JUUTALAISTYTTÖ.
Köyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni juutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki muut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut ottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.
Hän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea valmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu; hänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän istui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta tarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.
"Lue kirjaasi!" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi häneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin kysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.
Hänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän opettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa; hänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja mietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille, mutta tästälähin ei se enään käy päinsä.
Opettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa tyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. "Minä en jaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka ikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!" sanoi opettaja.
Ja isä purskahti itkuun: "itse puolestani tiedän vain vähän uskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär; hänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme; minun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan välillä."
Ja pieni juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.
— — — Vuosia oli kulunut.
Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein kuunteli opetusta.
Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä; kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin, missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista, jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin, pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.
Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa, hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen, voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha, joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi vangiltaan:
"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?"
"Tiedän hyvinkin!" vastasi turkkilainen. "Koston!"
"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä lempeydellä ja hyvyydellä!"
Silloin purskahti vanki itkuun.
"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.
Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat, kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen poskiaan.
"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina: "kunnioita isääsi ja äitiäsi!"
"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme Jumalan puoleen!"
— — Ja vuodet kuluivat.
Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän kodin siunaus.
"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."
Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri, avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä, mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on — on sovinto Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' — 'hän tulee maan päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en tiedä miten se on tapahtunut —! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin Kristuksen!"
Ja hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste virtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja voimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.
"Saara raukka!" sanottiin, "työ ja valvominen on rasittanut häntä."
Hän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin hautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön paikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet haudattiin.
Ja Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin juutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät kristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin kuului julistus: "Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka sanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät kastetaan pyhällä hengellä!'"