KIRPPU JA PROFESSORI.
Oli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies putosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia aikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni. Hän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria ilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja sen hankkimiseen.
Elää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja puhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän oli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin häntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina, niin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin suuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies kutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.
Hänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja lähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut varoja.
— Niitä saadaan! sanoi mies.
— Kunhan ne vain saataisiin! sanoi vaimo.
— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää murutkin ovat.
Vaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja näytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän myöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen pöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu löytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.
Mutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt vaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko talossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa. Hän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja mieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut nauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi, vaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli vaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän harjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa ja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.
Professori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli oppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa kaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli saavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin ja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää professorin, jopa kokonaisen perheenkin.
Ylpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin kanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee perille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen lupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu oli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja yksiinhän se vetää.
— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä mennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.
Vihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan. Silloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään kristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea kristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän uskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.
He matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan, ja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.
Täällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha, mutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä hänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.
Heti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa niin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan villiksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.
— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan siitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.
— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut kaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta hän oli villi.
Prinsessa asetti kirpun pienelle kädelleen.
— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun pitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön professorin.
Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.
Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.
Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein herkullisinta.
Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä. Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei ollut suinkaan helppoa.
Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen tiedän!
— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa kutsutaan sivistykseksi.
— Ja mitä sinä voit opettaa minulle? kysyi prinsessalais-isä.
— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!
— Tuo tänne kanuuna! sanoi prinsessalais-isä.
Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli tuonut, ja se oli liian pieni.
— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat! Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.
Hän sai kaikki mitä hän pyysi.
Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä ja laskettava ilmaan.
Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.
— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata. Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin kirppu!
— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.
— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!
He luulivat hänen sanovan: kanuuna.
Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois villien maasta.
Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan, ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä, kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.