VIISI HERNETTÄ.
Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. — Aurinko paistoi ulkopuolella ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla, päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin tehdä siellä palossa istuessaan.
"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen aavistus!"
Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan niillä lupa sanoa niin.
Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten hernepalkojen kanssa. — "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja jäivät odottamaan avaamista.
"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi suurin.
"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin menemään.
"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!" ja sentiensä se meni.
"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja sopii minulle erinomaisesti!"
Poissa oli sekin.
"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä, "mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista kauvimmaksi!"
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon, jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen muisti.
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi se.
Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää enempää kuin kuollakaan.
"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen, joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"
Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.
Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan ikkunaruutuun.
"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!"
Ja äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. "Kas!" sanoi hän, "se on kun onkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla nyt on pieni puutarha, jota saat katsella!"
Ja sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä versovan herneen, ja äiti meni työhönsä.
"Äiti, minä luulen että paranen!" sanoi pieni tyttö illalla. "Aurinko on tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin hyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos auringonpaisteeseen."
"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!" sanoi äiti, mutta ei hän uskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut lapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei tuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan ja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan voisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi nähdä kuinka se kasvoi. "Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!" sanoi vaimo eräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan, että pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että lapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse noussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä hernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli sairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän lämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin puhjennut, punertava herneenkukka.
Pieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se päivä oli kuin juhlapäivä.
"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä, rakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!" sanoi onnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.
Mutta entä toiset herneet? — niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi: "ota kiinni, jos saat!" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen närään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle pääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan ne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös aurinkoon — se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja pilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.
"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!" sanoi herne. "Minä halkean, ja pitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen hernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!"
Ja katuoja oli samaa mieltä.
Mutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin, poskilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin hernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.
"Minä olen oman herneeni puolella!" sanoi katuoja.