Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

VIISASTEN KIVI.

Tunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea kertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että "Holger Danske voitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa 'se suuri auringon puu' kasvaa", kuten Christen Pedersen sanoo; tunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger Danske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi Jonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei ensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle "Auringon puusta" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat ymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän aikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!

Auringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä sinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli oikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen puu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki puulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen pieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja, tekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen vihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty tai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan se auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut kaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta, sisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat olevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja pääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat elävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut nopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun latva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein suurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta oli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta myöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni tietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja ylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka kattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai tähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan avarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi nähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja niitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä kuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa viisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on niin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän tiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä maailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei sen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain puoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän hallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka aamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti kuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus valtasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon puun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon ylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa piti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja muuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät ja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä kasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui ihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja sielu — niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni? "Iankaikkiseen elämään", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui siirto? Missä elettiin ja miten? "Tuolla ylhäällä taivaassa!" sanoivat hurskaat, "sinne me menemme!" — "Sinne!" toisti viisas mies ja osoitti aurinkoa ja tähtiä. "Sinne ylös!" ja maan pyöreällä pallolla näki hän, että ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa pyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin maan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme kirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai "puhtaaksi taivaaksi" — sysimustaksi pimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman säteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu oli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä. Kuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain hiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.

Linnan salakammioissa oli maan suurin aarre: "Totuuden kirja". Lehti lehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain osittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon sanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi, että näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä enemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi vielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain valon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi lehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa kirjaa, jonka nimenä oli "Elämä kuoleman jälkeen", ei saattanut eroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; — eikö hänen täällä maan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi näkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.

Kuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli niiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän keksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi kuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän saattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen elämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen edessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa iankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea ne omasta kirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.

Viisi lasta hänellä oli, neljä poikaa — ne olivat kasvatetut niinkuin viisain isä voi lapsensa kasvattaa — ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja viisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle surua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli luonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.

Pojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun oksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia lapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon puussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä kertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta nämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä selitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä, ihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein toivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä sanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole ensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen lapsimaailmaansa. Hän puhui heille kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä, sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen painon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi timantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea muuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan "viisasten kiveksi". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään varmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen sellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä, enempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea ymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.

He pyysivät isältä tietoja kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä ja hän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan tomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa, tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me nyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja käsitetään kauneus, hyvyys ja totuus, niiden kautta niille annetaan arvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi ulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.

Näitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä ja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se myöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs; jokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi maailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä hänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan ratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten kenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin lehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.

Sisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut hänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.

"Minä ratsastan maailmalle!" sanoi vanhin; "minä tahdon kokea sen elämää ja temmeltää ihmisten joukossa; hyvyyttä ja totuutta tahdon aina noudattaa, niillä minä suojelen kauneutta. Moni asia muuttuu, kun minä tulen sinne!" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat, kuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme maailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja orjantappurapensaita.

Kaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten muillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi aisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla oli näkö, jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen silmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin; hänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet lepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä vain lasiruutu, — sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme poskesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai hymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja siinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän seurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui "Intian maalle, idän kulmalle".

Pystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista on sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat olisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat kotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät päästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka kulki kauneuden nimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli toinen tarkoitus.

Perinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaan kauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen, mutta miten niiden laita oli? hän näki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt kukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin eikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä kutsumusta. Toisin ei saattanut olla.

"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!" ajatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessään totuutta, tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään hän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino olisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi näkijän sekä etsiä että katsella totuutta, ja hyvyyttä niinikään, mutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja molempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle terveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes se kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä maailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta että hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan itseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.

"Mennyttä!" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää kohti; "mennyttä!" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin, Auringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.

"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!" sanoi toinen veljistä, "mutta 'Kuulijan' voi käydä paremmin!" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä erinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt hän oli.

Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä päätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän seurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.

Saattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen kuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän lisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli maailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat "tik, tak!" kaikki tornikellot löivät "ting, tang!" Ei, se kävi sietämättömäksi! mutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi tämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan kuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta mitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se hihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle asti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku helisi ja väitti olevansa kirkonkello. Kuulijalle kävi olo sietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa — mutta hän kuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja lörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan arvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi. Sellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja räminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan saattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle korviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo, sitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaan kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä, vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen ajatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut kehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei hän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän heitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli kaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä asioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon puussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.

"Nyt koetan minä onneani!" sanoi kolmas, "minulla on hieno nenä!" eikä se puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi tyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli runoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei hän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli muitten mieleen. "Minä vainuan!" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli tavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden valtakunnassa. "Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!" sanoi hän, "joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä. Toiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä viinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat mieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä neilikkaöljyllä — se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta meri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle katselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!" niin, sen hän sanoi; tuntui siltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa ja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen runoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.

