II.
Hän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin turmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista herttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä tuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.
Ja sentähden me pidimme niin paljon tädistä.
Hän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella taaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.
Varhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui siitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen piloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.
Rasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia, vaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä. Hänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.
Hän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille, ja silloin käy ihminen sen näköiseksi.
Täti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli mitä kauneimmat valkeat hampaat.
Hän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija
Rasmussen.
Se nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän tarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi hän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli pudonnut hammas.
— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai ystävättären.
— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi merkitä vain, että te kadotatte valeystävän.
— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena, etten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.
Myöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen on jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä varmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.
Minä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea hänet hänen uudessa haahmossaan.
Kun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti liian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi alati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.
Ja sitten kuoli oluenpanija Rasmussen.
Hänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä saattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka esiintyivät univormuissa.
Täti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme siinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko sitten.
Nyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti tahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija Rasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan lapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.
— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun se taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?
Täti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä lapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani ja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.
Hän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä runoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.
— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon! Niin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä pidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!
Tämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa, kituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja tunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa pahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin kuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan kärpäsellä.
— Tuon minä tunnen! sanoi täti.
Hänen huulillaan oli surullinen hymy, hänen hampaansa hohtivat valkeina.
* * * * *
Mutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja tädin historiassa.