III.
Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.
— Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta, — minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle ja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää kirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu kuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi liemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään käsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä luettavan, siinä seisoi: "Jos on runoilija, niin voi keittää liemen makkaratikusta." Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten ollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi. Mutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä mahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli kuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan kolme pääosaa: "järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit hankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt makkaratikkuasiasta."
Ja niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.
Järki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset osat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan järkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on suuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä minä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä asetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.
Muurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat pelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä, jossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he, eletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he tekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen määrää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen mielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden, ja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin viisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän kekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä seisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut kieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku muurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti, mutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli päässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa, että ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien muurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja niin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään ainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen muurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi siitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se lisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen uskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi munankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni rotta, — että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan selässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän saada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi muuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat pudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne lakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar sanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. "Nämä molemmat asettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja täytyy olla voitolla, ja minun on suurin!" Ja sitten hän nousi takimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut erehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi — nyt minä olin saanut kuningattaren!
Nyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli korkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että siinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy puun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa. Nyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi kauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin kaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä kuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän hänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja lämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja kun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi hän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä molemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että Fantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin lemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien oksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin, tuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi dryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava, kaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat syvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle kirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen auringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi: "Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja ainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa erinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta. Kaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy itseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu niin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti, jolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne tuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun Fantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti pienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut — siinä on sinulle kylläksi!"
— Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi pieni rotta. — Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni — se oli sittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen nakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua runoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla siis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla tiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri mies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa vain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat eräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä kirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli luettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä itseensä äärettömän tulvan.
Läksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin, nimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun olin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni alkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen sanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua sisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt ajattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun yhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella on ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin ihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni askartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on runoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka viikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan — niin, siinä minun liemeni!
— Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.
— Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se jota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon makkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt päivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa — tähän oli sattunut tilaisuus — ja kuitenkin se oli ollut miltei myöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli menettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti, ikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki muu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa puhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa mitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui. Kuunnelkaammepa nyt!