SUURI MERIKÄÄRME.
Oli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista; sen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli kahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin ja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa. Niillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät ajatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa haluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei kukaan niistä ajatellut.
Aurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin kirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset olivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat niellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät ajatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.
Pienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin sillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja mitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin, hirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei ensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle, ja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat vian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja suuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat kauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä syvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien pituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.
Kalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen kuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon äärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut ylhäältä alas.
Mikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri, penikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat Euroopan ja Amerikan välille.
Meren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska sillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen merenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala hypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa tehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista kyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia vielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että maariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden kalatovereitaan.
Pari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa, mutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja taskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.
Tämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa sisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet toisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari tuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja alkoivat käydä uteliaiksi.
Ne katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas ja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka oli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui pitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se oli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai kuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän olevan vain salakavaluutta.
— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.
Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari, merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän näköinen.
Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.
— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle, penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte. Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin, kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan. Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.
— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.
— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu, saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt uskon! Se se on! — Ja sitten hylje sukelsi.
— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan kaikki vain ei olisi ollut valetta!
— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme toisten mielipiteet!
— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia! sanoivat toiset ja kääntyivät pois.
— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli». Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.
Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene. Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta. Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja. Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja, sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia joka lehteen upotettuna.
Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren, vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä. Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä. Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.
— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!
— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä, kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin meriolennot.
— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh, höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole muuta tekemistä.
Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas pyyhälsi veden halki.
He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.
Nyt tuli merikissa.
— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.
— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen sitten voisi purra poikki tuota koitta!
— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!
Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.
— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.
Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät, tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.
— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi häntä!
— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.
Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö, suurempi kuin he kaikki yhteensä.
Se näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.
Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.
— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle on annettava kyytiä.
— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti, kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.
— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.
Yksikään kala ei ole sairas.
—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!
— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.
Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin, yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla, vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.
Nyt he saapuivat paikalle.
— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin. He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä ulottuvilla.
Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä, vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen, nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.
Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.
— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan, mikä juuri on minun arka puoleni!
— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät käsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt minä otan kiinni vähän lujemmin.
Ja se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen ympärille.
— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa.
Minä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.
Meriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas kuin saattoi.
— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan pääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.
Valas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli koskaan ollut.
— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä maanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?
Mutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin. Sen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä sekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.
— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja kaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai lyömme rikki sinut!
Kaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten sen sopiikin; se kihisi ajatuksia.
— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan kuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun kaltaisilleni pienemmissä vesissä.
Sentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti, hoiti laillista tointaan merenpohjalla.
Yläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin mitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli, toinen toistaan komeammin.
— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo esine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.
— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia hampaitaan.
— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja meriankerias.
Ne hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä, jolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa suoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa jaksanut puraista.
Liejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat, merikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse, söivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi. Kaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.
Ylhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet eläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään kokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.
Meren eläimet katselivat sähkölennätinkaapelia.
— Mitä tuo esine onkaan ja mitä se ei ole?
Niin, siinä oli kysymys.
Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.
— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas, on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on vain ihmisten kujeita.
— Minä luulen, että siinä piilee paljon enemmän, sanoi pieni merikala.
— Kita kiinni, makrilli! sanoi suuri merilehmä.
— Lurjus! sanoivat toiset ja se oli vielä loukkaavampaa kieltä.
Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.
— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei kelpaa!
— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.
Pieni merikala piti oman päänsä.
— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä.
Minulla on se tunne.
— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen asiantuntemuksella ja varmasti.
Se on tuo suuri merikäärme, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa ja saduissa.
Se on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu merenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa yhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se voimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin kautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden vesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki läpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien ilotulituksen.
Syvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka ympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat iskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä tullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä puhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä, ihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme suurta merikäärmettä.