SATAKAUNO.
Kuuleppas nyt!
Maalla, ihan likellä tietä oli pieni talo — varmaan sinä joskus itsekin olet sen nähnyt! Ympärillä oli pieni puutarha ja maalattu aita; pientareella aivan likellä aitaa, keskellä kauneinta vihreää nurmea kasvoi pieni satakauno. Aurinko paistoi siihen yhtä lämpöisesti ja kauniisti kuin suuriin, komeisiin puutarhakukkiin, ja se kasvoi ja varttui. Eräänä aamuna oli se puhjennut täyteen kukkaan, häikäisevän valkoiset lehdet ympäröivät sädekehänä pientä pyöreää aurinkoa, joka oli keskellä. Ei kukkanen tullut ajatelleeksikaan, ettei kukaan ihminen ollut sitä ihailemassa ja että se oli vain köyhä, halpa kedon kukka; ei, se oli tyytyväinen kohtaloonsa, käänsi kasvonsa lämmintä aurinkoa kohti, katseli sen loistoa ja kuunteli leivosta, joka viserteli ilmassa.
Pieni satakauno oli niin onnellinen, aivan kuin olisi ollut suuri pyhäpäivä, ja kuitenkin oli vain maanantai; kaikki lapset olivat koulussa; mutta sillaikaa kun he istuivat penkeillään oppimassa, istui kukkanenkin vihreässä varressaan oppimassa: lämmin aurinko, koko luonto ympärillä opetti sille Jumalan hyvyyttä, ja pieni leivo lauloi niin selvään ja niin kauniisti ilmoille kaikki, mitä hiljaa liikkui satakaunon mielessä. Ja kukkanen katseli jonkinlaisella kunnioituksella onnellista lintua, joka osasi laulaa ja lentää, mutta se ei kuitenkaan ensinkään surrut, ettei se itse osannut.
"Minähän näen ja kuulen!" ajatteli satakauno, "aurinko paistaa minuun ja tuuli suutelee minua. Minä olen sentään kovin onnellinen!"
Aidan sisäpuolella seisoi monta ylpeää, ylhäistä kukkaa. Jota vähemmän niissä oli lemua, sitä enemmän ne koreilivat. Pionit pöyhistivät lehtiään tullakseen suuremmiksi kuin ruusut, mutta koko ei suinkaan aina ole arvon määrääjänä! Tulpanien värit olivat erinomaisen kauniit, ja ne osasivatkin seisoa kenossa kauloin, jotta niitä oikein katseltaisiin. Ne eivät kiinnittäneet vähääkään huomiota nuoreen satakaunoon aidan takana, mutta sen sijaan katseli satakauno niitä ja ajatteli: "kuinka ne ovat rikkaat ja kauniit! varmaan tuo sorja lintu lentää niitä tervehtimään! Jumalan kiitos, että minä seison näin likellä, niin saan nähdä koko komeuden!" Mutta juuri kun satakauno näitä ajatteli, kuului "kvirrevit!" ja leivonen tulla löyhytteli, mutta ei se lentänyt pioneja ja tulpaneja tervehtimään, vaan nurmeen se lensi, suoraan köyhän satakaunon luo, joka pelästyi ja ilostui niin, ettei se tietänyt mitä ajatella.
Pieni lintu hyppeli kukkasen ympärillä ja lauloi: "kuinka nurmi on pehmeää, ja mikä herttainen pieni kultasydän, hopeahelma kukka täällä kasvaa!" Keltainen piste keskellä kukkaa oli todella kuin kulta, ja pienet lehdet ympärillä paistoivat häikäisevän valkoisina.
Ei saata sanoin kuvata kuinka onnellinen pieni satakauno oli! Lintu suuteli sitä nokallaan, lauloi sille ja lensi sitten takaisin siniseen ilmaan. Kului hyvän aikaa ennenkuin kukkanen pääsi takaisin tajuihinsa. Kainostellen, ylen onnellisena katsahti se puutarhakukkiin; olivathan ne nähneet mikä kunnia ja autuus oli tullut sen osaksi, täytyihän niiden käsittää kuinka iloinen se oli. Mutta tulpanien ryhti oli entistä ylpeämpi ja niiden kasvot olivat tavattoman terävät ja punaiset, sillä niitä oli harmittanut. Pionit olivat oikeita paksupäitä. Huu! onneksi ne eivät osanneet puhua, sillä kyllä satakauno silloin olisi saanut kuulla kunniansa. Pieni kukka parka kyllä näki, että ne olivat huonolla tuulella, ja se siihen kovasti koski. Samassa tuli puutarhaan tyttö, kädessä suuri, terävä, kiiltävä veitsi. Hän astui suoraa päätä tulpanien joukkoon ja rupesi leikkelemään niitä poikki. "Uh!" huokasi pieni satakauno, "tämähän on kauheaa, nyt ne ovat mennyttä kalua!" Tyttö katosi ja vei tulpanit mukanaan. Satakauno iloitsi siitä, että se seisoi aidan takana nurmessa, pienenä, köyhänä kukkana. Oikein se kiitti Jumalaa, ja kun aurinko laski, sulki se lehtensä, nukkui ja näki koko yön unta auringosta ja pienestä linnusta.
Seuraavana aamuna, kun kukkanen taas onnellisena ojensi valkoiset lehtensä valoa ja aurinkoa kohti, tunsi se linnun äänen, mutta sen laulu kaikui kovin surulliselta. Niin, leivosraukalla oli syytä suruun, sillä se oli otettu kiinni ja istui nyt häkissä avonaisen ikkunan luona. Se lauloi ajoista, jolloin se vapaana ja onnellisena lenteli ilmassa, lauloi nuoresta, vihreästä, viljavasta maasta, lauloi siipiensä ihanasta lennosta korkeitten ilmojen halki. Lintu raukka ei ollut hyvällä tuulella, vankina istui se häkissään.
Pieni satakauno olisi niin sydämensä pohjasta halunnut auttaa sitä, mutta millä lailla? Oli vaikea keksiä keinoa. Kukkanen miltei unohti kaiken ihanuuden ympärillään, unohti lämpöisen auringonpaisteen, unohti omien lehtiensä kauneuden. Oi, se ei saattanut muuta ajatella kuin vangittua lintua, jonka hyväksi se todella ei saattanut mitään tehdä.
Samassa tuli kaksi pientä poikaa puutarhasta; toisen kädessä oli suuri, terävä veitsi, aivan samallainen kuin se, jolla tyttö oli leikannut poikki tulpanit. He astuivat suoraan satakaunoa kohti, joka todella ei saattanut käsittää mitä he tahtoivat.
"Tästä me leikkaamme leivolle sievän turpeen!" sanoi toinen pojista ja viilsi veitsellään neliön satakaunon ympärille, niin että se jäi keskelle turvetta.
"Revi pois kukkanen!" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta, sillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös maasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti turpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.
"Ei, anna sen olla!" sanoi toinen poika, "se kasvaa siinä niin kauniisti!" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin leivon luo.
Mutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan ja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei osannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin tavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.
"Täällä ei ole vettä!" sanoi vangittu lintu. "Ovat kaikki lähteneet ulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni on polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on niin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin päiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!" ja lintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen edes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja se nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi: "pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen vihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan, jonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän vihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena! Oi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!"
"Kun voisinkin häntä lohduttaa!" ajatteli satakauno, mutta se ei osannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin paljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja vaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi rikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.
Tuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle vesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli niitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni pää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä: ei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten edellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.
Vasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun kuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan, jonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen, punaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu raukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua häkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.
Mutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun. Ei kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä lintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut lohduttaa sitä!