SEPÄ OLI KEKSINTÖ!
Oli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua pääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä — kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli syntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli tullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.
— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin, joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä saatankaan enää runoilla!
Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka. Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona, jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin, hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa säätyveroa.
— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.
Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa, hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa ennenkuin pakkanen on pannut ne.
— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi tietäjävaimon ovelta.
— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin olla valmis runoilija pääsiäisenä!
— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole mitään vanhaa aikaa!
— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot, ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä. Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää, kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani, pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole ajattelematta itseäsi.
Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo saattoi vaatia.
Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia, erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin kymmenen riviä riitti.
Ja mitä peruna lauloi?
Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.
— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet, nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!
— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!
— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat. Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.
— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.
— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä! Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois. Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.
— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle; siellä näet paljon ihmisiä!
— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä kuljen taaksepäin!
— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti molemmat.
— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää mitään!
— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi tietäjävaimo.
— Mutta koska sitten? kysyi hän.
— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.
— Mitä minä sitten teen, jotta saisin runoudesta leipäni?
— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita! Ruoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä haikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä itsesi että vaimosi!
— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski runoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.
Tämän me olemme kuulleet tietäjävaimolta, hän tietää mitä voi keksiä.