OHDAKKEEN KOKEMUKSET.
Rikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha harvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä ihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä sekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella puutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.
Ulkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona, vainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan monihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä kutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi, joka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi ja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta nuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.
Talossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria kauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän oli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli kultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella, kuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.
Nuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien keskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren herran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan ympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut miellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri ohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili ja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.
— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa; antakaa minulle se!
Ja nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa ikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä orjantappurapensaassa.
Tyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi saaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista nuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen tämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos talon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä sitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut sen läpi.
— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun oikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä maailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa saanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!
Hän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja avautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas kuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta, joka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan sydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat ja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen neidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse käden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.
Sen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa, jonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla tämän tapauksen.
— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan ruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.
Ja ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti vakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!
Se lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin pääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta ei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat ilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta, kukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat myötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät paikoilleen.
— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää heidät! Mutta minä en voi.
Kukkaset nuokkuivat päät riipuksissa, ne kuihtuivat, mutta uusia tuli sijaan.
— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki, että me joudumme aitauksen toiselle puolelle.
Pari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä puhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.
Vanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta syrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt ulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta, jonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista, ja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan vaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin olla suuria ajatuksia.
— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan! sanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että siitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.
Ja kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli voimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta aitauksen yli:
»Ylöspäin ja alaspäin,
almanakka kertoo näin.»
Metsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli pitkä aika.
— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan ajattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat kihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä en ota askeltakaan, sillä minä en voi.
Kului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen kukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli puhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi; kukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua auringonkukkaa.
Silloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat pitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.
— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole yhtään kukkaa!
— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen kukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.
— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen meidän kuvamme ympärille.
Ja nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan ohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä »varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli maalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen kukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat, viimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli jäljennettävä kehykseen.
Ja ilma vei tämän puheen kauas maailmalle.
— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun esikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen. Mihin minä joudun?
Ja aasi seisoi tiepuolessa ja loi siihen syrjäkatseita.
— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi, nuora ei ole tarpeeksi pitkä.
Mutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin. Se mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus kukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin tyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.
— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän paikan!
— Ruukussa vaiko kehyksissä? kysyi ohdake.
— Sadussa! sanoi auringonsäde.
Tässä se on!