I.
— Täti antoi minulle makeisia, kun olin pieni. Hampaani kestivät sen eivätkä menneet pilalle. Nyt minä olen tullut vanhemmaksi, tullut ylioppilaaksi. Hän hemmoittelee minua vieläkin makealla, sanoo, että minä olen runoilija.
Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Usein, kun kuljen kaupungin kaduilla, näyttää minusta siltä, kuin kulkisin suuressa kirjastossa. Talot ovat kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly kirjoineen. Tuossa on arkitarina, tuossa vanha näytelmä, tieteellisiä teoksia joka alalta, tässä roskakirjallisuutta ja hyvää lukemista. Ajatuksillani ja mielikuvituksellani on yllinkyllin tilaisuutta askarrella tässä kirja-ainehistossa.
Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Monessa ihmisessä en sitä varmaan yhtä paljon kuin minussa, eivätkä he kuitenkaan kirjoita kilpeensä tai kaulanauhaansa nimeä runoilija.
Heille ja minulle on annettu Jumalan lahja, siunaus, joka riittää itsekullekin meistä, mutta josta ei voi jakaa muille. Se tulee auringonsäteenä, täyttää sielun ja ajatuksen, tulee kukkaistuoksuna, sävelenä, joka on tuttu, eikä kuitenkaan tiedä miten.
Tässä edellisenä iltana istuin huoneessani ja halusin lukea, mutta minulla ei ollut kirjaa eikä edes lehteä. Samassa putosi lehmuksesta tuore vihreä lehti. Tuulahdus toi sen ikkunasta minulle.
Minä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki niiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä. Silloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin lehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta puusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta: Jumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain pienen lehden!
Minun istuessani siinä tuli täti Mille minua tervehtimään.
Minä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni, ja hänen silmänsä loistivat.
— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista runoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni menisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt minua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.
Näin sanoi täti Mille ja suuteli minua.
Kuka oli täti Mille ja kuka oli oluenpanija Rasmussen?
Me lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla nimellä.