Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

LEHTI TAIVAASTA.

Korkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään kukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta, irtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan keskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien joukossa.

"Hullunkurinen vesa tuo!" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa sitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.

"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!" sanoivat ne naureskellen ja sitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi niin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan pitkinä köynnöksinä joka haaralle.

"Minne sinä aiot!" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka lehdessä, "sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me rupea sinua tukemaan!"

Talvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde, ikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni kasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.

Tuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja taskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut hänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan se kuului.

"Se on muunnos!" sanoi hän. "En tunne sitä, se ei kuulu järjestelmään."

"Se ei kuulu järjestelmään", sanoivat ohdakkeet ja nokkoset.

Suuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät ettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät hyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.

Samassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas, hänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä oli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos ihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: "he ajattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi". Jos sinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua parjataan, niin muista häntä, puhtainta, parhainta, häntä, jota syljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: "isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!"

Tyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat niin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa auringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja jokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut sävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella hartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti alaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se loisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi hän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se pian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden ainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi tuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.

Se oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se nuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi ruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen maallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi Jumalansa edessä.

Mutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen puu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin pääskynen ja haikara.

"Se on ulkomaalaista rihkamaa!" sanoi ohdake ja takkiainen, "emme me täällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!"

Ja mustat etanat syljeskelivät puuta.

Tuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja. Hänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen päivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. "Lisänä rikka rokassa!" sanoi hän ja samassa se oli tehty.

Mutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta raskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä — ei auttanut; hänelle luettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä vaan käsiin saatiin — ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman viisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän ilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin virvoitetuksi ja parannetuksi. "Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa kasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen, mahdotonta on erehtyä", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen tunsi! — "Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore lehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu ja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!"

Asia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät metsään. — Mutta missä kasvi oli?

"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"

"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys; miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään, sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.

Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa, mutta sitä ei kukaan tietänyt.

Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle, missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä paikka!"

Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti sekä yötä että päivää.

Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi alakuloisena ja surullisena — "mutta sellainen hän ennenkin oli!" sanoi kunniavahti.

HÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.

Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin ajettu — omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.

"Kuuleppas, pieni poika!" huusi hän.

Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.

"Sinä olet hyvä poika!" sanoi pormestari, "sinä olet kohtelias poika! Äitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä tuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla! paljonko sinulla siellä on?"

"Puoli korttelia!" sanoi poika pelästyneellä, matalalla äänellä.

"Ja aamulla hän sai yhtä paljon?" jatkoi herra.

"Ei, eilen se oli!" vastasi poika.

"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! — Ei hän kelpaa mihinkään. Surullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että hävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi tulet! lapsi raukka! — mene nyt!"

Ja poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen keltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun kulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti vedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa. Vedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei lakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi pitää vastaan.

"Vesi vie minut pian matkaansa!" sanoi hän, "hyvä on että tulet, minä tarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä on kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin minulle?"

Poika otti esiin pullon ja äiti vei sen huulilleen ja otti kulauksen.

"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää kuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät niin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin syksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään! annappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa oppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!"

Ja hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui niinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen hameestaan.

"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa, sinä rakas lapseni!"

Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen "Kiharatukka Ontuva-Mari."

"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!" — ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta, jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et kelpaa!"

"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään! ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa! mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"

"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty, on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."

"Kuollut!" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.

"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."

"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" — ja hän nojausi kaidepuihin.

"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo, "mutta ehkä se menee ohi! — ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla paras että vien teidät kotiin!"

"Mutta vaatteet!"

"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"

Jalat pyykkimuijan alla horjuivat.

"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus, auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.

Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä. Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi, mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.

Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli ikkunoihin katsomaan.

"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa; ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"

Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan, mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.

Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.

Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän, joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.

Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.

"Kiitos, sinä hyvä ihminen!" sanoi hän Marille, "kaikki minä sinulle kerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän näyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä on. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! — Minä palvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran kotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja hurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!" sanoi pyykkimuija, — "ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä! joka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa ihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain palvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän suudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän sanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan päällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. — Ylioppilas matkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt, kutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla lempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle hengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo kaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa opetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle ja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän, 'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta maan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo eteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat menette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on kosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies, hänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!' Joka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli oikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! — minä suutelin hänen kättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun tulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka tuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä sitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja ikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin, hansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme toisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas mies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja sanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? — 'Aina ja ikuisesti!' sanoi hän. — Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa, mutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! — 'Se tulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin emäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli paljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta illalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni olivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi viikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni sulki minut syliinsä ja suuteli minua — hän ei sanonut etten minä kelvannut mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken vielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän aikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja piika ja sinä, Mari, palvelit meillä."

"Voi, te olitte hyvä emäntä!" sanoi Mari, "en koskaan unohda miten ystävälliset te ja miehenne olitte!"

"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! — lapsia meillä ei ollut. — Ylioppilasta en koskaan nähnyt! — Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei nähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan haudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen oli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla eikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen verran minä tiedän; taisi olla asianajaja! — minua ei hän muistanut ja jos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä olen käynyt. Ja onhan se hyvä!"

Ja hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus ikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat viisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin kahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin sen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät arviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen. Luottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta kippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.

"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. — Isä sairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä täytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät taaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja isä kuoli meiltä. — Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja ponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä hienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja ottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta."

Ja sitte hän nukkui.

Aamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä. Mutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui hänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti hapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui. Pää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita hän oli käyttänyt seisoessaan vedessä — kummassakin oli ollut olkitukko — ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari, joka tuli tuomaan kahvia.

Mutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan paikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin sanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta. Pyykkimuija oli kuollut.

"Hän on juonut itsensä kuoliaaksi!" sanoi pormestari.

Kirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin sisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria hansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan. Tarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat hänelle ja hänen lapselleen.

"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!" sanoi pormestari. "Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja minä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä käsityöläinen!" — Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.

Ja pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja sanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!

Hänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä ruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.

"Äiti kulta!" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. "Onko se totta ettei hän kelvannut mihinkään?"

"Hän kelpasi totta totisesti!" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa taivasta kohti. "Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime yöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala taivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan: ettei hän kelvannut mihinkään!"