturivissä — jos voisi kurkistaa suoraan heidän sydämiinsä. Varmaan tapaisi jonkinlaisen oviaukon ja puodin. Hei vain kuinka minun silmäni lentäisivät puodista toiseen! Tuon naisen sydämestä varmaan tapaisin muotikaupan! Tuon puoti on tyhjä, mutta siivoamisen tarpeessa. Epäilemättä löytyisi kunnollisiakin puoteja! Niin, niin, tiedän yhden puodin, jossa kaikki on kunnollista, mutta siellä on jo kauppapalvelua, se onkin sen puodin ainoa varjopuoli! Muutamista puodeista varmaan huudettaisiin: 'tehkää hyvin ja käykää sisään!' Niin, kun minä voisinkin astua sisään ja herttaisena pienenä ajatuksena lentää sydänten läpi!"

Enempää eivät kalossit tarvinneet. Koko lääkärikokelas hupeni pienen pieneksi ajatukseksi ja lähti sangen omituiselle retkelle, eturivin katselijoiden sydämiin. Ensinnä sattui hän saapumaan naisen sydämeen, mutta hän luuli paikalla tulleensa ortopediseen laitokseen. Ortopediseksi laitokseksihan sanotaan paikkaa, missä tohtori ottaa pois liikoja rustoja ihmisten jäsenistä ja tekee heitä terveiksi. Lääkärikokelas tuli siihen huoneeseen, missä luonnottomat jäsenmuodostumat kipsijäljennöksinä riippuvat seinällä. Oli kuitenkin eroa: kun potilas tulee ortopediseen laitokseen, poistetaan hänestä luonnottomat muodostukset, mutta tähän sydämeen niitä oli kerätty ja täällä niitä säilytettiin, kun sen sijaan ihmisen hyvät ominaisuudet olivat poistetut. Täällä säilytettiin ystävättärien jäljennöksiä, heidän henkisiä ja ruumiillisia puutteitaan.

Pian joutui hän toisen naisen sydämeen, mutta se oli kuin suuri, pyhä kirkko. Viattomuuden valkoinen kyyhky leijaili pääalttarin yllä. Hänet valtasi halu langeta polvilleen, mutta hänen täytyi rientää eteenpäin, seuraavaan sydämeen. Urkujen sävelet soivat yhä vielä hänen korvissaan ja hän tunsi tulleensa uudeksi, paremmaksi ihmiseksi. Hän epäili astuisiko seuraavaan pyhäkköön, hän tunsi, ettei hän ollut siihen kelvollinen. Hän tuli köyhään ullakkokamariin, jossa oli sairas äiti; avoimesta ikkunasta paistoi Jumalan lämmin aurinko, ihanat ruusut heloittivat puulaatikossa katolla, kaksi taivaansinistä lintua ylisti lapsellista iloa ja sairas äiti rukoili siunausta tyttärelleen.

Nelin ryömin kahlasi nuori mies nyt teurastajan puodissa. Se oli täpö täynnä tavaraa, lihaa; lihaa tuli vastaan, minne vain kääntyi. Se sydän kuului rikkaalle, kunnianarvoiselle miehelle, jonka nimi varmaan tavataan osotekalenterista.

Sitten joutui nuori lääkäri hänen puolisonsa sydämeen — se oli vanha, rappeutunut kyyhkyslakka. Aviomiehen kuvaa käytettiin tuuliviirinä, viiri oli yhteydessä ovien kanssa, ja nämä avautuivat ja sulkeutuivat sen mukaan kuin mies liikkui.

Nyt joutui kulkijasielu peilikabinettiin, sellaiseen, jommoisia on
Rosenborgin linnassa, mutta nämä peilit suurensivat tavattomasti.
Keskellä lattiaa istui, kuten mikäkin Dalai-Lama, asianomaisen
henkilön vähäpätöinen Minä, ihmeissään katsellen omaa suuruuttaan.

Nyt tuli kulkijasielu ahtaaseen neularasiaan, joka oli ahdettu täyteen teräviä neuloja. "Se on varmaan vanhan, naimattoman neidon sydän!" ajatteli hän, mutta hän arvasi väärin, sillä asianomainen oli nuori upseeri, mies, joka oli saanut monta kunniamerkkiä ja jolla oli sekä sydäntä että sielua, kuten sanotaan.

Aivan pyörryksissä pääsi vaivainen lääkärinkokelas ulos eturivin viimeisestä sydämestä. Hänen ajatuksiansa oli mahdoton selvittää; hän arveli, että hänen raju mielikuvituksensa oli mahtanut lennättää häntä näin hurjasti.

