VAARINISÄ.
Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.
— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava. Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin. Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!
Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:
— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!
Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa, joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa, olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.
Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se oli voimakas ja suuri.
— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa, ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan. Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni, huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen ilman toisiaan.
Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän aikamme merkillisyyksistä.
— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!
— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!
Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat rautatiekellon mukaan.
Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut, hän kävi varsin vakavaksi.
— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!
Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.
— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.
Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut maihin. Siitä oli vain muutama tunti.
— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!
— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.
— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.
Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen kaikkein suurimmatkaan.
— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!
Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse: oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut valjennut.
Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta, Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki, pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.
Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:
— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!
— Hän oli kai samaa mieltä kuin sinä? sanoi vaarinisä.
— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut rahaa hänen muistopatsaaseensa!