KYNTTILÄT.

Oli suuri vahakynttilä, ja se kyllä tiesi mitä se oli.

— Minä olen syntynyt vahasta ja muovattu muotissa! sanoi se. — Minä loistan paremmin ja palan kauemmin aikaa kuin muut kynttilät. Minun paikkani on kynttiläkruunussa tai hopeajalassa.

— Mahtaa olla ihanaa elämää! sanoi talikynttilä. — Minä olen vain talia, vain valettu kynttilä, mutta lohdutan itseäni sillä, että se sentään en hiukan parempaa kuin jos olisin tuikkukynttilä. Se kastettiin taliin vain kaksi kertaa, ja minut on kastettu kahdeksan kertaa, jotta saisin kunniallisen paksuuteni. Olen tyytyväinen! Tietysti on hienompaa ja onnellisempaa syntyä vahasta kuin talista, mutta eihän kukaan itse asetu paikalleen tässä maailmassa. Ne joutuvat saliin lasikruunuun, ja minä jään keittiöön; mutta sekin on hyvä paikka, sieltä saa koko talo ruuan.

— Mutta on semmoista, mikä on tärkeämpää kuin ruoka, sanoi vahakynttilä: — seurustelu! Onpa jotain nähdä sen säteilevän ja itse säteillä! Täällä on tänä iltana tanssiaiset; pian noudetaan sekä minut että koko perheeni.

Tuskin tämä oli sanottu, kun kaikki vahakynttilät noudettiin, mutta talikynttilä pääsi sekin mukaan. Rouva itse otti sen hienoon käteensä ja vei sen keittiöön. Siellä seisoi pieni poika, käsivarrellaan kori; se pantiin perunoita täyteen ja pari omenaakin joutui siihen. Kaiken tämän antoi hyvä rouva köyhälle pojalle.

— Siinä saat vielä kynttilän, pieni ystäväni! sanoi hän. — Äitisi tekee työtä myöhään yöhön, hän saattaa tarvita sitä.

Talon pieni tytär seisoi aivan vieressä ja kun hän kuuli sanat: myöhään yöhön, niin virkkoi hän hartaan iloisena:

— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.

Kuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään vahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.

— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan unohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.

Ja sitten se pantiin koriin kannen alle, ja poika läksi sitä viemään.

— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään kotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu hopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla ihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla talia eikä vahaa.

Ja kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta, pieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.

— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti.
— Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.

Ja kynttilä sytytettiin.

— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti.
Sellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.

Sielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut vierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.

Nyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen rikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin kaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.

Silloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi kätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää kerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:

— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia perunoita!

Ja hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin, se näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä pieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut!

— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä. — Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä aivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.

Pöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se oli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja pienin lapsista lausui pienen runon:

»Sua kiitän, hyvä Jumala,
kun taas mun tahdoit ravita!
Amen.»

— Enkö lukenutkin kiltisti, äiti? huudahti pienokainen sitten.

— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain ajatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!

Lapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja äiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja itselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi. Tähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien, yhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.

— Se oli todella ihana ilta! arveli talikynttilä. — Mahtoiko vahakynttilällä olla hauskempaa hopeisissa kynttiläjaloissa? Sen minä tahtoisin tietää ennen kuin olen palanut loppuun!

Ja se ajatteli noita kahta onnellista, joista toiseen oli loistanut vahakynttilä, toiseen talikynttilä!

Niin, siinä koko tarina.