IV.
Mitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi kertoa.
— Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, — nimeä en muista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun tavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo. Hän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut ajattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu, luettu ja kirjoitettu. "Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!" sanoi hän, "mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!" Vangittu rupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, — ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana on aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta ja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet siihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että runoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen oli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua leivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi minusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän jakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin herkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli minua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan, hihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua pieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen kyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla, unohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin. Halusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän vankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä jäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen kerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti minulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen tarinaansa. "Lientä makkaratikusta!" sanoi vanginvartia, ja hänen luoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa. Hän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin, polkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle pääset ja joudut vain naurunalaiseksi!
Vanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla oli kullankeltainen kiharainen tukka, iloiset silmät ja naurava suu. "Pieni rotta raukka!" sanoi hän, tirkisti ilkeään häkkiini, veti pois rautanappulan — ja minä puikahdin ikkunalaudalle ja ulos kattokouruun. Vapaa, vapaa! sitä vain ajattelin enkä matkan määrää! Oli pimeä, yö läheni, asetuin vanhaan torniin. Siellä asui vartia ja pöllö. En luottanut kumpaankaan, kaikista vähimmin pöllöön; se on kissan näköinen ja sillä on se paha vika, että se syö rottia. Mutta saattaa erehtyä, ja sen minä tein: se oli kunnianarvoisa, erinomaisen sivistynyt vanha pöllö, se tiesi enemmän kuin vartia ja yhtä paljon kuin minä. Pöllönpoikaset pitivät melua joka asiasta. "Älkää tehkö lientä makkaratikusta!" sanoi hän. Se oli kovinta kaikesta mitä hän saattoi sanoa, hänessä oli niin paljon hellyyttä omaa perhettään kohtaan. Hän herätti luottamukseni siinä määrin, että sanoin "pii" raosta, missä olin. Hän piti tästä luottamuksesta ja vakuutti minulle, että olisin hänen suojeluksensa alaisena. Ei mikään eläin saisi tehdä minulle pahaa, sitä hän itse tekisi talvella, kun ravinnosta tulisi tiukka.
Hän oli viisas niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Hän todisti minulle, ettei vartia voinut toitottaa muutoin kuin torvella, joka irrallaan riippui hänen sivullaan. "Kauhean suuret luulot hänellä on itsestänsä, hän kuvittelee olevansa tornin pöllö. Suurta tämä kaikki on olevinaan, mutta pientä se on! Lientä makkaratikusta!" Minä pyysin häneltä ohjetta ja hän selitti minulle: "Liemi makkaratikusta on vain ihmisten puhetapa ja käsitetään eri tavalla, ja jokainen luulee, että hänen tapansa on oikein. Mutta kaikki tyynni ei oikeastaan ole mitään!"
— Ei mitään! sanoin minä. Ällistyin. Totuus ei aina ole miellyttävä, mutta totuus on korkein! Sen sanoi vanha pöllökin. Minä ajattelin asiaa ja ymmärsin, että kun minä tuon mukanani korkeimman, niin tuon paljon enemmän kuin lientä makkaratikusta. Ja sitten minä riensin matkaan, vielä ehtiäkseni kotiin oikeaan aikaan ja tuodakseni mukanani korkeimman ja parhaimman: totuuden. Rotat ovat valistunutta sukukuntaa ja rottakuningas on heidän kaikkien yläpuolellaan. Hänen vallassaan on tehdä minut kuningattareksi totuuden tähden.
— Sinun totuutesi on valhetta! sanoi se rotta, joka ei ollut vielä saanut suunvuoroa. — Minä osaan valmistaa liemen ja minä valmistan sen.