VIIMEINEN HELMI.
Talo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että palvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon oli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat hyvissä voimissa.
Lamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat kallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto oli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan, nukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän nukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin suotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi lepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä tähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen helmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa vastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja säteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat toivoa.
"Kaikki tänne on annettu ja kannettu!" sanoi hyvä haltia.
"Ei!" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. "Yksi haltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo, kerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi puuttuu!"
"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"
"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"
"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen helmeä noutamaan!"
"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman, toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on, lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä rikkaudesta."
Ja käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä asui.
Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.
Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat, niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.
Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina, suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma. Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.
Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää, punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka vuosivat verta.
"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"
"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville, mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.
"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston, taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti täydellisyyttä; katsele surun tähteä — siinä on enkelin siivet, ne kantavat meitä pois täältä."