III.

Olin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä tädin kanssa.

Minä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka soittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo, jossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä asun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista panevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin talossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset kaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun tuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat ulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin porttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.

Talomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai myöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka päivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä eikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn raskain askelin ja raudoitetuin saappain.

Meillä ei ole kaksinkertaisia ikkunoita, mutta on rikkinäinen ruutu; sen on emäntä paikannut paperilla. Tuuli puhaltaa kuitenkin rakoon ja saa aikaan samanlaisen äänen kuin suriseva paarma. Se on nukkumismusiikkia. Kun sitten vihdoin olen vaipunut uneen, herättää minut pian kukonlaulu. Kukko ja kana kellarikerrosmiehen kanakopista ilmoittavat, että aamu pian koittaa. Pienillä norjalaishevosilla ei ole tallia, ne ovat sijoitetut santasäiliöön portaiden alle; siellä ne saadakseen liikuntaa potkivat ovea ja laudoitusta.

Päivä hämärtää, portinvartija, joka perheineen nukkuu vinnillä, tulla tömistelee alas portaita. Puukengät kolisevat, portti läiskää, talo tärisee, ja kun tästä on päästy, alkaa asukas minun yläpuolellani harjoittaa voimistelua. Hän nostaa molemmilla käsillään raskasta rautakuulaa, jota hän ei jaksa pidellä. Se putoaa uudestaan ja uudestaan ja talon nuoriso, jonka pitää mennä kouluun, samalla lähtee liikkeelle huutaen ja remuten. Minä menen ikkunan luo, avaan sen saadakseni raitista ilmaa, ja se virkistääkin, kun vain saan sitä eikä matami pihan perällä olevassa rakennuksessa juuri pese hansikkaita tahranpuhdistusvedessä — se on hänen elinkeinonsa. Muutoin talo on varsin mukava ja minä asun hiljaisessa perheessä.

Tämän selostuksen annoin tädille asunnostani. Tein sen vilkkaammin, suullisessa esityksessä voi käyttää tuoreempia sanoja ja ääniä kuin kirjoitetussa.

— Sinä olet runoilija! huudahti täti. — Pane vain paperille puheesi, niin sinä olet yhtä hyvä kuin Dickens! Niin, minulle sinä olet paljon mieltäkiinnittävämpi. Sinä maalaat, kun puhut. Sinä kuvaat talosi niin että sen näkee ilmielävänä. Tuntee kylmät väreet ruumiissa! Runoile yhä eteenpäin! Aseta kuvaukseesi joku elävä olento, ihmisiä, kauniita ihmisiä ja mieluummin onnettomia!

Talon todella panin paperille meluineen menoineen päivineen, mutta sijoitin siihen vain itseni, ilman toimintaa. Toiminta tuli myöhemmin.