KELLOSYVANNE.
— Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. — Mikä joki se on? — Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee puutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa kasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia, samettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet, kääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen puolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on puutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on niissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin pienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa ensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen kauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo ulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä sanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin, kun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä ja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä isoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole ketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello. Kerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä tornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän Albanuksen kirkoksi.
— Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä iltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan, repäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi hehkuvana punaisissa säteissä.
— Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi Odensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan Kellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen luona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti veden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee, mutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt ei enää ole yksin.
Ja mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se on ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja kuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha, hiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista tehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja parrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.
Kellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo uudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti, milloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista ajoista, kovista, pimeistä ajoista.
— Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli munkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan muu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli leveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin, "Nunnamäen", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta. Hän oli tuntenut hänet hyvin — ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä sykki kovasti — piu-pau! piu-pau!
Niin, sillä lailla kertoo kello.
— Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka olen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin, niin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun alleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi helkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: "Nyt minä uskallan ääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä kätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää! Rotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule siitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!"
— Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa sekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä liian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja seipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin. Hän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti ulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat myöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas ulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.
Kellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne näkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili, hänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä paljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti herransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs joukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi joukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin mukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!
— Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen —! Ilma tietää sen, tuuli kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko maailmalle, piu-pau! piu-pau!
— Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!
Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.
Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! — ei ole mitään jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen — sen sanoi isoäitikin kellon sanoneen — siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he molemmat.
Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme, se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot soivat: piu-pau! piu-pau!