KANA-KREETAN PERHE.
Kana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka oli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla paikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen, vallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten ja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha ulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit, varikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli. Siellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka ampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan asti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen puukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli tuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli ylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli tehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati herrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine, ylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi hän sitä sanoi.
Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki, johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta; laattaan oli kaiverrettu sana Grubbe — se oli juuri sen vanhan ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa. Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto. Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista; hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista. Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.
Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit, varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin. Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa, missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.
Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe kutsui häntä omaksi Sörenikseei; se oli suurin suosionosoitus, ja siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus, ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä, jottei hänen olisi liian helppo istua.
Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta. Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin isä pääsi vapaaksi.
Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.
Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat. Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän. Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa. Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.
Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia. Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät! Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.
— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on jumalatonta työtä!
Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:
— Isä antaa kyllä!
— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta palasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.
Hiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan, Jumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan enemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat komeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen silmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.
Kun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan, ja puutarha metsistyi.
Herra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin nuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären tahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan roteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän ratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä. Paikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas ja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He tahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben talossa.
Gyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet sukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän voi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.
Niin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun Marie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon sanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean aatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!
— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herra
Grubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.
— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei hyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.
Laiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta Köpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä kohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne tulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.
— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan! sanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan umpivaunuissa.
Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset. Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.
Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!
— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. — Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi kuin päästät liikkeelle valheita!
Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen, siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan. Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen, joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas, hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt kunnollisesti.
Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.
— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä kuunnella!
Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.
Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi, ikäväksi.
Marie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä ja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein aatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä pyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili, kun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille fyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin oli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten antanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty metsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti itsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.
— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa raikas tuulenhenki!
Ei ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren taloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta näkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin herraskartanosta.
Palle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin tynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen sikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.
— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär. Pian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä parantunut.
Eräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre oli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui kotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä aamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut tiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.
Oli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi parvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.
Ensin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti; pari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten hän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän ei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle Jumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen ruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa. Töyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle. Lintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei koskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja linnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä ja puista. Sitä hän nyt ajatteli.
Siltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat hiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut päästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen ylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet kotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma mustenikin kokonaan hänen silmissään.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin jonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli suoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän yläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin kahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä kippari torui häntä hänen teostaan.
Seuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut maihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin, milloin ja minne?
Senkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä tarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta, luotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille lukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka on kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä, joista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo kirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on kylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa, hän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.
Laiva purjehti pois vieden Marie Grubben mukanaan. Siihenhän me jäimme.
Kului vuosia ja taasen vuosia.
Köpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar läksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin; jokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka heillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista. Yksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin Collegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä. Kello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja ja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui kaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän kulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto raivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella, joksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää katua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti piiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori ylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota hän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului kapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat siellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten ottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon. Ylioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä purtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman kaupungin.
Jos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme Grönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä ylioppilaalta hänen nimeään.
— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta kuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä. Silloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.
Laiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he pääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori ylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä tosin ei ollut terveellisintä.
Jo kolmantena aamuna oli laiva Falsterin edustalla.
— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta, kysyi Hoiberg kapteenilta.
— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo, sanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi Sören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu, jos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna jostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on lujat kämmenet.
Ylioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut lukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä vetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen kana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli kaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei ollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto ja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään suuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene laski maihin.
Naishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan selkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli Sören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat kirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.
Hän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin puhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi ajaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.
Lauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä kaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat ruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa. Hän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin; hän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.
— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoi
Sören-muori.
— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun vaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot polttopuiksi.
— Se on minun asiani! vastasi vaimo.
— Oletteko pienestä pitäen saanut noin raataa ja nähdä vaivaa?
— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin pientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. — Olettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.
Joulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli puhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä ihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin yllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain iltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui sitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen tehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa muuten oli. Hän puhui miehestään.
— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden raataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen merimies, joten laki käy täydestä.
— Laki pitää paikkansa ylempiinkin säätyihin nähden, sanoi Holberg.
— Luuletteko! sanoi Sören-muori ja tuijotti tuleen, mutta sitten hän jälleen alkoi. — Oletteko kuullut puhuttavan Kai Lykkestä, joka revitti yhden kirkoistaan, ja kun pappi Mads saarnatuolista pauhasi tuomiota sen johdosta, panetti hän herra Madsin köysiin ja rautoihin, asetti oikeusistuimen ja tuomitsi papin menettämään kaulansa, mikä hakattiinkin. Se ei tapahtunut vahingossa, ja kuitenkin pääsi Kai Lykke sillä kertaa irti ja vapaaksi.
