PÄIVÄPAISTEEN TARINOITA.
— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.
— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä olette jaksanut!
— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!
— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:
— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva
Päiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!
Ja Päiväpaiste kertoi:
— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat., Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen, seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä; se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä, äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.
Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli oman sydämensä lyövän.
Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli, jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen, untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa, kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu lentoon.
Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.
— Minä näin sen! sanoi Päiväpaiste. — Minä näin mitä seurasi!
Eräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti sitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut kultaisen taljan.
Toinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä kukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä, että ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan. Sekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien perästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.
Kolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti, ja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat säveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten tavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli sävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!
Neljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari. Hänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat lausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen voitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen suudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden asemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin, mutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen ajatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden vertauskuvina!
— Se oli pitkä tarina! sanoi Tuuli.
Ja ikävä! sanoi Sade-ilma. — Puhalla minuun, jotta minä jälleen toinnun!
Ja Tuuli puhalsi, ja Päiväpaiste kertoi:
— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat olivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja hän menikin.
Hänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se veti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta. Se toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He tunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja silloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.
— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!
— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.
— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?
Me sanomme: nyt ne loppuivat!