PUUTARHURI JA HERRASVÄKI.
Penikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine muureineen, torneineen ja katospäätyineen.
Täällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen aatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan kartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta hauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle, kauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen nurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista ja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia kasvihuoneen ulkopuolellakin.
Herrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa, hedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon alkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka olivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi kaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja helposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen ne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.
Täällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia korppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut olivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana sukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia olentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin että lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan pelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!
Puutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi kaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin ehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät muualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen vilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä sitä saanut kokonaan hävittää.
— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se, hyvä Larsen!
Puutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista merkitystä.
— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko kukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?
Olihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja taitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut häneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia, jotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti puutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän oli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.
Eräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti ystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat ylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä, jotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat olivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet kotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa täällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat ostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli ratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät olivat tulleet ja tilata jalostusoksia.
Puutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri herrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon puutarhassa.
Ja puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän oli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.
— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti hänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.
No, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan, että sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.
Sitä ei herrasväki mitenkään saattanut uskoa.
— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen todistuksen hedelmäkauppiaalta?
Sen hän saattoi tehdä, hän toi kirjallisen todistuksen.
— Onpa se kummallista! sanoi herrasväki.
Nyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän oman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä lähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja ulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa! Heidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille erittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa menestyneet hyvin.
Kului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa. Seuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He olivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia, majesteettien ansarissa kasvaneita.
— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia meille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.
— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri varsin tyytyväisenä.
— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi herrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!
— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan ilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin meloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat meidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!
— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän puutarhastamme!
— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai häneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit olivat kotoisin herrasväen kartanosta.
Se oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet asiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin kaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.
Näistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia hedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi nyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.
Tätä ei kukaan ikinä ollut ajatellut.
— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään! sanoi herrasväki.
Hän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa vakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja koetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden alalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla, että kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat ja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit jäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta nehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi sanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla herrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin puhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta, mitä oli saatu.
Näytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta voidessaan sanoa:
— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin iloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.
Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin voimakkaammin esille.
— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala teille antanut, ette te itse.
Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.
— Hindustanin lotus! huudahti herrasväki.
Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli viisas ja sydämellisen hyvä.
Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui prinsessan mukana linnaan.
Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt. Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon sinisen lotuksen:
— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!
— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.
— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka. Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen, tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!
Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi, jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä vakavan muistutuksen.
— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.
Ja niin tapahtui.
Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda heille tuoreen arttisokankukkasen.
— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja puutarhuria kiitettiin.
— Siitä Larsen pitää, sanoi herrasväki. Hän on hemmoteltu lapsi.
Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta, ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat, mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.
— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa. Meitä se on surettanut.
Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.
Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja, kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.
Hän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä: istutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen siihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin auringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät loistavasti.
Juutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään Italian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi sekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean näköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia. Muutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin sen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen hiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan on niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen kasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa kasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean vartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen korkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä kuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi tuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja kolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.
Etupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä päärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa ja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin siinä maassa, josta ne olivat kotoisin.
Vanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä Dannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille kesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen, mutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta taivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.
— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi herrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.
Uudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan kartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun iloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että se oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan ja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle vanhalle talolle.
— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan maailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä siitä, että hän on meidän puutarhurimme.
Mutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he olivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he eivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä ihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.
Niin, sellainen on tarina puutarhurista ja herrasväestä.
Nyt voit sitä miettiä.