I.
Lientä makkaratikusta.
— Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta toiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. — Minä istuin numerona kaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän! Luettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut: homehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, — ja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian veroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin perheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut; niistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen; jokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut tuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän malja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon johtajaksi! — eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja lupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen maukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä annettiin ajatusaikaa.
— Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; — mutta miten tuo liemi valmistetaan?
— Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki naarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat päästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua maailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin välttämätöntä!
Mutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja piilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta juustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään nälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.
Nämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle; matkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää, mutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää kulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti mukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli olla heidän matkasauvansa.
Toukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he palasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli ratkaisun päivä.
— Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista! sanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille monen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme matkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka puuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei saanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja rottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.
Nyt saadaan kuulla!