SISÄLLYS:
Kummisedän kuvakirja.
Rääsyt.
Vänö ja Glänö.
Kuka oli onnellisin?
Dryadi.
Kana-Kreetan perhe.
Ohdakkeen kokemukset.
Sepä oli keksintö.
Onni voi piillä puupalikassa..
Pyrstötähti.
Viikonpäivät.
Päiväpaisteen tarinoita.
Vaarinisä.
Kynttilät.
Tavattomin.
Mitä koko perhe sanoi.
Tanssi, tanssi tyttisein.
Suuri merikäärme.
Puutarhuri ja herrasväki.
Kirppu ja professori.
Mitä vanha Johanna kertoi.
Portinavain.
Rampa.
Täti hammastauti.
Kummisedän kuvakirja.
Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää. Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle lehdelle.
— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.
Kanteen oli kummisetä kirjoittanut:
»Tämän kirjan huoleti repiä saa. pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»
Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen», ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon oli kirjoitettu: »kaasua».
— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan, jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »Hylkeenrasva ja kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas, manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.
Tässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.
* * * * *
Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.
— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä. Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen, sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.
— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet omalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me olemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet Köpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät toimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta ne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten! Tosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat, mutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun käytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää toista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada voimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen meistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä sisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme loistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten. Mutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla valaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te loistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia, ei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme vanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat paremmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän sukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt ja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän jälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte kertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne, ja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät voimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan kertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä! Sydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä jo olisi ollut vettä.
Kummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat lyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana, jolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko Köpenhaminan historian.
— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä. — Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän kuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.
Tämä on kirja. Tämä on tarina.
»Köpenhaminan elämä ja olot».
Se alkaa pilkkopimeästä, pilkkosen pimeä lehti, se on pimeä aikakausi.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
Katsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se ajaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin suuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta jäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää saksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa. Jäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä Köpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa. Siellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan törmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta pysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi niin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän, tuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi, että jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita ja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.
Hänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen säteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne tanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat, ja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.
— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän kirousta! —
— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään siellä!
— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.
— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, — mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja oloille.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta. Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.
Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari
Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.
Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja. Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.
Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.
— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä! Siinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin ne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot kalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin se nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin tyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat auringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä kerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!
— Linnunpojan piipatusta! sanoi koillistuuli.
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
* * * * *
Kellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui. Hän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä oli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman äveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut markkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen kamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja kirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne piispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa kun ne kohosivat.
Akselin talo oli noussut.
»Linna jylhä,
torni ylhä,
portaat, ovet,
nurkat, lovet. —
Uhuu,
huhuu!
Koillistuuli
paksuhuuli
riehui,
kiehui.
Linna seisoi sittenkin.»
ja sen ulkopuolella oli »Hamina», kauppamiesten satama.
•Häkki merenneitoselle tehty lehtoon vihreään.»
Muukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat aittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin rakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone päätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit — ne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria, pippurisällit, vanhatpojat!
Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle, repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät ruohoa katu-ojassa.
— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee, että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.
Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon irvistävä pää.
— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se on hyvin ymmärrettävissä.
Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti. Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois. Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on tapana sanoa.
— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun katselemaan tuota rojuläjää.
Se lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.
* * * * *
— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja pohjoiseen.
— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.
— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti, ja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa kasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin maan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat. Siellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja oluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja aivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen mahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka se päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue Kirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu, vahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt piispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.
Piispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan, siellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput ja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko maan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja, ne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä linnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen ulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät hänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.
Tuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä!
Porttia ei sinulle avata!»
* * * * *
On vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa. Holsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on huokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä yö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», Atterdag.
Piispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä varustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone, sillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää ketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen riippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen kanat.
— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja sitten se sähisi ja suhisi.
Saksanmaalta puhalsi ilkeys ja kurjuus.
— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja Bremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä äärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi Valdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän sanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin laivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään tehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli hyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki hänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin, sen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja maljojen kilinän ääreen.
Mutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja kuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on hyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset hiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän jäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine portaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle joutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän. Hän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa. Laivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on tulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja aurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton ilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa, milloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita. Minä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille, sanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!
* * * * *
— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina hyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on siunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja kunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä. Siinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä ja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten raivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa porvarien oven edessä.
Aivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni talo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa. Siellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja siellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa sisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä säilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands», Rukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik, Harpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan Riimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon herra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan ensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän harjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.
Ja kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret ja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja iloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa sen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja se loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu haukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja piipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.
— Suukopua kaikki tyynni! sanoo pureva koillistuuli.
— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!
* * * * *
— Nyt me selailemme eteenpäin kuvakirjaa, sanoi kummisetä.
Kuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit, juhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen, katsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas Hannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle. Kuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee sametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen vieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian, jolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa porvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan.
Yksin Jumalan kädessä on onni!