Hän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan kodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka juoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki villit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta ja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä, syviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla minne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka kukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja suojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut ruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia ruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin huomasi sen kauneuden.

"Minä annan kukkaselle merkkini!" sanoi etana, "nyt olen sylkenyt siihen, muuta en saata tehdä!"

"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!" sanoi runoilija ja hän sepitti siitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä kuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja riikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä kaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja sanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija laulaa useita lauluja ja hän lauloi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä ja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä kärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla merellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla toisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän riensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja kaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa; hän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee enkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru tietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella niin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä kodin, — kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.

Kun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään laulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan kateudesta. "Minun osakseni", sanoi se, "olisi suitsutuksen pitänyt tulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi maailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin hankkia siitä todistajat!"

Mutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja vaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt, niin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat unohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!

"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten muutkin!" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin edellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis syytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt meni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen pääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin suinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei tämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänyt makunsa sanan täydessä merkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se hallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden maisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja ammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen silmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti katsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle hienoutta maistamaan.

"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!" sanoi hän. "Minä lähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on keksitty?" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että tekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt, eivät myöskään laivat ja rautatiet. "No niin, minä otan ilmapallon!" sanoi hän, "isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan, kyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä näyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy sinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota sanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!"

Nämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat häntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä kuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan, sillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli lentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja, ne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin oli hän nyt maailmalla.

"Itätuuli on ollut hyvä ystäväni ja auttajani", sanoi hän.

"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!" sanoivat tuulet, "me olemme vuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!"

Mutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla. Linnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla kaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että asiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi kuvittelemaan! "Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään arvoista, se on roskaa!" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen kaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.

Ja ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui kaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo nousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei saattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.

Nuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet hänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä. Kaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.

"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!" sanoi tuuli; se tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä varsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi rahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut mitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen ruumiistaan, jota mato jäyti.

"Katoavaisuutta! — Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas sekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!" sanoi hän; "mutta kyllä minä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti selkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin kauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan aamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on kaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä sanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin tämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!"

Ja hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka kierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina tuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa istua siellä maistelemassa tuulta.

Mutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun veljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.

"Heidän ei käy hyvin!" sanoi isä; "eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa jalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet —!" ja hän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka sisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä mitään eikä saanut mitään tietoja.

Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella ajatteli hän veljiä — missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne, kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään, otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon, muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille, vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli ennen kaikkia muita sydämen hartauden lahja ja siitä johtui, että hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.

Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa, mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:

"Vain räntäsää ja rapakko, yö itkun meill' on elo!"

Mutta samalla laulettiin:

"On elo ruusupensasta, on riemu, päivän helo."

Katkerana kaikui:

"Kaikk' aattelee vain itseään, me siihen voimme luottaa."

Sitte kuului vastaan:

"Vie rakkauden virta jään, elämän juurta juottaa!"

Hän kyllä kuuli sanat:

"Kaikk' on niin pientä, kaikessa on nurja puoli myötä!"

Mutta hän kuuli myöskin:

"Niin paljon salaan kauneinta ja suurinta jää työtä."

Ja kohisten kuului kaikkialta;

"Iloitse koira-kuorossas, pilaksi lyö, mi kohtaa!"

Sokean tytön sydämessä soitti:

"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"

Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan totuuden, hyvyyden ja kauneuden tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan, komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.

Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat häntä "sydämen hyvyyden suloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!

"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"

lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän kotiin.

"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen, hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi, maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin; eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa näkymätöntä lankaa.

Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse, syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.

"Se puhaltaa pois!" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli avannut.

"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois, minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"

Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus, ainoa sana vain, sana:

USKO.

Ja veljekset, kaikki neljä, olivat taas heidän luonaan; koti-ikävä oli vallannut heidät ja vienyt heidät mukaansa, kun vihreä lehti putosi heidän rinnalleen; he olivat saapuneet kotiin ja muuttolinnut ja hirvi ja antilopi ja kaikki metsän eläimet olivat seuranneet heitä, sillä nekin tahtoivat ottaa osaa iloon, ja miksipä eivät eläimet sitä tekisi, kun vaan voivat?

Olemme usein nähneet, että kun aurinko paistaa sisään ovenraosta tomuiseen tupaan, siellä kohoaa loistava tomupylväs. Sellaisena, mutta ei läheskään niin köyhänä ja kömpelönä, sillä taivaankaarikin on raskas ja väreiltään vetinen sen näön rinnalla, joka täällä avautui — sellaisena kohosi kirjan lehdiltä, loistavasta Usko sanasta jokainen totuuden jyvä. Ne hehkuivat kauneuden hohteessa, niistä helisi hyvyyden sointu, ne paistoivat kirkkaampina kuin tulipatsas yöllä, kun Mooses ja Israelin kansa läksi Kanaan maalle; Usko-sanasta kulki toivon silta ikirakkauteen äärettömyydessä.

End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita IV, by H. C. Andersen