"Herranen aika sentään", huokasi hän, "minulla on varmaankin taipumusta hulluuteen! Mutta täällä onkin niin mahdottoman kuuma! Veri nousee päähäni!" Hänen mieleensä muistui edellisen illan tapahtumat ja kuinka hänen päänsä oli tarttunut sairaalan rautatankojen väliin. "Sieltä tämä tauti on kotoisin!" päätteli hän. "Sitä pitää ajoissa ruveta parantamaan. Sauna tekisi varmaankin hyvää. Kunpa jo olisinkin pitkänäni lavolla!"

Samassa hän makasi lavolla, mutta täysissä vaatteissaan, saappaat ja kalossit jalassa. Kuumia vesipisaroita tippui katosta suoraan hänen kasvoihinsa.

"Huijui!" huusi hän ja karkasi suinpäin alas, päästäkseen suihkukylpyyn. Saunapalvelijalta pääsi paha parahdus, kun hän näki miehen täysissä tamineissaan siellä.

Lääkärinkokelaalla oli vielä niin paljon mielenmalttia, että hän huomasi kuiskata: "olen lyönyt vetoa!" mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa, toimitti hän ensi työkseen niskaansa suuren espanjalaisen kärpäslaastarin ja selkäänsä toisen samallaisen, jotta hulluus häviäisi.

Seuraavana aamuna oli hänen selkänsä verissä. Sen verran oli hän hyötynyt Onnettaren kalosseista.

V. Kopistin muuttuminen.

Tietysti emme vielä ole unohtaneet yövartiaa. No niin, yövartia muisti vihdoin kalossit, jotka oli löytänyt ja vienyt jalassaan sairashuoneelle. Hän nouti ne pois, mutta kun ei luutnantti eivätkä muutkaan sen kadun asukkaat tunnustaneet niitä omikseen, vei hän ne poliisikamariin.

"Ihan ne ovat kuin minun kalossini!" virkkoi eräs herroista kopisteista tarkastaessaan löydettyä tavaraa ja asetti ne omien kalossiensa viereen. "Tuskinpa suutarin silmä osaisi erottaa niitä toisistaan!"

"Herra kopisti!" sanoi palvelija, joka astui huoneeseen papereja kädessä.

Kopisti kääntyi puhumaan miehen kanssa, mutta kun hän oli mennyt ja kopisti taas katsahti kalosseihin, ei hän tietänyt, oikeanpuoliset vaiko vasemmanpuoliset olivat hänen omansa. "Varmaan ne, jotka ovat märät!" päätteli hän. Silloin hän kuitenkin erehtyi, sillä ne kalossit olivat Onnettaren. Mutta miksei poliisikin voisi erehtyä? Kopisti pani kalossit jalkaansa ja pisti toisia papereja taskuunsa, toisia kainaloonsa. Kotona ne olivat luettavat ja jäljennettävät. Mutta sattuipa juuri olemaan sunnuntaiaamupäivä ja kaunis ilma. Eipä olisi hullummaksi lähteä Fredriksbergiin, mietti kopisti ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Tuskinpa saattoi löytyä hiljaisempaa ja ahkerampaa ihmistä kuin tämä nuori mies. Suomme sydämestämme, että hän saa hiukan kävellä, hän istuu niin paljon, että käveleminen tekee hänelle ylen hyvää. Alussa kulki hän ajattelematta mitään, eikä kalosseilla siis ollut tilaisuutta näyttää taikavoimaansa.

Puukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi, että hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.

"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!" sanoi kopisti. "Teitä onnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä muilla on kahleet jalassa!"

"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!" vastasi runoilija. "Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette vanhaksi, saatte eläkkeen!"

"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!" sanoi kopisti. "Huvikseenhan sitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten te olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa kaikellaisia rivoja juttuja!"

Runoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään, molemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.

"Omituista väkeä nuo runoilijat!" sanoi kopisti. "Olisipa hauska syventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen varma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat! — — — Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin läpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja tuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä."

Huomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä saattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että runoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten ihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin moni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä, että runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää kiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi on puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun arkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut. Ja tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.

"Tätä ihanaa ilmaa!" sanoi hän. "Kun sitä hengitän, muistuvat täti Lonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme, niitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa neitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa tai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit lemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin kuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala sieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö oli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta kevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen kaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin, sitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään ainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka muut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin, niin!" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. "Mitä kummia, mikä minun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista! Kevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että suloista!" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. "Nämä johtavat ajatukset toisaalle!" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä lehteä. "Sibrith rouva, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä näytöksessä", luki hän. "Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani. Olenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? Seikkailu vallilla eli suuri rukouspäivä, ilveily. — Mutta mistä minä olen saanut sen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!" Niin, se oli teatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan ollut kohtelias. "Niin! niin!" puheli kopisti ja istuutui penkille. Hänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin vaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli pieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa enemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä satua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot lehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän taistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme. Ilma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se taipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman syleilyyn. "Valo minua puettaa ja koristaa!" sanoi kukkanen; "mutta ilma sallii sinun hengittää!" kuiskasi runoilijan ääni.

Vieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat pärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä miljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen. Niiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan niinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien korkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta, joka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. "Minä nukun ja näen unia", hymyili hän; "kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi ihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on pelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän kaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa mielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin virkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin varmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus ennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja kaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä näyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei se ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi", huokasi hän suruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle. "Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen taito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä tahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi pieneksi leivoseksi!"

Samassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet muuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi ja hymyili itsekseen: "no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta, mutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;" ja hän lensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta, sillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä jotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan eivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli halunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla pieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset ominaisuutensa.

"Tämä on aika hauskaa", puheli hän, "päivällä minä istun poliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani lentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi totisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!"

Hän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita heinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat suurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.

Äkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu esine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki, jonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin alle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi. Ensi hädässään huusi hän ääneen: "sinä hävytön nulkki! Minä olen poliisikamarin kopisti!" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta piipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.

Puukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen olivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he koulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä, ja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden varrella.

"Hyvä, että tämä kaikki on unta!" puhui kopisti, "muuten minä totisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen leivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä muutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on, varsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää kuinka tämä seikkailu päättyy!"

Pojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava, hymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt siitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta nimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä, ja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla. "Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!" lisäsi hän ja hymyili suurelle, vihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan komeassa messinkihäkissä. "Tänään on Papupojan syntymäpäivä!" virkkoi rouva typerän lapsellisesti, "sentähden on pieni peltolintu tullut onnittelemaan!"

Papupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin. Sen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli kuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua laulamaan.

"Kirkuja!" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin peitteeksi.

"Piipii!" huokasi kanarialintu. "Sitä hirveää lumisadetta!" ja vaikeni siihen huokaukseensa.

Kopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin aivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana. Ainoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka usein kuului aika hullunkuriselta, oli: "ei, nyt ollaan ihmisiä!" Muuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun viserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti toveriansa erittäin hyvin.

"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!" lauloi kanarialintu. "Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin yli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit nyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne kertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja."

"Ne olivat villejä lintuja!" vastasi papukaija, "niillä ei ollut minkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! — Mikset sinä naura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin kelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa nauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn teltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja villien yrttien vilvoittavia mehuja?"

"Muistan kyllä!" vastasi papukaija, "mutta paljoa parempi minun on täällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että minulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! Sinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot ja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita asioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden viskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla, sillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani ja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!" visersi kanarilintu. "Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi, missä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon välähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan kasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!"

"Heitä jo tuo ruikutus!" sanoi papukaija. "Sano jotakin, jolle voi nauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai hevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja on annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!" nauroi Papupoika ja lisäsi sukkeluuteensa: "nyt ollaan ihmisiä!"

"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu", virkkoi kanarilintu, "sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä, mutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! — ovat unohtaneet sulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!"

Kopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella. Samassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä kissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu lentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi: "nyt ollaan ihmisiä!" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja kauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen. Vihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.

Vastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki, ja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui pöydälle.

"Nyt ollaan ihmisiä!" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään ajattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän kopisti, mutta istui pöydällä.

"Jumala varjelkoon!" pääsi häneltä, "kuinka minä olen joutunut tänne ja tänne nukkunut! Mutta minä olenkin nähnyt levottomia unia. Hullutusta koko juttu!"

VI. Kalossien paras vaikutus.

Varhain seuraavana aamuna, kun kopisti vielä makasi sängyssään, koputettiin oveen. Samassa kerroksessa asuva naapuri, papiksi lukeva nuori ylioppilas, tuli huoneeseen.

"Lainaappas minulle kalossisi", sanoi hän, "puutarhassa on märkää, mutta aurinko paistaa niin kauniisti, tekisi mieleni vetää siellä muutama savu".

Hän pani kalossit jalkaansa ja oli pian puutarhassa. Siellä kasvoi yksi luumu- ja yksi päärynäpuu. Mutta niinkin pientä puutarhaa pidetään oikeana paratiisina, kun se on keskellä Köpenhaminaa.

Ylioppilas asteli edestakaisin käytävää. Kello oli vasta kuusi, kadulta kuului postitorven toitotus.

