PYRSTÖTÄHTI.
Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä! sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas. Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan, että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.
Tämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.
Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen näyttäytyi.
Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät, välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.
— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä puhallat saippuakuplia!
— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa jälkeen.
— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät! sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.
— Nyt voi nähdä pyrstötähden! huusivat naapurit.
— Tulkaahan toki ulos, älkää nyt istuko sisällä!
Ja äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu, jättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.
Ja pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen. Toiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se oli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla. Lapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen näyttäytyy! sanoivat ihmiset.
Useimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa, kun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut varas oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian», hän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän kukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän oli nyt vanha koulumestari.
Koululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi historian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.
— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin, niin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja toisissa maissa.
Ja silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi ampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki hän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin rintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin tapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua omena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston varalta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama tarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin pyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.
Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä, jonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon taivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa ja maantiedettä.
Hän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja kukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa parhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten mentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle tattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja suopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista. Kaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut lohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen merkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli Aarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia tuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan, ja se oli hyvin hauskaa.
Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.
Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei näkynyt, mutta se oli taivaalla.
Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana. Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki: lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa, ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta: muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota isoäiti kutoessaan lauloi:
•Ei amatsooni ollut hän
ken neuloi ensi sukan.»
Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän oli lapsi:
»Niin moni vaara siellä ihmistä piirittää. kun nuori on hän vielä ja vähän ymmärtää.»
Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.
Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään, hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen kiiltävän sumuharson.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa eteenpäin; nyt osoittivat kuplat takaisin päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.
— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!
Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan. Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli yksinäinen matkamies tiettömällä nummella. Hänen sieluaan katseli Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.