KUNNIAN ORJRNTAPPURATIE.
Vanhassa sadussa sanotaan: "Kunnian orjantappuratie avautui Bryde nimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta pitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen"; varmaan moni meistä lapsena on kuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut ajatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia "vaivojaan ja vastuksiaan". Satu ja todellisuus ovat niin likellä toisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan päällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän elämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.
Maailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla valokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat kunnian orjantappuratietä.
Kaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein vain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen elinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä muutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin häviää.
Me näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen "Pilvet" valavat ilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä näyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä kolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun melskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi vanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut katselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat atenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä toistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana kuin he kaikki.
Vihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä öljypuu!
Seitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka. Hänen kuoltuaan nimittäin! — katso häntä elinaikana! — hän vaeltaa näissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä harmaantaa hänen hiuksensa; — hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja yksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun repaleiksi. —
Hänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan jumalat ja sankarit.
Kuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta, kaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen samaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta koristamaan hautaa.
Palmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja muita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut ovat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti maanpakoon, hän on löydetty — karavaani likenee pientä kaupunkia, joka on tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista, karavaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät: Firdusi — päättyi kunnian orjantappuratie!
Palatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu karkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä — hän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita hänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, "Lusiadien laulaja" nälkään.
Nyt koristaa kallis muistopatsas Camoensin hautaa.
Uusi kuva!
Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä, vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty täällä vankeudessa!" — "Kuka hän on?" — "Mielipuoli!" sanoo houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin! hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus, höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.
Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman — hän löysi sen: riemun kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.
Kuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.
Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu: Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"
Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa — hän kantaa lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu — ja raivo syttyy: Johanna d'Arc, noita, poltetaan. — Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan: Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".
Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait — ne loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena, uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja talonpojan ystävä: Kristian toinen. Kova oli hänellä luonto ja kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. — Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme hänen verivelkaansa.
Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo viimeisen katseensa Hveeniin. Se on Tycho Brahe, joka nosti Tanskan nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia — hän muuttaa vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!" kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.
"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? — Griffenfeld, tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.
Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan luonnonvoimien kanssa; Robert Fulton on mies, joka luulee siihen pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy — joukko nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä: "pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden vastustuksen, laiva purjehtii — —! Höyryn sukkula muuttaa tunnit minuuteiksi maailman maiden välillä.
Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä, hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin kaikki orjantappuratien repiminen — sekin johon itse on syypää — sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille kaikille.
Kunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se joka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan paikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja Jumalan välille.
Mahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää — rohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen — kiiltävinä kuvina yömustalla pohjalla Kunnian orjantappuratien. Se ei pääty, kuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa ohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.