ONNI VOL PIILLÄ PUUPALIKASSA.
Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran elämässään, mutta kaikki me näemme sen.
Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan — tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen, samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan, jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä päärynästä.
Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.
— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina, saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt samantekevää.
Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin päärynöihin.
Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi suuri oksa.
Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän ja sitten muutamia aivan pieniä.
Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.
Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.
Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.
— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.
Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys, että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä päärynällä.
No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi. Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!
— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!
Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin. He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!