PIILIPUUN ALLA.
Kjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla ja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon kauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka metsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin kaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa kaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä, köyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen, kesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne molemmat pienet naapurinlapset, Knut ja Johanna, jotka siellä leikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan tervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha piilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja heillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he helposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä pienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin varovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä mitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään pulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se kärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli veneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin ulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä hetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä sanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen ylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.
Köyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät puutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia piilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin tylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus olikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen alla viettivät he monta hauskaa hetkeä.
Kjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut täynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja kaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen, silloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin levisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista hauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi asettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti silloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin sai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että piparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä, piparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka teki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan unohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme sen, varsinkin kun se on lyhyt.
"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua", sanoi hän, "toinen oli miehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua, mutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka oli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta puolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella. Miehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen sydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He makasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja sitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä toisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo."
"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana", ajatteli tyttö, mutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.
Miehen ajatukset olivat paljon ahneemmat — miesväen ajatukset ovat aina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja omisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.
Ja päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät ihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja naisellisemmiksi: "minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut myymäpöydällä hänen kanssaan!" ja sitte hän meni poikki vyötäisten kohdalta.
"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä olisi kestänyt kauvemmin!" ajatteli mies.
"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!" sanoi kakkujenmyyjä. "He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja sanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas tuossa te saatte heidät!" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli eheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin innostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.
Seuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa mitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja he asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat toisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli kaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat piparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt katkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte — sen he varmaan tekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan — niin, sitte he söivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.
Aina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni tyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei ollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä siinäkin. — Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät kuuntelemaan Johannaa. "Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!" sanoi hän.
Ne olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat; pienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin Köpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku vahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin erosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat kirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin suutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään laiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!
Oi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä Köpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä hän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden penikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli nähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken kultaisen ristin loistavan.
Oi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? — Muisteli kyllä! — Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin vanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni näytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa missä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti hän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että jouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda hänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja siinä sanottiin myöskin: "Ystävällinen tervehdys Knutille!"
He itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he itkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt hän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui nuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa Johannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy leikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän pikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle sormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan sanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.
Ja sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan aikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä tiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.
Hän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli hänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman; ja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja sateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin; lehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden mestarinsa luo.
Seuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän puki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se puki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. — Ja hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan pää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat täällä vilisevässä kaupungissa.
Aika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä otti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi hänelle kättä ja kahvia.
"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!" sanoi isä; "sinustahan on tullut oikein korea poika! — ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö tuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan avulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!" ja isä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut vieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista! sellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella ei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet jotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä kukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se oli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut tyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon kauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän, ja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen oudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte lensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän sitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli iloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen Knutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän kutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet ihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin kuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta rakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat — mutta veri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin tavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! — Hänen ansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko illaksi — Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi Knutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille ääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen rakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte lauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä kokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä laulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin poskia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan, hän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna hänen kättään ja sanoi: "sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina sellaisena kuin olet!"
Se oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut nukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: "no, käythän sinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin taas tulet meitä katsomaan!" — ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina tulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt — ja työtä tehtiin tulen valossa — läksi Knut kaupungille; hän käveli sitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa, siellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään uutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei yhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana sanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: "sehän on nuori mies!" sanoi hän.
"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on mielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain köyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin vapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä —! niin, sen minä sanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen minä olen oppinut piparikakuilta."
Ja sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi lähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen kättään ja kysyi: "oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää tulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin lähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu."
Kuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu kotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut ensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään — hän näki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui naimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli vain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki muuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä katselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat ääneen ja Knut huusi hurraata.
Itse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut hänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja kuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista ja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin ajatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.
Niinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli harras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet vastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.
"Hyvä on, että sinä tulet!" sanoi hän, "olin jo lähettämäisilläni isäni luoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä tulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi perjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi jotakin kelvollista." —
Knutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen kuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen ja oli purskahtamaisillaan itkuun. "Sinä rehellinen, uskollinen sielu!" sanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi hänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla hänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna kävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui vakavana, suruissaan: "älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut! minä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa —; mutta muuta en voi olla!" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa. "Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!"
Samassa astui Johannan äitipuoli huoneeseen.
"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!" sanoi hän; "ole toki mies!" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan ainoastaan matkasta eikä mistään muusta. "Lapsi!" sanoi hän. "Ja koetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun me molemmat olimme lapsia!"
Knutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen ajatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän jäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja ystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei siinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että sydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut hänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: "annathan toki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!" ja hän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti vieläkin: "veli!" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! — Sellainen oli hyvästijättö.
Johanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja — verstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras lähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.
Ja he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista tyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli luullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen mieleensä. "Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani kädet ristiin — ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen ympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei Johannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen sydämessään, — ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui talon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli pimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia teitään.
Ja tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki hautajaisjuhlaan.
Mutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle, valtasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian likelle Ranskaa.
Ja sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle, kaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli vanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.
Se on kummallinen vanha kaupunki, kuin kuvakirjasta leikattu. Kadut kulkevat oman mielensä mukaan, talot eivät tahdo seisoa rivissä; tornikattoiset parvekkeet, kiehkurakoristukset ja kuvapatsaat ulkonevat katukäytävälle, ja korkeilta, kummallisesti kallistuvilta katoilta johtuu keskelle katuja vesikouruja, jotka ovat lohikäärmeitten tai pitkävatsaisten koirien muotoiset.
