TAVATTOMIN.
Se, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa.
Nuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa, jäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi kuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei kelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään omaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.
Määrättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä jokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä kolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä syntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki yksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon suljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello. Jokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat mitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä, joissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.
— Se oli tavattominta! sanoivat ihmiset.
Kello löi yksi, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin ensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.
Kello löi kaksi, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha, missä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina, vaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä tarvinneetkaan.
Kolmen lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.
Neljän lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa, syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.
Kun kello löi viisi, tuli näkyviin viisi aistia: näkö silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka suruharso ulottui kantapäihin saakka.
Kello löi kuusi, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi…
Sitten tulivat seitsemän viikonpäivää tai seitsemän kuolemansyntiä; tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä niitä ollut helppo erottaa.
Sitten munkkikuoro, joka esitti kello kahdeksan messun.
Yhdeksän lyönnillä saapuivat yhdeksän runotarta. Yksi oli tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut kuuluivat teatteriin.
Kymmenen lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja. Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.
Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:
»Kuulkaas tämänmoista, kello on yksitoista.» Ja kello löi yksitoista.
Nyt löi kello kaksitoista. Silloin astui esiin vartija, päässä reuhkalakki ja kädessä aamutähti.
Hän lauloi vanhan vartian värssyn:
»Vapahtajamme syntyi
hetkellä keskiyön.»
Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.
Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.
Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies, ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.
Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen, mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt tavattomimman.
— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä taideteosta kohti.
Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit kiertelivät, kaikki oli rikki.
— Sen osasin minä! sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.
— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli tavattominta!
Koko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet valtakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.
Nyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista: häät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän, mutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko loisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin kauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin morsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili ikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.
Nyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta lensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli marssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui morsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella, sen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty kappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut mitään leikintekoa.
Taideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut eheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen, kahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses; hänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain raskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.
— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki käsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!
Nyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä vuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!
Mutta hän ei hävennyt.
Kaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja kaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut tilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui ulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska. Vartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.
— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet itsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.
Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.
— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!
Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi kadehtinut — niin, se oli tavattominta.