* * * * *
— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti puhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon ajasta.
Päivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden kokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä kuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy ikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska. Väki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli soihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo kohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli Hovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista tyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat suljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta lasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa Elisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista herraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.
Kuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän tahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille hyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän lähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja sukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka silmä kastuu eronhetkellä.
Ajan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan, kolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä kirjoitettuina että painettuina.
»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa sinulle kirousta!»
Ja munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin Jumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä annoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous sinulle, Kristian Paha!»
Mutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian, sinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä vaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»
Mutta köyhän miehen sanat ovat niinkuin akanat tuulessa.
Nyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille vielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.
* * * * *
Aika on pitkä, aika on tukala; älä luota ystäviin, älä luota sukulaisiin!
Kielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi maahan.
Fredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa: »uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan vieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi vieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet umpeensa.
Kuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat linnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara tuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä tässä nyt kerrotaan.
— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella. Siellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä istui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär. Kun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli hänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo maanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä luota ystäviin äläkä sukulaisiin!
Pääskynen saapui Sönderborgin linnasta ja lauloi valittaen.
— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä kuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen sormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.
»Oi, mikä murhe määrätön sai kivet uurteisiin!»
Kalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä lentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on myötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.
Jyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme retkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja, ja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti nuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me lyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja palavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.
Kuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei pääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää. Pohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen isänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.
Kirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis vain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen rinnoista.
Rohkeus on lamaantunut, vastustus lamaantuu. Sinä uskollinen
Köpenhamina!
* * * * *
— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset herrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja samettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He ratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset vanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan pyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty rovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli, niinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on luterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja laillistettava.
Ylhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja helmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko tätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla, istuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan valtaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki hänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.
Porvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja sen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari nöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat maan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja luostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on pöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.
»Tuli köyhät linnut nilkuttain, tuli vilkuttain. Tuli rikkaat linnut liehuen, tuli riehuen.»
Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta.
Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet
loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä
sepänpoika.
»Oli Birkendestä se poikanen, yli Tanskan lensi jo maine sen. Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin, tien sydämihin raivasi hengen asehin.»
Loistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi Peter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien maalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri. Hän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja koululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto ja laulu:
»Niin kauan teinit Tanskanmaan kun kynänvartta käyttää, niin Kristianille hurrataan. sen maine kirjat täyttää.»
Raskaisiin pilviin sekaantui auringonsäteitä taiteaikana.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä Samsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän ennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava kuningas.
Hän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä saduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla. Pörssi kohosi tornineen ja huippuineen. Rosenborg nousi, katsellen kauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli »Runde Torn», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti, ja uraniapylväs, joka katselee Hveeniin päin, missä Uranienborg ylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta, ja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä, miehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä, nerolahjaisesta aatelissyntyisestä Tyko Brahesta. Hän kohotti Tanskan nimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa maailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.
Hän lauloi lohtua tuskassaan:
»Taivashan on kaikkialla,
mitä muuta kaipaisin?»
Hänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa
Kristian neljännestä.
* * * * *
Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —
Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.
Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin
surullinen.
— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän onkaan katsella! Hän istuu Kristian neljännen sylissä, se on hänen rakas tyttärensä Eleonora. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies Corfits Ulfeldt on hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista ja Lutherista.
Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa, Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: Sofia Amalia Lüneburgilainen. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän, kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin Tanskan kuningatar?
»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.
»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»
Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta, se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan: »Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen! Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja valheita syntyy kuin satamalla.
Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.
* * * * *
— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.
On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat, lehdet lentävät Peder Oxen taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli Kristianshavnin kiertäen Kai Lykken taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset, ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:
»Petturi Corfits Ulf elätille ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»
Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!" vinkuu tuuli vihlovin äänin. Sinisessä tornissa linnan takana, missä merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi, tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät, säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät, ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.
»Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,
ja kunniaksi sille on luja luottamus.»
Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.
»Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»
Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:
•Ma täytin vaimon valani myös aikaan tuskan, hädän.»
* * * * *
Katsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.
On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.
Ruotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry. Mutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset valmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas ja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä tulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä. Hän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus, kuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain vetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja koettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset tulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa hyökkäävien vihollisten niskaan.
Tänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus ja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu. Porvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’
* * * * *
— Mitähän nyt seuraakaan? Katsopa tätä kuvaa!
Piispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain korkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut, piispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.
Onko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä: ylimielisyyden valta.
Pormestari Hans Hansen ja piispa Svane ojentavat toisilleen kätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti ja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti. Kädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit suljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin, hänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän vallitkoon suuria ja pieniä!
Tämä on yksinvaltiuden aika.
* * * * *
— Nyt käännämme lehden ja sen mukana ajan.
Halloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa kasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien toitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa kuningasta itseään, kuningas Kristian viidettä! Hän on nuori ja iloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa vahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat lyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit ja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja säätyedut ja saksankieli vallalla.
Silloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt on piispana, se on Kingon ääni, hän veisaa kauniita virsiä.
On toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen ajatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen lakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää tuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies, saa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka mestauspaikalla riippuu Griffenfeldtin pään päällä. Silloin julistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään kalliosaarelle Trondhjemin rannalle:
»Munkholm — Tanskan St. Helena».
Mutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja loistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja -naiset.
* * * * *
— Nyt tulee Fredrik IV:n aika!
Katsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin, se voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme voittoisia nimiä, sellaisia kuin Sehested ja Gyldenlöve. Me muistamme Hvitfeldtin, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston räjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun kanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka Norjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: Peter Tordenskjoldia. Hänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta laineilta, rannalta rannalle:
•Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun, katkaisi päivän humun pitkäinen. Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi, läks’ matkaan laiva Norjan rannikon. Ja nuori, uljas henki viikinkein taas merta Pohjan voitollisna sousi.»
Tuli tuulahdus Grönlandin rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta: se kertoi voitoista, jotka Hans Egede ja hänen vaimonsa olivat hankkineet evankeliumin valolle.
Sentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli, joka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen olisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.
Köpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa, kaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä risti on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.
Yöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan puolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita. Mutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa. He tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja päättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.
Tässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan koettelemuksen aikaa.
Kuningas Kristian IV elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet vuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa. Ollaan vuoden lopulla.
Pienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika. Pallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää etsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy niin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat! Tuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se tarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin. Ja kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki. Sekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään ruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja kirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat viimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»
Ainoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri savuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa ja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä. Siunattu olkoon Fredrik IV!
* * * * *
Katsopa nyt tätä kuvaa!
Katso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden ympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille on jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle. Jokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin. Sentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs, katse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies, jonka nimen me lausumme ääneen.
»Oli vihurin virkeys äänessään, nous aurinko entein kirkkain. Tavat lainatut kirpos lentämään pois parvina heinäsirkkain.»
Se on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen näyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi pahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki ovat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.
* * * * *
»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen aikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista mieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet otetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen avoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli. Ja talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika, joka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen kukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa. Kuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja Tanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis, lempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet laulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille: Filippa, Elisabet, Lovisa.
Maallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja nimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja pian hyljätyn Matilden! Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat laulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja laululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.
Katso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan pelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa pois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä. Suuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta, missä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan. Silloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen kuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa, oli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet Ewaldin laulusta, Hartmannin kauniista sävelestä.
Mahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja kertova onnettomasta kuningatar Matildesta.
* * * * *
— Nyt selailemme eteenpäin kuvakirjaa.
Ulfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty toista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta lieneekään maailmassa sellaista?
Auringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan» alustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti riemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi Fredrikille. Vanhojen ja nuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet Bernstorff, Reventlcw, Colbjörnsen. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan ihana kirjoitus:
»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait pidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla peloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen, onnellinen!»
Mikä auringon päivä! Mikä kyläläisten kesä!
Valon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu kivi Ulfedtin torilta, mutta Vapauden patsas on seisova auringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».
»On meillä vanha valtatie. maanpiirin kaiken mi kiertää.»
* * * * *
Aava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen tuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti pientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:
»Horjumatta seisoi joka mies, seisoi, taisteli ja kuolla ties.»
Voitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä taistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan kunniakasta »huhtikuun toista päivää» kiirastuorstain taistelua sataman edustalla.
Vuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko se Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes laivastossa.
Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa, kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi, että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».
Ja sen sanottuaan syöksyi hän mereen.
•Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. — Vaan jossain, taistelusta etähällä, hän, kylmä ruumis — nimeä ei hällä — saaliina vetten kulkee kulkuaan. Veen pintaan virta painoi vainajan, sen kalamiehet Ruotsin lainehista täht'yönä nosti, saattoi rantahan ja — arpaa löivät olkalappusista.»
Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.
»Kansamme luja on uskossaan:
Herra on ystävä Tanskanmaan.
Häneen jos luotamme, meihin hän,
ja huomenna aurinko paistaa.»
Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa, Oehlenschlägerin kangastuksen.
Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:
»— — silta aatteen salamoille, kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»
Hans Kristian Örsted kirjoitti siihen nimensä.
Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.
— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat kivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat tänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat Thorvaldsenin käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon. Ihanaa sitä on katsella!
— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut! Meren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin taloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt tuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen, mutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista, on toteutunut.
Moni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä menojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.
Ja tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia.
Kuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.
Usein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste ei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se jää! Ja väkevämpi kuin väkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme vallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.
Tämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä säteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä iloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani pientä sisartani ensi kertaa.
Ja kummisetä sanoi:
— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat myöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja piirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä olen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!
Aihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime iltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin kaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin ensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin Köpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää kirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja ystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje kummisedän kuvakirja.