Reppu selässä seisoi Knut torilla vanhan suihkukaivon luona, missä ihanat, raamatulliset tai historialliset malmikuvat seisovat vilisevien vesisäikeiden välissä.
— Soma palvelustyttö oli paraikaa ottamassa vettä, hän ojensi Knutille virvoittavaa juomaa; ja kun hänellä oli koko kourallinen ruusuja, antoi hän hänelle ruusunkin ja se tuntui Knutin mielestä hyvältä enteeltä. —
Likeisestä kirkosta kuului urkujen hyminä ulos torille asti, se soitto tuntui niin kotoiselta, aivan kuin Kjögen kirkossa, ja Knut astui suureen tuomiokirkkoon; aurinko paistoi sisään maalattujen ruutujen läpi, korkeiden, sorjien pilarien lomitse. Hartaus asui hänen mielessään, rauha laskeutui hänen sydämeensä.
Ja hän haki ja löysikin hyvän mestarin Nürnbergissä ja hänen luokseen hän jäi oppimaan kieltä.
Vanhat vallihaudat kaupungin ympärillä ovat muutetut pieniksi kyökkipuutarhoiksi, mutta korkeat muurit raskaine tornineen ovat vielä pystyssä; nuorantekijä punoo nuoraansa puusta tehdyllä radalla, joka kulkee muuria pitkin, kaupunkiin päin, ja rei'issä ja revelmissä kasvaa seljapuita, joitten oksat varjostavat pieniä, mataloita taloja muurin juurella. Yhdessä näistä taloista asui se mestari, jonka luona Knut teki työtä; seljanoksat riippuivat juuri sen vinttikamarin ikkunan päällä, jossa hän nukkui.
Täällä asui Knut kesän ja talven, mutta kun kevät tuli, oli hänen mahdoton kestää. Selja oli kukassa, lemu oli niin kotoinen, aivan kuin Kjögen puutarhassa, — ja Knut heitti mestarinsa ja muutti toisen luo, kauvemma kaupunkiin, missä ei ollut seljapuita.
Vanhan kivisillan likellä, vastapäätä vesimyllyä, joka alituiseen kohisi ja pauhasi, oli hänen verstaansa; ulkopuolella vieri virta sullottuna talojen väliin, joitten seinillä riippui vanhoja, vaivaisia parvekkeita; näytti siltä kuin niillä olisi ollut tarkoitus varistaa ne veteen.
— Siellä ei kasvanut seljapuita, ei siellä ollut edes kukkaruukkua, jossa olisi kasvanut vähän vihantaa, mutta vastapäätä kasvoi suuri, vanha piilipuu, joka näytti pysyttelevän talon turvissa jottei virta riistäisi sitä mukaansa; se ojensi oksansa kauvas joelle, aivan niinkuin piilipuu Kjögen joelle.
Niin, nyt hän todella oli joutunut Seljaemon luota Piili-isän luo; varsinkin kuutamoiltoina viritti puu hänen mielensä niin "— niin kotoiseksi valossa kuutamon!" mutta ei se ollut kuutamon syy, ei, se vanha piilipuu sen vaikutti.
Ei hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja erityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän ymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella, hän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin lempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin repun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti hihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli puolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.
Vasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen ajatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos se olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat kirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja lumikinoksia! "Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa kohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi, olisipa jo tuomiopäivä!" huokasi hän. —
Äänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin hedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt nypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat punaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien puiden keskellä — ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan asui alakuloisuus, mutta ei tuska.
Siellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas, särkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta pilvet ikäänkuin saavat alkunsa — sateenkaari lepattelee kuni irtonaisena nauhana sen päällä — siellä ajatteli hän Kjögen vesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.
Hän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä oli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta — ja niin hän jatkoi matkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen kallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni kiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan; kiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän lämpöisessä auringonpaisteessa — ja niin lausui hän jäähyväiset pohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja maissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen välillä, oli niinkuin olla pitikin.
Hänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja siellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se oli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he rupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta teki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä kuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.
Hänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle tuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu kuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita kukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta hymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. — Hänen yllään oli sininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista kohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, — ja hän ajatteli Kjögen kirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän ei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten taakse.
Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa; kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen arvoinen. — Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja täällä — niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.
Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä, koko hänen nimensä.
Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.
Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan; ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi hänelle käsivartensa — sanottiin että he olivat kihloissa.
Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin, hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo — oi, piilipuun alle!
He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa — täytyihän sille raivata tietä — saattoi hän sentään astella eteenpäin, reppu selässä, sauvansa varassa.
Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa; tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne. Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.
Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut enään voinut kärsiä sitä — hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet, kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki siellä kuolivat sukupuuttoon; — mutta ei hän kenellekään ilmaissut kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru, syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet, sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla — niin, tunsivathan he hänet!
Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha, mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan, päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja huusi: "tervetuloa!"
Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.
"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on asiasta tullut tosi — me olemme kihloissa!"
Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää, ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne, "piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen polttaville poskilleen ja — siihen hän heräsi. Hän istui vanhan piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.
"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. — Jumala, anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui, hän näki unta.
Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui. Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli kuolleena, paleltuneena — piilipuun alla.