II.
Mitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.
— Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, — niin minä uskoin, niinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken maailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua vuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin laivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että merellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä tarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin ja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei opita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me purjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua. Kun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana pohjoisessa.
Tuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea laivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen penikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen ja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit yrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin makkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi kirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui valkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat, mutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin minä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä, kukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin metsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän, varsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin ulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä makkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta koko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he pitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä, ja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille. Oli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he, sentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin tummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon väliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja nauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja lauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin sekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa, mitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä istuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi varsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno sammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta se oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä marssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin että ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta sopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli hienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä koristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he olisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari heistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: "Juuri tuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!" ja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.
— Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.
— Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka minä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle hienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa. Heillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat, olikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt oli komea!
Pienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat siihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa, niin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He ottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle kankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut makkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli tullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta saapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita, hienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan komeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian suuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot olisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin joutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja laulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon, kuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä kauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten suvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun makkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon, mutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu. Tulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi itkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen pitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi tuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat harsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat, riippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat rakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista tuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta, jonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan, miten valmistetaan lientä makkaratikusta.
— Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, — sen sinä juuri olet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!
— Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä vuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. — Mitä hyötyä, kysyin, — on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla valtakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän minä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku, nyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji kylläisille vatsoille!
Silloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja sanoi minulle:
— Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin rottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä rintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin talvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä hiukkasen lisääkin!
Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia, heti pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä lajista ei täällä pidetty.
— Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.
— Niin, sanoi pieni rotta, — se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.
— Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!
Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista, jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista, jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, — pannut vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi, uuninpiipussa vinkui — huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta itsekin pudotti tahtipuikon.
— Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. — Milloin tulee itse ruoka?
— Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.
— Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on kerrottavana! sanoi rottakuningas.