— Hän oli oikeassa sen ajan käsityksen mukaan! sanoi Holberg. — Me olemme nyt sivuuttaneet sen!
— Sitä ei pöllökään usko! sanoi Sören-muori, nousi ja meni kamariin, missä »tylleröinen», talon pieni lapsi makasi. Sitä hän nosteli ja hoiteli, sitten hän pani kuntoon ylioppilaan vetosohvan. Nahkatyyny oli ylioppilaan käytettävänä; mutta hän oli viluisempi kuin muori, vaikka hän olikin syntynyt Norjassa.
Uudenvuoden aamuna oli oikein kirkas, aurinkoinen päivä. Pakkanen oli ollut ja oli vieläkin niin ankara, että tuiskun ajama lumi oli jäätynyt kovaksi, joten sen pinta kannatti astujaa. Kaupungin kellot soittivat kirkkoon. Ylioppilas Holberg otti ylleen villatakkinsa ja aikoi lähteä kaupunkiin.
Borrehusin yli lensivät korpit, varikset ja naakat kirkuen ja rääkyen; niiden rääkynältä ei voinut kuulla kirkonkelloja. Sören-muori seisoi pihamaalla täyttämässä lumella messinkikattilaa pannaksensa sen tulelle ja saadaksensa siten juomavettä. Hän loi katseensa lintuparven vilinään ja ajatteli omia ajatuksiaan.
Ylioppilas Holberg meni kirkkoon. Matkalla sinne ja kotiin kulki hän Sivert Pussinnuuskijan talon ohi, joka sijaitsi portin luona. Täällä hänelle tarjottiin malja lämmintä, siirapilla ja inkiväärillä höystettyä olutta. Puhe johtui Sören-muoriin, mutta Pussinnuuskija ei tietänyt mitään, eikä hänestä yleensä moni tietänyt: hän ei ollut kotoisin Falsterista, sanoi Sivert, hiukan varoja hänellä aikoinaan oli ollut, hänen miehensä oli tavallinen, luonteeltaan kiihkeä merimies, joka oli tappanut erään dragöriläisen kipparin; »akkaansa mies lyö ja kuitenkin tämä häntä puolustaa».
— Sellaista kohtelua en minä kärsisi! sanoi Pussinnuuskijan vaimo. — Mutta minä olenkin parempien ihmisten lapsia! Minun isäni oli kuninkaallinen sukankutoja.
— Siksipä olettekin joutunut naimisiin kuninkaallisen virkamiehen kanssa, sanoi Holberg ja teki suuren kumarruksen hänelle ja Pussinnuuskijalle.
Oli pyhä loppiaisilta. Sören-muori sytytti Holbergin eteen pyhän kolmenkuninkaan kynttilän, nimittäin kolme talikynttilää, jotka hän itse oli valanut.
— Kynttilä joka miehelle, sanoi Holberg.
— Joka miehelle? sanoi vaimo ja loi häneen tiukan katseen.
— Itämaiden kaikille kolmelle viisaalle, sanoi Holberg.
— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta pyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän ennen oli tietänyt.
— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte avioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän kohtelee teitä joka päivä pahasti.
— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat tehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden. Minä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän oikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla eikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset nokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita kuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana ja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää omalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan olen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa, jota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan alamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan velipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa kullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen tiedätte! Ja hän läksi huoneesta.
Se oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko pyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on kirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole kirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi häntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko mustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät hiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei lintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan kartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne kirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa: ehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti niiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset sukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen aatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona. »Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.
Ja koko heimo huusi: »hyvä, hyvä!», kun vanha kartano purettiin.
— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta! sanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon, kartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea kanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on hyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne, niin olisi hän joutunut vaivaistaloon.
Kyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat ympärillä ja ankat raksuttivat.
— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia. Oli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä kana-emoa eikä mitään perillisiä!
Sukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä lukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja pöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä. Se oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja hänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin hän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen, ikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen, me näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun viimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli seisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen lintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei toivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli yllinkyllin ikää.
— Kraa, kraa! Hautaan, hautaan! kirkuivat varikset.
Ja Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo vanha varis, jollei sekin ole kuollut.
Ja nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja koko Kana-Kreetan perheestä.