JOTAKIN.
— Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. — Tahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton tahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön tiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.
— Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, — se mitä sinä teet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa koneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi minä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee porvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy, voin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin matami. Se on jotakin!
— Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, — se on luokkien ulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle mestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin olet vain sitä mitä sanotaan "simppeliksi!" Ei, minä puolestani tiedän jotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun taiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien joukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin, niin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana, käydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta hakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he sinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että kaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna — nimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu minuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan arkkitehdiksi — se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla korkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin että taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun edelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on jotakin!
— Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, — minä en tahdo kulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin te kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen rakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan kansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden kerroksen omaa neroani varten!
— Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides. — Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin helposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys voi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä kyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin paljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte, minä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä arvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin nurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!
Ja sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: "Hänessä piilee varmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!" — Mutta sen takia hän oli jotakin.
Kas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan kuin maailma on pystyssä!
Mutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo ollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!
Vanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta kivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta useat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän taalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin, heidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset. Kas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät kahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.
Ylhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin mielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset kivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä sydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin tiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se oli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi saanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja siitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat rantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka vielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt tiilikivet.
Toinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla, hänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän kokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:
Ma maita käyn, kun nuori oon, on koti kaikkialla; kästyöni vaihdan kolikkoon, on onni iloisalla, jos vielä nään ma kotimaan — sen lupasin armahalle — hei, pianpa mestarina saan ma jalat pöydän alle!
Ja sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi, muurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki hyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat hänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka saattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa, mutta ihmiset vastaavat ja sanovat: "On kuin onkin katu rakentanut hänelle hänen talonsa!" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta kun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi ja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä kuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen. Ammattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat huusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin jotakin!
Nyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana, käynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta päässyt rakennusmestarina, "korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!" Niin, jos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli muurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein talo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli jotakin — pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa sanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen leskensä säätyläisleski — se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti kadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä — niin, se on jotakin!
Sitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta, jotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen altaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, — mutta hänelle pidettiin kauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa, kukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin kolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut häntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin. Haudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se aina jotakin!
Nyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen, hän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin oikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin tärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset. Nyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan ovelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun kanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori mökistä rantatöyräältä.
— Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme tähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. — No, kukas se muori onkaan? Aiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.
Ja vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän
Pietarin puhuvan.
— Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta mökistä rantatöyräältä.
— No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?
— En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään, mikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä sisään ovesta!
— Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin sanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.
— Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä viime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin vuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on niin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän. Tässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin teidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt silmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä luisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin. Siellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään mökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten — kuu oli noussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti — katselin minä vuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan ja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin ja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka suurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen vanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen ja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen tulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka yllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja iloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä varoittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä tiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista ei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan, pitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan ja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja miesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen pilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian puhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta pohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut päästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi Jumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan mieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain kynttilään tulen, näin punaisen liekin — niin, pääsin ulos ovesta, mutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti perässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja kaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat palavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin heidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi suhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia, tulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle, missä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi. Mutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt olen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se avataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää ole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi olisi oikeutta päästä tänne.
Silloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan vaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä, jotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti pelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta kullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.
— Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. — Mitä sinä tuot? Niin, minä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes yhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran. Tosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä tahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin enkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!
Silloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen puolestaan:
— Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja palaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle, köyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä hänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän on armon koti!
— Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, — se, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin, antaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun sallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata elämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän työn muodossa olet toimittanut — jotakin!
— Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän ei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo jotakin!