KUKA OLI ONNELLISIN?
— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne eloon!
— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne kyynelilläni.
— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte kummilahjoja.
— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain yksi saattoi tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi — mutta minkä heistä?
— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla, tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu sekä ulkona että sisällä.
Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu tajusi sen.
Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut, raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen, missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.
Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon runsautta:
— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa! Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!
Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa »seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon, joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.
— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.
Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.
Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.
— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.
— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman onnen!
Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.
— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.
Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti — sellaista sattuu ruusuille!
— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä. Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt, mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.
— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!
Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.
— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen onnellinen! Kaikkein onnellisin!
Ja se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.
Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa, ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon: miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.
Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti. Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa, ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.
— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!
Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.
— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen kertoa!
Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa. Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.
— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen, äidin rakkain lapsi.
— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.
— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.
— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.
— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan, missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.