"Oi, matkustaminen, matkustaminen", puhkesi hän puhumaan, "se on toki ihaninta maailmassa! Se on toiveitteni korkein määrä! Silloin talttuisi tämä levottomuus, joka minua alituisesti kalvaa. Mutta kauas minä tahtoisin! Tahtoisin nähdä ihanan Schweizin, matkustaa Italiassa ja…"

Niin, hyvä oli, että kalossit paikalla vaikuttivat, sillä muuten olisi hänen matkustuksensa käynyt liian rasittavaksi sekä hänelle itselleen että meille muille. Hän matkusti. Hän kulki keskellä Schweiziä, kahdeksan muun matkustajan kanssa sullottuna samoihin matkavaunuihin. Hänen päätään särki, niskassa oli painostava tunne, ja veri oli pakkautunut jalkoihin, jotka olivat paisuneet niin että saappaat ahdistivat. Hän ei nukkunut eikä ollut valveella, hän vaappui jonkinlaisessa horrostilassa. Hänen oikeassa povitaskussaan oli pankkiosoitus, vasemmassa passi, ja pieneen nahkakukkaroon rinnalle oli neulottu muutamia ranskalaisia kultarahoja. Jokainen uni julisti, että joku näistä kalleuksista oli hukkunut, ja sentähden karkasi hän tuontuostakin kuumeentapaisesti pystyyn ja käsi piirsi heti ensi työkseen kolmion oikealta vasemmalle ja sitten ylös rinnalle koettaakseen olivatko kalleudet tallella. Sateenvarjot, kepit ja hatut kiikkuivat verkossa matkustajien päitten päällä, suuresti tärvellen näköalaa, joka oli erittäin mahtava. Hän koetti tirkistää ikkunaan, ja sydän yhtyi lauluun, jonka vähintäin yksi tunnettu runoilija on Schweizissä sepittänyt, kuitenkaan julkaisematta sitä:

Niin kaunista, kuin sydän konsaan suo,
Montblanc on hohtava huippu tuo!
Jos kauan vain rahat riittää vois,
ah, täällä mun hyvä olla ois!

Suurena, vakavana, mustanpuhuvana seisoi luonto ympärillä. Kuusimetsät näyttivät vain pieniltä kanervapäistäreiltä korkeilla kukkuloilla, joitten huiput hukkuivat pilviin; rupesi satamaan lunta; kylmä tuuli puhalsi.

"Oijoi!" huokasi hän, "olisimmepa alppien toisella puolella, niin olisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin levoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi, kun olisinkin toisella puolella!"

Samassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän oli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana kultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä missä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt ystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat lapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa tien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko kauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: "oi ihana Italia!" mutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen kumppaneistaan.

Tuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä, turhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat armottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot eivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin luurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja vain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois syöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa, ei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat mitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin — niin, lähde vain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea kertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin, mutta — vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan yösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä paljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.

Tie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi käyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle. Pihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä, reippain heistä oli kuin "nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt täysi-ikäiseksi" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat olivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä kädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä esiin puhjennut kurjuus. "Eccelenza, miserabili!" vaikeroivat pojat ja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan paljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet suljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt, muurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa — ja sitä katkua!

"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!" virkkoi muuan matkustajista, "siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!"

Ikkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin kuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat valitukset: "miserabili, Eccellenza!" Seinät olivat täynnä matkustajain kirjoituksia, puolet moittivat bella Italiaa.

Jo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella öljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet munat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli sivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.

Yöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista valvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin ylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket ynisivät ja pistivät, miserabilit valittivat unissaan pihamaalla.

"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!" huokasi ylioppilas, "kunhan ihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu yksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle. Hetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa; niin, parempaa, parasta — mutta mitä se on, ja mistä sen löydän? Pääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen päämäärän, onnellisimman kaikista!"

Ja samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona. Pitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa ruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta. Hänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä kiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi kerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.

Kuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään mustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä olento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:

Väkevä kuolo, sydän kammostuu sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu. Murtuuko toivon taivas-tikapuu, kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?

Syvimmän tuskamme muut harvoin ties! Sa, joka yksin olit loppuun saakka, elämä paljon raskahamp' on ies kuin arkullasi mullan musta taakka!

Kaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen oli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan kuollutta.

"Katso nyt", sanoi Surutar, "mitä onnea tuottivat kalossisi ihmiskunnalle?"

"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!" vastasi Onnetar.

"Oi ei!" sanoi Surutar; "hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu! Hänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen oli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!"

Ja Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni lopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin. Varmaan hän on ottanut ne omikseen.