VÄNÖ JA GLÄNÖ.
Lähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran kaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että taloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on täällä enää vain toinen saari.
Eräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on noussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli maailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään. Kirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.
Sinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan olisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä, kirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla tuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein tarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen ja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki saaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä oli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten parvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja valittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.
Monet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat itse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä niinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan päästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö odottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.
Moni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee hetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä, nukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli Glänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine talonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura hyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.
Ja kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka monta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari kadonnut.
Olit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten lipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti purjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta; muuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden pyörissä.
Olet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa ja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän saartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien talonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan tässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon varrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa kohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden. Onko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin olikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin, että vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä maalle?
Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty, joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin. Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja. Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.