Satuja ja tarinoita V

by H. C. Andersen

"PEBERSVENDIN" YÖMYSSY.

Köpenhaminassa on katu, jolla on omituinen nimi "Hyskenstræde", ja minkätähden sillä on se nimi ja mitä se merkitsee? Se on olevinaan saksaa, mutta siinä on tehty saksalle vääryyttä: "Häuschen" pitäisi sanoa ja se merkitsee: pieniä taloja. Nämä olivat, silloin ja monta vuotta jälkeenpäin, tuskin muuta kuin puupuoteja, miltei sellaisia, jommoisia me nyt näemme markkinoilla; niin, hiukan suurempia kyllä ja niissä oli ikkunat, mutta ruudut olivat sarvea tai rakkokalvoa, sillä siihen aikaan oli liian kallista pitää lasiruutuja kaikissa taloissa, mutta tästä onkin niin pitkä aika, että isoisän isoisä, siitä kertoessaan, sanoi "ennenvanhaan". Siitä on monta sataa vuotta.

Bremenin ja Lyypekin rikkaat kauppiaat harjoittivat kauppaa Köpenhaminassa. Itse he eivät tulleet sinne, he lähettivät "svendinsä", sällinsä, ja nämä asuivat puupuodeissa "Piententalojen kadulla" ja pitivät kaupan olutta ja maustimia. Se oli nyt niin erinomaista se saksalainen olut, ja sitä oli niin monta lajia, bremeniläistä, prysingolutta, emsiläistä — ja braunschweiginmummaa, ja sitten kaikki maustimet, sellaiset kuin saframi, anis, inkivääri ja varsinkin pippuri; se se nyt oli tärkein täällä ja sentähden saivat saksalaiset sällit Tanskassa nimen: "Pebersvende", pippurisällit. Ja niiden piti kotona tehdä sitoumus, etteivät ne täällä pohjoisessa mene naimisiin. Monet heistä tulivat hyvin vanhoiksi. Heidän täytyi omin neuvoin tulla toimeen, hoivailla itseään, itse sammuttaa tulensa, jos heillä oli tulta. Muutamat heistä tulivat tuollaisiksi yksineläjiksi, vanhoiksi miehiksi, joilla on omat ajatuksensa ja omat tottumuksensa. Heidän mukaansa kutsutaan nyt jokaista naimatonta mieshenkilöä, joka on päässyt jotakuinkin vakiintuneeseen ikään, "pebersvendiksi". Kaikki tämä täytyy tietää ymmärtääkseen tarinan.

Pebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää yömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:

Sahaa puuta, sahaa! Oi vanhaa sällipahaa — yömyssyineen käy sänkyyn hän, saa itse syttää kynttilän.

Niin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen yömyssyään — juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä, — oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden ei? Niin, kuulkaapa!

Piententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä, ihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla rotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin likellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje kadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä pippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut montakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja nämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja peruukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin liiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja sellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa maalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä heidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana tai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja korkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan hattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella kauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja housut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he eivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja sinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä tarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki juhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä, häneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli lämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli niin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti kokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen, hän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä, hänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat. Vasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut, mutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli Bremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen esimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin kaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa puhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.

Kadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi puodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti pimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää valoa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui, kädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän hääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa se varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan ei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten tielle.

Usein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä tuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se ainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen kuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän ja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin kadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja yksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä ja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja, sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön, ja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse kenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun tapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian hän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu, hän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen, kääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli hänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa jokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan voinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa vahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita, sillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli hehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi taasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun hän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko sinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla jaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen, sillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että sen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn syvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja vaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat muistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja, jotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen lihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin kävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne putosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin jokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne haihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle elämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos hän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva, mutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään. Kuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan todellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen alakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat varjot.

"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi Antonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja kunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän ritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion kivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin Tanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri, helähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan ja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset hiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika, pieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat hiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär Molly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka siemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat kumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä lukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.

— Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et ensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan heti.

Ja siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä. Poika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen läpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.

— Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut juuret, sanoi tyttö. — Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni, vain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin ymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.

Kukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi sitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko paistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi pientä vihreää lehteä.

— Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, — se on kaunista, se on suurenmoista!

Pian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja vielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi, siitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä ainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas palata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.

Eisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä etupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan Venusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen pakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää vieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut jalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.

Pieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö: "Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä on Tannhäuser!" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta ainoastaan sanat "Holle rouva, Holle rouva!" lausui hän ääneen ja selvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että Anton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta hän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden pikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he kaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut suudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.

— Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä hänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen, ei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea! Holle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus, niin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus sensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan suojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella, jonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin monelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen ympäröimänä — mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.

Omenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi vuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan, ulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja se sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se ikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi omenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut olla.

Puu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas kuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa. Kaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly seurasi kauas pois — niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla on vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin päivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki sijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin Weimariksi.

Ja Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat yhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly oli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta Weimarin komeudesta.

Kului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi kirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie oli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.

Kuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan Tristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli ajatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että "hän oli syntynyt heille surussa" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen mieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: "hän on unohtanut minut!" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun he molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa, kasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien siinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista — mutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän vihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:

Lehmuksessa kankaan laidall' —!

Ja varsinkin soi siinä ihanasti:

Metsäisestä laaksostaan,
tandaradai!
lauloi satakieli lauluaan!

Tuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli kuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin tervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli odottamatta.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä, iloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä kuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän ei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen ymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta sinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen toisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan, toivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme olisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.

— Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, — tahdon itse sanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme yhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja tahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni nyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä — usko minua, ajattelen sinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt tiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt! — Sinun täytyy tyytyä siihen! — Hyvästi, Anton!

Ja Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään, mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama tunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää rautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli rakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.

Ei vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin, mutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.

— Mitä siitä! sanoi hän, — minä olen tärveltynyt ja minä tahdon tärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus rouva, sinä pakanallinen nainen! — Omenapuun minä taitan ja murran, revin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö hedelmää!

Mutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa vuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke, joka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan ruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias. Raskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi sisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon. Isästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin sai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan Mollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi järjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja ansaita leipänsä.

Bremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen kovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan toisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän lapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt Minne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän sitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla ja hänen mielensä kävi hartaaksi.

— Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, — hyvä oli, ettei Herra antanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan vienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän tiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka uhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut parhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään, ja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!

Ja vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien kodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti hänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin, Eisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä vuorella kalliolohkareeseen hakattuine "Munkkineen ja nunnineen". Mahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden aikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon. Mielellään hän olisi sanonut: "Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori, niin saan toki jäädä kodin kamaralle!"

Se oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta pieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:

Metsäisestä laaksostaan,
tandaradai!
lauloi satakieli lauluaan!

Hän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän kyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta puutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa puutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä, seisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä. Kuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille niinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia alas maata kohti.

— Se viihtyy! sanoi hän, — se voi viihtyä!

Yksi sen suurista oksista oli kuitenkin katkaistu, vallattomat kädet olivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.

— Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja oksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin ihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se alkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja unohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan! Siinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei se siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei kuulu, ja vihdoin — niin, sitten on tarina lopussa!

Tätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä pienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla Piententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä, bremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän menisi naimisiin.

— Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.

Talvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky niin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät Antonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen kahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt ulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.

Oli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet lasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö. Vanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän ei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään. Hyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui ottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja viimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se oli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin ikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän ei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen ylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta suruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.

Aika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei myöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet hänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä. Hetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano — niin, hänen oli kuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan tule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet, eläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa pyhimys, — Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui köyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen hurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän tuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän haavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa vihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli kukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa, joka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä hän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on ruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois peitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä, kaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.

Sellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi hän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa vieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä, katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja ruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi omituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli siinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn kanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.

Ja puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne viilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli kuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja hänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.

— Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. — Uni tekee hyvää! Huomenna minä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun, rakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!

Ja hän nukkui.

Seuraavana päivänä — se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei enää pyryttänyt — meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo, jota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy puristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun, olihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.

Missä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo helmet? Yömyssyyn ne jäivät — oikeat helmet eivät mene pois pestessä —, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo vanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo sitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi lyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen koki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin puolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa ja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki heti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon niukkuudesta.

— Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään, ja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.

— Se on luuvalo, sanoi pormestari, — silmissäni kipunoi!

Ne olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa vuotta sitten.

Jokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä, hänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu, siitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet ensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: — älä koskaan toivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!