PULLONKAULA.
Kapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa korkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat höltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja köyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä päiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes kunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula, pohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan ääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä ja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että helisi.
"Mikä sinun on laulaessasi!" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä sanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula osaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin puhumme sisällisesti. "Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät jäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa elää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et laulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei ole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun olin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi leivoseksi, suureksi leivoseksi; — ja voi sitäkin kertaa kun minä turkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin — niin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen nähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa mullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun lintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani kannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en osaa."
Ja sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään historiaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi iloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli omia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula ajatteli.
Se muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli puhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se oli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut ääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen mukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se seisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki olivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu samppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa! Maailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta Lacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta synnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy aatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.
Pian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se aavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja korotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti, eihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta, kun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan kellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen tunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä tyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä ikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin ja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima "Prima lajia", tuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta viini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään lyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki unta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä iloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin, ihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan niinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä ensinkään tunne.
Eräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty noutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun, juuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa lajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori, niin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui yhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset ja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla saattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä kuitenkaan vielä kihloissa.
Ja eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula pisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli punaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se myöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli lapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut perämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen piti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu eväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin tyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.
Molemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat — mistä he puhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti ihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin otettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät, turkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa hehkuivat kahtena punaisena ruusuna.
Isä otti täyden pullon ja korkkiruuvin — kummalliselta se tuntuu kun noin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut unohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä kuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi laseihin.
"Kihlattujen malja!" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja nuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.
"Onnea ja siunausta!" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti vielä kerran lasit: "Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa vietetään häät!" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän pullon korkealle ilmaan: "Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän, sinun ei enään pidä ketään palvella!"
Ja hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin ajatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta niin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon pienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka se siellä makasi ja mietiskeli. "Minä annoin heille viiniä ja he antavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!" Pullo ei enään saattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli heidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi pientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon ja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.
Kotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen käynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle; äiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän lähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään poikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo pantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman, vahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin pieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle; siihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista viiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät — vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; — ja niin joutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa laivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin kulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka tullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja kotiintulon maljan.
Tosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää; ja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin, "apteekkariksi"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi vatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli jälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin korkilla, sitä ruvettiin sanomaan "suureksi leivoseksi", "Petteri Jensenin leivoseksi".
Pitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin tapahtui — niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko kotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret aallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa; masto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään riittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä kirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: "Jeesuksen nimeen! me hukumme!" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan nimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin kiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli sama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen tyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja kuolinviestiä.
Laiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt sydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski, pullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen, hehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä ja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se ei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla, milloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin veivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.
Kirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua, jos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne kädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen nurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär? Niin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo tietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin ajelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus, mutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan. Ei se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut puhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.
Pullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja otettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty mitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli heitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä se varmaan oli — ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin suureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.
Aina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi yhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä että siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se joutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se ajatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa metsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä, jäähyväishuokausta.
Ja nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se olisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu rakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä puhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla ullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. "Jos minä olisin saanut olla huoneessa", arveli pullo aivan oikein, "olisin sen kyllä oppinut!"
Se pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja läpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli kantanut, se oli hukkunut pesussa.
Pullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai korkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä eikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä olisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei se nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki — se matkusti ja saapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.
"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!" sanottiin, "ja varmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!" Mutta se ei ollut rikki. Pullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut sulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa oikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli päässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se oli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se huomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin kellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka olisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä makasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein tuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän pullomme.
Puutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä riippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta oli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi kuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu kultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien katsella.
Syrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin niin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja kuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama jonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana lintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen kaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin, kuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin siltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt heloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri siellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä huvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu kaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta — ja onnellista on unohtaa.
Ihan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten morsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä kuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja käveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden joukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta kyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää ja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen — hänellä oli nimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen onnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin vanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä — niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas joutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa kaupungissa.
Pullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä ja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua ilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin soittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen kopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin alakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas laskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki ilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään voinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni, leikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan, kopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat: hurraa!
"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!" ajatteli pullo, "se on uudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa mitään kovaa vastaan!"
Ja monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha neitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä, missä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei ollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla kasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi kun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi ilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte joi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän aavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen ja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden aikana.
Pullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui sille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla, ihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.
Sitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin kanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja vallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa kestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset sitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli pullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli sellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan hyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin pienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin timantilla leikattu.
"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!" sanoi mies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä häkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota saattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi käyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja se mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se sai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka lauloi niin että helisi.
"Niin, mikä sinun on laulaessa!" sanoi pullonkaula, ja olihan se ihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, — enempää ei sen historiasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten hyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa: siellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat — eivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.
"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi morsiuskukkavihkoon!" sanoi vanha neiti, "sinä saat minulta kauniin vihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on tosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle kihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa morsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät sammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä elämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! — Puu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi kitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt on oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa näkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!"
Ja vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa ystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin, ajatteli ensi suudelmaa, — mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha neiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän ensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella oli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun korkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan tuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan — osaksi senkintähden, että se ajatteli vain itseään.