RÄÄSYT.
Tehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja rääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui omia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat rääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli nyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen oli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli huvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen sanonut.
Nyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen rääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja hepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta ja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen imelänäitelän Brage-kielensä.
Rääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain lumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.
— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani norjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani vahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki kuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen ja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.
— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. —
Ymmärrättekö mitä se on?
— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät tuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun norjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret» tulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää muuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme tarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä raikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu, joka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien, ystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni puhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa tehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän ylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!
— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi tanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen itseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin hyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme ja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta hyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen oman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan saa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en kadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista olekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä lasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!
— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se inhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja joutui toiseen.
Molemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä paperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen tanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen oodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.
Rääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois lumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen; silloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee siunaus.
Tällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan ketään, paitsi — rääsyjä.